19. maaliskuuta 2010
Teksti:

Tanssilattia on tyhjä. Mustiin pukeutunut Elina Loisa näyttää yökerhon räikeissä valoissa kohtalokkaalta. Naiselta, joka jyrää miehet alleen.
Baarimikot pinoavat laseja ja valmistautuvat kohtaamaan arkea pakenevat asiakkaat. Toveruuden huumassa naureskelevat ystävykset, yksinäiset tarkkailijat ja seuran metsästäjät.
Olemme ravintola DTM:ssä, koska tätä muistuttavassa paikassa lorvailevat myös Loisan juuri ilmestyneen esikoisromaanin päähenkilöt.
He ovat aikamoisia persoonia: nimettömäksi jäävä naispuolinen kertoja käyttää hyväkseen itseensä rakastuneita miehiä ja naisia, ja hänen paras ystävänsä, kaupungin halutuin homomies Max kuluttaa poikaystäviä kuin vessapaperia. Molemmat ovat suorituskeskeiseen kulttuuriin kyllästyneitä vetelehtijöitä, jotka tekevät mitä vain välttyäkseen työn tekemiseltä. He eivät ole mitään pussikaljapummeja vaan hedonistisia nautiskelijoita. Tavattoman ärsyttäviä ja tavattoman kiinnostavia.
”Halusin kirjoittaa toisenlaisista työttömistä. Omanarvontuntoisista ihmisistä, jotka eivät nöyristele eivätkä halua myydä vapauttaan. Nämä ovat röyhkeitä nuoria, jotka eivät halua elää normaalikaavan mukaan”, Loisa selittää.
Siitä romaanin nimi: Julkeat.

Romaani osuu aikaan, jolloin puhe paskaduuneista on vaimentunut ja puhe työurien venyttämisestä voimistunut.
Mistään perinteisestä prekariaatin julistuksesta teos ei käy.
Heti alussa romaanin kertoja julistaa: ”Ei mitään kovin ihmeellistä. Vain rahaa ilman työtä, rakkautta ilman vaivaa, hauskanpitoa ilman turhia jälkipuheita.” Päähenkilöiden pilkan kohteena on koko nuoren työkykyisen sukupolven kirjo jakkupukuisista menestyjistä matalapalkkaisen pätkätyön tekijöihin ja sosiaalietuuksien pummailijoihin. Loisan luomat hahmot katsovat ikäisiään suorittajia ylempää arvostellen, juovat drinkkejä, harrastavat irtoseksiä ja nautiskelevat elämästä.
Mitä kapinaa se sellainen on?
”On se ainakin vastalause”, Loisa sanoo. ”Jotain muuta kuin vallitsevan tilanteen hyväksymistä.”
32-vuotiasta esikoiskirjailijaa ahdistaa velvoitteita pursuava työelämä. Ylityöllistetyt ja stressaantuneet ihmiset ovat työmarkkinoiden käytettävissä, vaikka työmarkkinoiden pitäisi olla ihmisten käytettävissä. Monet nuoret myyvät osaamisensa puoli-ilmaiseksi siinä toivossa, että joskus seuraisi jotain parempaa.
”Tilanne otetaan annettuna. Että tuollaista työelämä nyt vain on, ei sille voi mitään. Mutta voipas. Ihmisten pitäisi uskaltaa pitää puolensa työmarkkinoilla”, Loisa sanoo.
”Meille on syötetty kauan sanahelinää kuten `kaikki työ on arvokasta` ja `ihmisen pitää tyytyä siihen mitä on`. Romaanin henkilöt ovat tehneet johtopäätöksensä siitä, että ihmisten täytyy jatkuvasti olla jossakin heittopussina.”

Cause you`re free to do what you want to do. Ultra Naten purkkahouse soljuu kajareista. Elina Loisa istuu sohvalla ja siemailee olutta.
Kameran edessä varmana esiintynyt esikoiskirjailija ei kasvotusten olekaan niin vaarallisen oloinen. Pikemminkin hieman ujo ja varovainen. Miellyttävä ja sympaattinen. Sittenkin jotain aivan muuta kuin hänen esikoisromaaninsa nainen.
Loisa ei tätä nykyä juuri hengaile yökerhoissa, sillä hän hoitaa kotona yksivuotiasta lastaan ja suorittaa kahtena päivänä viikossa folkloristiikan opintoja Helsingin yliopistossa.
Hangossa varttuneen Loisan tarina on varsin tavallinen kirjailijan urasta haaveilevan nuoren tarina. Viisivuotiaasta asti hän ajatteli ryhtyvänsä isona kirjailijaksi.
”Vasta lukion toisella luokalla tajusin, että ei se nyt ihan niin helposti mene. Tarvitsin hätäsuunnitelman.”
Seurasi kirjoittamisen opintoja Räisälän ja Kymenlaakson kansanopistoissa ja sen jälkeen medianomin tutkinto Turun taideakatemian elokuvalinjalla.
”Sitten tajusin, ettei ohjaaminen ole se minun omin juttuni. Enkä halua uhrata aikaa sellaiseen, joka ei ole suurin intohimoni. Kirjoittaminen on.”
Loisa kypsyi kirjailijaksi ja folkloristiikan opiskelijaksi ajan kanssa. Siksi häntä harmittavat puheet siitä, että opiskelijoiden pitäisi mennä nuorempana opiskelemaan ja valmistua nopeammin työelämään.
”On typerää puhua välivuosista. Ihan kuin vain johonkin ammattiin tähtäävään tutkintoon käytetty vuosi olisi oikea vuosi ja kaikki muut turhaa”, Loisa sanoo.
”Ihmisillä pitää olla aikaa löytää oma juttunsa. En minäkään lukion jälkeen tiennyt, että jotain folkloristiikkaa on olemassa.”
Närkästyneen puheenvuoron saa myös haastattelupäivän uutinen opetusministeriön työryhmän kaavailemista tuhannen euron opintomaksuista.
”Olin siitä aamulla hirveän vittuuntunut. Jos sellainen maksu tulisi, joutuisin pienen lapsen äitinä harkitsemaan tarkkaan, milloin voisin ilmoittaa itseni läsnäolevaksi ja saada rahoilleni katetta. Valmistuisin paljon myöhemmin kuin nyt osapäiväisenä opiskelijana.”
Hirveän paljon yksityiselämästään Loisa ei paljasta. Tämän kuitenkin tiedämme:
Loisa on feministi. Siksi hänen romaanissaan valtaa käyttävät nainen ja hänen homoystävänsä. Romaanin heteromiehet näyttävät hölmöiltä.
Loisa ei varsinaisesti ratsasta tietotekniikan aallonharjalla. Hän kirjoittaa yhä tietokoneella, jonka hän sai ylioppilaslahjaksi vuonna 1997 – ja jossa ei ole nettiä eikä wordia. Jos hän haluaa lähettää liitetiedoston, hänen pitää ensin siirtää se disketille ja sitten etsiä netillinen kone.
Loisalla ei ole Helsingissä kantakapakkaa, mutta Berliinissä kylläkin: päivällä kahvilana ja illalla baarina toimiva Café Morgenrot, jonka kasvisbrunssista voi maksaa varallisuutensa ja omantuntonsa mukaan 4-8 euroa.
Ja Loisa rakastaa Nina Hagenia.
Esikoiskirjailija on hänen luomaansa naishahmoon verrattuna varsin tavallinen. Hahmon Loisa loi osittain siksi, että häntä ovat aina kyllästyttäneet sellaiset elokuvien ja kirjojen naiset, joiden seksuaalista holtittomuutta selitetään traumalla tai itsetunto-ongelmilla.
”Naisten seksikäyttäytyminen kuvataan usein negatiivisesti. Se on joko terapiakeino tai itsetuhoista toimintaa. Miehet saavat porsastella ja sekoilla ilman selittelyä.”
Julkeat-romaanin nainen jakaa Maxin kanssa nuoret epävarmat poikaset, joita maailma ei ole vielä koulinut.
Hän kiristää rahaa häneen rakastuneilta miehiltä ja naisilta, mutta harrastaa seksiä kuitenkin huvikseen ja itseään viihdyttääkseen. Hän ei sekoita seksiä muihin tunteisiin.
”Eihän yhden illan jutuissa välttämättä tunneta toista kohtaan mitään erityistä. Se on vain hauskanpitoa, vähän niin kuin viinan kanssa läträäminen”, Loisa sanoo.
”Mutta en minä välttämättä kehota ottamaan hahmoistani oppia. He tavallaan toimivat samoilla kovilla arvoilla, joilla yhteiskunta suurelta osin pyörii.”

Vapauttava masokistinen fantasia. Sellaiselta Loisan debyytti tuntuu.
Kirjassa meitä tavallisia pakertajia moukaroivat ylivertaiset ihmiset, jotka eivät alistu ulkopuolelta asetettuihin kriteereihin.
He tuhahtelevat vanhemmalle sukupolvelle, jonka mielestä tärkeintä maailmassa on asema, jonka saavuttaa.
He paheksuvat tenttien, työhakemusten ja osa-aikatöiden parissa pakertavia yliopisto-opiskelijoita, jotka järkeilevät tulevaisuutta sen sijaan, että unelmoisivat siitä.
Loisan hahmot eivät voi ymmärtää, että saadakseen ”ehkä joskus talon tai jotain vuohenjuustosalaattia pitäisi vuosikausia todistella ensin olevansa hyödyllinen jollekin muulle kuin itselle”.
Onneksi he ovat edes ärsyttäviä.

KVG: Elämän koulun puolesta

Google ei paljasta paljon. Flickrin kuvassa punahiuksinen Elina Loisa myy Tulvaa ja t-paitoja Maailma kylässä -festivaalilla.
Toisaalta selviää, että Loisa on osallistunut suomalais-japanilaisen yhdistyksen haikukilpailuun muun muassa seuraavalla runolla: enkelinkuva / nousee lumesta lentoon / lapset kasvoivat.
”Minä itse asiassa voitin kilpailun”, kirjailija huomauttaa.
Kuluttaja-blogiin Loisa on kirjoittanut vauvanvaatehankinnoista. Blogikirjoituksesta selviää, että Loisa rakastaa vanhoja ruskean-vihreän-sinapinkeltaisia potkupukuja, jotka on tarkoitettu vain vauvoille, ”ei pikku supermiehille ja prinsessoille”.
Ylioppilaslehden mielipidekirjoituksessa vuodelta 2006 Loisa paheksuu lehden huolta siitä, että ammattikorkeakoulusta valmistuneet medianomit nappaavat radiotoimittajan työpaikkoja akateemisesti koulutettujen nenän edestä.
”Ihan kuin olisi joku kauhea uhka, että ihmiset päätyvät ammatteihin eri väyliä pitkin. Suomessa tuijotetaan muutenkin liikaa papereita ja muodollista pätevyyttä. Voi ihminen kehittää itseään muutenkin kuin opintopisteiden kautta. Samoja tenttikirjoja voi lukea muutenkin”, Loisa sanoo nyt.
Hän pitää yliopisto-opiskelua melkein leikkinä taideakatemian raskaisiin opintoihin verrattuna.
”Mulle tämä on enemmänkin harrastus. Pahoittelen, jos se kuulostaa kovin kevyeltä.”

Antti Järvi
Kuva Teemu Granström