19. maaliskuuta 2010
Teksti:

Aika alkaa – nyt!
Kolmen minuutin kuluttua olen lähettänyt tekstiviestillä haluamani summan, nimeni, henkilötunnukseni ja osoitteeni pikavippiyritykselle.
Onneksi tarkistin viestin ennen lähettämistä, sillä tilinumero oli unohtua.
Se on aika tärkeä tieto, olenhan lainaamassa rahaa.
Kahden euron hintaisen viestin lähdettyä ryhdyn odottelemaan lainapäätöstä. Sen pitäisi kaiken järjen mukaan olla myönteinen, täytänhän kaikki vaadittavat ehdot: Olen yli 19-vuotias, luottokelpoinen, Suomen kansalainen, minulla on henkilökohtainen, julkinen puhelinnumero ja suomalainen pankkitili.
Kännykkä piippaa: ”50 e Tekstivippi on myönnetty tilille XXXX-XXXXXX. Lähettämällä sanan KYLLÄ nroon XXXX (2,00 e) ilmoitan tutustuneeni ehtoihin osoitteessa tekstivippi.fi”, lukee ruudulla.
Tutustun ehtoihin netissä. Ne ovat tylsät ja puisevat, kuten toimitusehtojen kuuluukin olla. Lähetän viestin KYLLÄ.
”Saatuamme vahvistusviestisi, raha on tililläsi noin viidessä minuutissa”, nettisivuilla luvataan.
En ehdi edes kirjautua verkkopankkiini, kun taas tulee uusi tekstiviesti.
”Hei”, se alkaa tuttavallisesti. Olemme siis jo ystäviä, minä ja lainapalvelu. ”Tilinumeron tarkistuksesta johtuen maksamme vipin tilillenne klo 18.00 mennessä. Tilinumero tarkistetaan vain kerran, joten ensi kerralla saatte vipin muutamassa minuutissa. Terveisin Tekstivippi.”
Ensimmäisestä tekstiviestistä on kulunut yhdeksän minuuttia ja kello on kymmentä vaille neljä. Pikavippi ei sittenkään ole kovin pikainen.
Klikkailen hermostuneena verkkopankin päivitysnappulaa.
Ei vielä.
Ei vielä.
Ei vielä.
Nyt kyllä vituttaisi, jos olisin janoisena baarissa tai rahattomana kasinolla.

Rahoja odotellessa ehtii pohtia, mihin on tullut sotkeuduttua.
Minusta on tulossa yksi pikaluotonottajista, vippaajista. Lainaamme rahaa tarpeisiimme ja otamme sen sieltä, mistä sitä helpoiten saamme – tekstiviestillä vippejä myöntävältä yritykseltä.
Olemme uusi, 2000-luvulla syntynyt ihmisryhmä, jota ei olisi voinut syntyä minään muuna aikana. Vuonna 2008 vippaajia arvioitiin olevan vain kolme prosenttia Suomen kansasta, mutta luultavasti meitä on enemmän. Meissä ruumiillistuu nolkytluku: mobiiliteknologian käyttö, helppo raha ja sen suruton kuluttaminen.
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2008 otettiin yhteensä 1 027 606 pikavippiä. Se tekee noin 2 800 tekstiviesti- tai nettihakemusta päivässä. Niillä vipattiin vähän yli 187 miljoonaa euroa. Keskimääräinen laina oli suuruudeltaan 183 euroa.
Viidenkympin pikkulainallani, jota olen odottanut tuskastuneena jo tunnin, olen vippaajien keskuudessa pikkutekijä. Ja tyhmä sellainen. Pikavippijärjestelmä toimii nimittäin sillä tavalla, että on järkevämpää lainata lähes samoilla kustannuksilla isompi summa. Nyt maksan viidenkympin lainastani kuluja 15 euroa, mikä prosenteiksi muutettuna on lukema, jota en viitsi edes ajatella.
Kuluilla ja koroilla tämä bisnes pyörii.
Vippaajat maksoivat vuonna 2008 yli 44 miljoonan euron edestä erilaisia kuluja vippaamistaan rahoista. Summa meni pikalainafirmojen taskuihin.
Siihen summaan minun panostukseni on toistaiseksi ollut kaksi tekstiviestiä, neljä euroa.
Viimein kello 17.37, kaksi tuntia ja viisi minuuttia ensimmäisen viestin lähettämisen jälkeen, kännykkäni piippaa taas.
”Kiitos, Tekstivippi on tilillänne noin 5 min kuluessa. Laskun saatte postitse.”
Tililleni on ilmestynyt pano +50. Se on elämäni ensimmäinen pikavippi.
Mistä rahat tulivat?

Aivan ensimmäisenä näkee Juhani Tammisen. Aurinkokuninkaaksi itseään kutsuvan lätkävalmentajan kuvaa ei voi olla huomaamatta. Kookas mustavalkoinen piirustus roikkuu seinällä faksin yläpuolella. Se on ainoa elementti, joka erottaa pelkistetyn turkulaistoimiston tuhansista muista pelkistetyistä toimistoista.
”Se on kaverin piirtämä. Hän teki sen pyynnöstäni minulle joululahjaksi”, raidalliseen kauluspaitaan ja tummaan liiviin pukeutunut mies kertoo.
”Asetin sen ensin kotiin takkahuoneen seinälle, mutta vaimo ilmoitti, että se ei jää sinne”, mies nauraa ja jatkaa toimiston esittelyä.
Toiminta lasiseinän takana näyttää samalta kuin missä tahansa telemarkkinointifirmassa.
Matalat sermit erottavat luurit korvillaan tietokoneen ruutuja tuijottavat ponnaripäiset naiset toisistaan.
”Tässä tehdään päivän bisnestä”, liivipaitamies kertoo.
”Siis myönnetään luottoja. Yleensä meillä on kaksi tai kolme henkilöä tekemässä sitä työtä.”
Ahaa! Jompikumpi naisista saattoi käsitellä minunkin tekstiviestihakemukseni.
Ja tämä vieressä seisova, tavallisen suomalaisen näköinen mies, jolla on tavallinen suomalaisen miehen nimi, on henkilö, joka ensimmäisenä keksi, että lainaa voi hakea kännykällä.
Antti Koivisto on Suomen, ja samalla koko maailman ensimmäisen tekstiviestipikalainapalvelun perustaja.

Se on vanha idea”, Koivisto kertoo, kun olemme siirtyneet pienen neuvottelutilan puolelle.
Kevytsankaisia silmälaseja käyttävä Koivisto hypistelee papereita. Hän on tehnyt itselleen muistiinpanot, sillä hän ei ole tottunut antamaan haastatteluja.
Niitä on toki aiemminkin pyydetty, mutta tähän asti Koivisto on kieltäytynyt. Ihmiset pikavippifirmojen takana eivät mielellään esiinny julkisuudessa.
Nyt hän suostuu ensimmäistä kertaa kertomaan, miten Suomen tekstiviestivippibuumi sai alkunsa.
Elettiin vuotta 1999, kun Koiviston kaveri paukahti tämän kotiin.
”Avaa telkkari! Avaa telkkari!” kaveri hoki, ja Koivisto teki työtä käskettyä.
Televisiosta tuli yksi ensimmäisistä chat-ohjelmista, joihin ihmiset saivat lähettää tekstiviestejä.
”Viestit, joita sinne tuli, maksoivat viisi markkaa kappale, eikä niitä ehtinyt edes lukea, kun niitä tuli niin nopeasti. Ajattelimme, että jos ihmiset innostuvat noin paljon chatista, miksei heille voisi tuottaa tekstiviestipalvelua, josta olisi ihan oikeasti hyötyä?”
Tuolloin 22-vuotias Koivisto oli kaverinsa kanssa jo pidemmän aikaa pyöritellyt erilaisia yritysideoita.
Kaverukset olivat ihmetelleet, mikseivät pankit enää myöntäneet pienlainoja, joita kansan suussa oli kutsuttu vekseleiksi.
Entä jos näitä pieniä lainoja voisi hakea tekstiviestillä? Tekstiviestit ja vekselit alkoivat tuntua hyvältä yhdistelmältä.
Hanke ei kuitenkaan ottanut heti tulta alleen.
”Siinä vaiheessa idea jäi muutaman sähköpostin vaihdoksi teleoperaattorin kanssa. Silloin idea oli, että lainan olisi pystynyt laskuttamaan puhelinlaskun yhteydessä. Se ei onnistunut.”

Viisi vuotta myöhemmin, vuonna 2004, 27-vuotias Koivisto työskenteli Lassila & Tikanojalla, kun saman kaverin kanssa tuli saunanlauteilla puheeksi jo kertaalleen haudattu idea tekstiviesteillä haettavasta pienlainasta.
”Totesimme, että se oli liian hyvä idea heittää menemään ja päätimme koittaa uudestaan.”
Kaverukset perustivat yrityksen nimeltä Vip Finland Oy ja sille palvelun nimeltä Tekstivippi.
Alku otettiin varovaisesti. Firma mainosti pienillä mainoksilla Turun paikallislehdissä.
”Halusimme katsoa, osuvatko laskelmamme rahankierrosta ja luottotappioista oikeaan. Halusimme kokeilla pienellä volyymilla. Jos olisimme kolahtaneet mäntyyn, emme olisi lyöneet päätämme kovaa.”
18. maaliskuuta 2005 – melko tarkkaan viisi vuotta sitten – yritys myönsi ensimmäisen pikalainansa. Sitten toisen, kolmannen, neljännen…
Toiminta pysyi pienimuotoisena. Lainoja myönnettiin viitisen kappaletta päivässä, satasia sinne tänne. Firman pyörittämiseen riitti yksi läppäri.
Kunnes 26. huhtikuuta 2005 – Koivisto muistaa päivämäärän hyvin, niin tärkeä se oli – illalla Koiviston kännykkään alkoi tulla viestejä: ”Te olette Kymppiuutisissa!”
Totta se oli. Kymmenen uutiset esitteli turkulaisfirman liikeidean positiivisessa valossa. Pikalainojen arvioitiin olevan jälleen uusi osoitus suomalaisten kyvystä hyödyntää tekstiviestiteknologiaa.
Uutisten mentyä Koivisto avasi firman koneen katsoakseen, oliko hakemuksia ilmaantunut lisää.
Niitä oli tullut kymmenessä minuutissa enemmän kuin aiemmin koko viikolla. Ja lisää saapui koko ajan.
”Tuli kiire. Heti aamulla piti hankkia lisää tietokoneita ja soittaa kaikki tutut töihin.”
Muillekin tuli kiire – perustaa pikavippifirmoja. Niitä nousi kuin kukkia toukokuiselle kedolle. Osa kopioi toimintaohjeet ja -ehdot suoraan Koiviston firman nettisivuilta kirjoitusvirheineen päivineen.
Vuonna 2006 Koiviston Tekstivipillä oli toistakymmentä kilpailijaa, ja lisää syntyi koko ajan. Kuinka paljon, siitä ei kukaan pitänyt kirjaa. Kasvun näki lehti- ja kadunvarsimainonnasta.
Viime vuonna Kuluttajavirasto laski yrityksiä olevan noin 75. Liikeidea levisi myös ulkomaille, ensin Ruotsiin ja sitten muualle Eurooppaan. Yhdysvalloista asti on kyselty, miten Suomessa on pikavippien kanssa pärjäilty.

Nyt Antti Koivisto on 33-vuotias mies, jonka yritys pyörittää miljoonan euron liikevaihtoa. Siltä on vipannut rahaa kaikkiaan satatuhatta suomalaista.
Viidessä vuodessa bisnes on muuttunut. Lähes yhtä iso asia kuin Kymppiuutisten uutisointi tapahtui helmikuun alussa. Silloin tuli voimaan uusi kuluttajaluottojen myöntämistä säätelevä laki, joka asettaa selkeät pelisäännöt:
Ei enää pikavippejä iltayhdeksän ja aamuseitsemän välisenä aikana.
Ei enää ”Saat rahat tilillesi minuutissa” -tyyppisiä mainoslauseita.
Luoton todellinen vuosikorko on kerrottava markkinoinnissa.
Luotonhakija on tunnistettava huolellisesti ennen luottosopimuksen syntymistä – esimerkiksi verkkopankkitunnuksilla.
Luotonhakijalle on toimitettava luoton sopimusehdot henkilökohtaisesti esimerkiksi sähköpostiin.
Lisäksi tänä vuonna tulee todennäköisesti käyttöön oikeusministeriön työryhmän ehdottama pikavippiyritysten rekisteri. Siihen päästäkseen yrityksen on täytettävä edellytykset luotonantajana toimimiseen. Jatkossa ihan kuka tahansa ei voi enää perustaa omaa satalappusia tekstareilla suoltavaa firmaansa.

Villinä rehottaneesta vippibisneksestä suitsitaan salonkikelpoista elinkeinoa. Ehkä me luottoja hamuavat kuluttajatkin olemme vähän rauhoittuneet.
Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2009 kolmannella neljänneksellä, eli viime syksynä, pikavippien euromääräinen volyymi laski edelliseen neljännekseen verrattuna.
Laskua oli vain kuusi prosenttia. Se on silti merkittävää, koska kyseessä oli ensimmäinen kerta pikavippien historiassa, kun määrä laski. Pikavippaus kokee ensimmäistä taantumaansa. Vaikuttaa siltä, että villin ja myrskyisän viisivuotiskauden jälkeen vippirahafirmojen bileet ovat ohi ja kulta-aika takana.
Niin uskoo Antti Koivistokin.
”Just. Ehdottomasti.”
Oman yrityksensä toimintaa Koivisto luonnollisesti kehuu mielellään, mutta koko toimialasta puhuttaessa hän varoo sanojaan.
Vaikuttaa siltä, että hän kannattaa lähes jokaista muutosta, mitä viranomaiset ovat pikavippifirmoja kohtaan esittäneet.
Koivisto kannattaa rekisteriä, joka siivoaisi alan mainetta pilaavat ylilyöntifirmat markkinoilta. Pakollinen luotonottajien tunnistaminen on helppo juttu. Yövippien myöntämisen firma lopetti jo vuonna 2005 kahden viikon kokeilun jälkeen, koska kysyntä oli niin pientä.
Luoton sopimusehtojen toimittaminen on pikku juttu. Minäkin sain ne Tekstivipiltä sähköpostitse.
Ainoa asia, jota Koivisto vastustaa, on luoton todellisen vuosikoron ilmoittaminen.
”Vuotuisesta korosta on hölmö kirjoittaa. Emme halua, että joku asiakas ottaa koko ajan lainaa. Jos joku tarvitsee jatkuvalla syötöllä pienlainaa, se on selkeä merkki, että hänen taloudessaan on ongelma ja luottotappion riski aivan järjetön. Emme me sen tyyppisiä asiakkaita halua”, Koivisto sanoo.
Kuitenkin juuri todellinen vuosikorko auttaa kuluttajia vertailemaan pikavippiyrityksiä. Kalleimmissa pikavipeissä todelliset vuosikorot nousevat yli 2 000 prosenttiin.
Ihan halpa ei ole minun viisikymppisenikään. Netin pikavippilaskurin mukaan sen todellinen vuosikorko on yli 800 prosenttia.
Ei ole mikään ihme, että pikavippifirmoja on syytetty koronkiskonnasta. Keskusrikospoliisi tutki asiaa vuonna 2008, mutta totesi, ettei niiden toiminta täytä sen tunnusmerkkejä.

Pikavippibisnes on joutunut suotta syntipukiksi, harmittelee Koivisto tarjoillessaan kahvia ja Domino-keksejä.
”Puhutaan ylivelkaantumisesta ja unohdetaan, että siinä on taustalla valmiiksi maksamattomia vuokria tai muita kulutusluottojen eriä. Talouksia, joiden kulurakenne on jo valmiiksi väärä. Jos niitä aletaan paikata pienlainalla, maksetaan lainaa lainalla. Totta kai se on mahdoton yhtälö.”
Eikä ylivelkaantuneille todellakaan kannata lainata rahaa, muistuttaa Koivisto.
”Ajatus ei missään tapauksessa ole lainata rahaa, jota ei saa takaisin. Se on bisneksenä aika huonotuottoista.”
Pikavipin ottajat voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat oikeasti rahapulassa ja niihin, jotka pitävät yllä yltäkylläistä elämäntyyliään vippaamalla silloin tällöin.
Koiviston ihanneasiakas kuuluu jälkimmäisiin. Hän ottaa silloin tällöin vipin ja maksaa sen takaisin niin kuin on sovittu.
”Jos myönnämme 100-200 euron yksittäisen vipin, ja laitamme siitä 120-240 euron laskun, se on nopea juttu, joka on kerrasta ohi. Sillä ei voi millään ylivelkaantua.”
Ei ehkä yhdellä vippauksella, mutta koko pikavippiverkoston kautta voi.
Pahimmassa asemassa ovat ne, jotka ajautuvat noidankehään. He ottavat pikavippifirmasta lainaa maksaakseen toisen pikavippifirman lainan.
Koska firmoja on 75, lainaaja pystyy melko pitkään pallottelemaan vippaamaansa rahaa paikasta toiseen.
Kunnes hän lopulta päätyy umpikujaan, joka monen maksumuistutuksen ja perintälaskun kautta vie käräjäoikeuden tuomion kautta ulosottoon.
Maksamatta jääneet pikavipit työllistivät pääkaupunkiseudun käräjäoikeuksia viime syksynä rajusti enemmän kuin aiempina vuosina. Velkaneuvontojen mukaan pikavippikoukkuun ovat jääneet erityiset nuoret aikuiset ja eläkeläiset.
Mitä heistä ajattelee tekstivippauksen keksijä?
”Pitäisi lanseerata positiivinen luottorekisteri”, Koivisto ehdottaa.
Idea ei yllätä. Pikavippifirmat ovat jo vuosia lobanneet positiivisen luottorekisterin puolesta.
Rekisteri näyttäisi kaikki luotonhakijan eri tahoilta ottamat luotot. Pikavippifirmat pystyisivät tarkistamaan, miten pahasti velkaantuneelle ihmiselle ne ovat uutta lainaa myöntämässä.
Koiviston mielestä olisi kaikkien etu, jos tiedettäisiin, mitä lainaa ja lainanlyhennyksiä asiakkaalla jo on.
”Silloin vältyttäisiin ikäviltä ylivelkaantumis­tapauksilta eikä tulisi tilanteita, joissa kuluttajalla on mahdollisuus maksaa velkaa velalla.”

Velkaa. Sitähän Suomessa riittää. Tilastokeskuksen mukaan kotitalouksilla oli luottoja vuoden 2009 syyskuun lopussa yhteensä 97 miljardia euroa.
Parinsadan miljoonan euron pikavippibisnes on siinä summassa vain jäävuoren huipun kärki, mutta monen mielestä se on kaikista ihmisten velkaantumista edesauttavista ilmiöistä ikävin.
Jotkut ovat jopa ehdottaneet koko liiketoiminnan kieltämistä. Koivisto ei odotettavasti lämpene ajatukselle.
”En yhtään ymmärrä, miksi pitäisi. Tämä on vain tapa lainata pieniä summia rahaa”, hän sanoo ja pitää pitkän tauon.
Ja toistaa toiveen positiivisesta luottorekisteristä. Siitä koko bisnes tuntuu toivovan pelastajaa. Positiivinen luottorekisteri pienentäisi alan yritysten riskejä ja sitä myötä aloittaisi vippiyritysten välisen hintakilpailun. Kilpailu taas näkyisi kuluttajille entistä halvempina luottoina.
Vaikka alan kulta-aika olisi jo takana, buumin aloittanut Koivisto uskoo, että pikavippibisnes on tullut jäädäkseen. Hän uskoo, että vippibisnes muotoutuu yhdeksi elinkeinoksi muiden joukossa.
Niin todennäköisesti käykin. Alasta hyötyvät pikavippifirmojen lisäksi monet muut: pankit, jotka rahastavat tunnistautumispalveluilla ja lainaavat rahaa vippifirmoille, tekstiviesteistä osuutensa nappaavat teleoperaattorit, pikavippiyritysten kiihtyvästä mainosvarustelusta nauttivat media- ja markkinointiala.
Yksi asia on varma. Minä en halua siihen mukaan. Toivon, että en koskaan elämässäni joudu tilanteeseen, jossa pikavippaus on ainoa ratkaisu rahaongelmiini.
Aion maksaa vippilaskuni heti kun se kolahtaa postiluukusta.
Maksamiseen menee vain kaksi minuuttia, ja sillä varmistan, ettei vippi vaivaa minua enää ikinä.

Matti Markkola
Kuva Teemu Granström