Kympin tytöt

”Tuli täyden kympin tyttö!”, iloitaan, kun lapsi syntyy. Myöhemmin tittelistä tulee raskas kantaa. Se saa hiljaisen etuliitteen: (kiltti) kympin tyttö.
Maailmassa riittää isoksi kasvaneita koulukiusaajia, joiden mielestä kaikki kympin tytöt ovat alistuvia suoriutujia ja ujoja nyhveröitä, jotka eivät osaa ajatella itse ja joita ei ainakaan kannata palkata johtotehtäviin.
Yliopistossa puhutaan hyvin harvoin aiemmasta koulumenestyksestä, eikä siellä tuijoteta kurssikaverin arvosanoja. Entiset kympin tytöt sulautuvat vihdoin joukkoon. Se on useimmille heistä helpotus. Mutta se on myös syy siihen, että muistamme kympin tytöt sellaisina kuin he olivat teini-ikäisinä.
On korkea aika selvittää, mitä heille tapahtuu yliopistossa.

Maailmanparantaja

Sarianna Mankki istuu kerrossängyn alapedillä ja kääntää sarjakuvalehden sivua. Hän on neljävuotias ja oppinut juuri lukemaan – Aku Ankan avulla.
Muutamaa vuotta myöhemmin, elokuussa 1996, Mankki istuutuu pulpetin taakse Kannelmäen ala-asteella. Pitkä odotus on ohi ja ensimmäinen koulupäivä viimein koittanut. Moni tuttu tarhakaveri aloittaa samalla luokalla.
Äidinkielen tunnin aiheena ovat kirjaimet. Keskittyneet ekaluokkalaiset painavat lyijykynää vihkoa vasten ja mallintavat a, a, a ja b, b, b.
Mankki tuijottelee tylsistyneenä ikkunasta ulos. Hän on ajat sitten siirtynyt Aku Ankoista romaaneihin.
Matematiikassa hänellä on ensimmäisenä vuonna toisen luokan kirja ja toisena kolmannen luokan.
Toisen luokan keväällä kaveri kertoo Helsingin Suomalaisesta Yhteiskoulusta. Mankki päättää hakea sinne. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että on olemassa arvostettuja ja vähemmän arvostettuja kouluja.
Sykin pääsykokeissa tokaluokkalaiset viedään isoon saliin, joka on täynnä pulpetteja. Siellä he saavat eteensä kokeen, joka testaa matematiikan ja äidinkielen osaamista.
Pelko jäykistää kättä, mutta Mankki saa kirjoitettua tarinan korpista.
Hänet hyväksytään eliittikoulun oppilaaksi. Siellä ei enää tarvitse käyttää ylemmän luokan kirjoja.

Yhdeksännellä luokalla Mankki tulee kotiin kahdeksantuntisen koulupäivän jälkeen. Hän syö vähän ja avaa sitten ruotsin kirjan. Mankki peittää ruotsinkieliset sanat sanastosta ja liu`uttaa vihkoa alaspäin sitä mukaa, kun muistaa oikean käännöksen.
Loppuun päästyään hän aloittaa alusta.
Laukussa odottavat vuoroaan saksan, englannin ja ranskan sanat. Niiden jälkeen Mankki alkaa tehdä tulevien matematiikan tuntien tehtäviä etukäteen.
Koko ilta kuluu koulukirjojen parissa.
Niin myös seuraava ilta. Ja sitä seuraava.
Vanhemmat pyytävät tytärtään rauhoittumaan. Heille riittäisi kahdeksikon keskiarvo. Mankille se ei riitä. Hän haluaa kymppejä.
Yläasteen päättötodistuksessa on kolme ysiä: kuvaamataidosta, musiikista ja liikunnasta. Se on Mankista hiukan surkeaa.
Raivokas pänttäys jatkuu lukion ­ensimmäisellä luokalla, kunnes Mankki väsyy ja masentuu.
Silloin vanhempien ja kavereiden viesti alkaa mennä perille, ja lopulta hän uskaltaa hellittää. Mankki huomaa, että läksyt ehtii hyvin tehdä tunneilla samalla, kun toisella korvalla kuuntelee opettajaa. Kun läksyihin ei tarvitse koulun jälkeen käyttää tuntikausia, ehtii soittaa huilua ja tavata kavereita. Tehdä kaikkea sitä, mitä lukiolaistytöt tekevät.
Numerot eivät muutu miksikään. Toisen lukiovuoden keväällä Mankki kirjoittaa ensimmäisen laudaturinsa lyhyestä saksasta.
Abivuoteen mennessä hän oppii jopa lintsaamaan. Tuntuu turhalta mennä kouluun, kun osaa jo siellä opetettavat asiat.

Sarianna Mankin puhelin soi 16. toukokuuta 2008.
Soittaja on Helsingin Sano­mien toimittaja, joka kertoo, että Mankki on kirjoittanut yhdeksän laudaturia ja on Suomen paras ylioppilas. Kukaan ei ole kirjoittanut yhtä hyvin yhdeksään vuoteen.
Mankki yllättyy mediahuomiosta, sillä hänen ajatuksensa ovat jo seuraavassa koitoksessa: Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan pääsykokeissa.
Sisään otetaan 17 opiskelijaa. Ketään ei yllätä, että Mankki on heidän jou­kossaan.
Syksyllä hän muuttaa siskonsa kanssa Pasilaan ja aloittaa uuden elämän yliopistossa.
Mankki tietää olevansa vähän epäsosiaalinen. Esimerkiksi juhlissa hänen on vaikea ottaa kontaktia ihmisiin. Koulussa hän pärjäsi, koska osaamisella oli enemmän merkitystä kuin supliikilla. Nyt tilanne on toinen.
Niinpä Mankki tarttuu Ylioppilaskalenteriin ja selaa järjestösivuille. Kymmenistä porukoista hän valitsee kaksi: YK-yhdistyksen ja Helsingin vihreät nuoret
Jo seuraavana syksynä hän on ehdolla edustajistovaaleissa ja matkustaa Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden bussilla Kööpenhaminaan osoittamaan mieltään ilmastosopimuksen puolesta. Hän kantaa kylttiä, jossa lukee ”CLIMATE JUSTICE – NOW”.
Entinen sykkiläinen on innoissaan paitsi joukkovoimasta myös mielenosoittajien yöpymispaikasta: se on vapaa lukio, jonka seiniä peittävät graffitit.

Ylioppilasjuhlien jälkeen Mankin laudaturit eivät ole kiinnostaneet ketään, siis ennen tätä Ylioppilaslehden haastattelua.
Silti Mankki on sitä mieltä, etteivät koulun vaatimukset ole irrallisia maailman vaatimuksista. Koulusta saadut tiedot ja taidot ovat vieneet eteenpäin myös koulun ulkopuolella.
Mankki tähtää uraan kansainvälisessä järjestössä, jossa voi parantaa maailmaa. Hän haluaa tosissaan myös politiikkaan. Ensimmäisenä tavoitteena ovat vuoden 2012 kuntavaalit.
Vaikka Mankki on määrätietoinen ja kunnianhimoinen, hän ei ole valmis tekemään mitä tahansa päämääriensä saavuttamiseksi.
”En halua tallata ketään, todellakaan.”
Kuulostaa kiltin tytön puheelta. Mankki myöntää kyllä olevansa kiltti, mutta kääntää sen edukseen.
”Kiltteys liitetään usein hiljaisuuteen, puurtamiseen ja alistumiseen. Sellainen kiltteys ei ole hyvästä. Mutta jos on kohtelias ja kuuntelee muita, menestyy.”
Mankki uskoo, että kympin tytöistä on myös johtajiksi, mitä usein epäillään.
”Aikaisemmin vain miehiä on hyväksytty johtajiksi ja siitä on tehty johtopäätös, että miehet ovat parempia johtajia. Vallitsevasta tilanteesta on johdettu arvoja. Niin ei saa tehdä!”

Kun tämä lehti ilmestyy, Mankki ei ole odottamassa postilaatikon kolahdusta. Hän on kolmatta päivää Kiinan Kantonissa ihmettelemässä vaihto-opiskelijan arkea. Kiinaan lähtö hakkaa suorituksena mennen tullen pääsykokeet ja ylioppilaskirjoitukset.
Suomessa Mankki on käynyt kiinan kielen alkeiskurssin – kaksi kertaa. Kiinan opiskelu on vaikeinta, mitä hän on koskaan tehnyt, mutta ei häntä silti hirvitä, tietenkään.
”Tämä on vähän klisee, mutta Kiina kiinnostaa, koska se on nouseva valtio. Eikä sitä nyt voi olla täysin tietämätön paikasta, missä asuu viidesosa maailman väestöstä.”
Mankki osaa nyt noin 150 kiinalaista kirjoitusmerkkiä. Mutta hän oppii niitä lisää, se on varma.

Täysverinen humanisti

Cembalo olohuoneessa ja lukuisat notkuvat kirjahyllyt kertovat, että nyt ollaan kulttuurikodissa.
Tunnelma ei muutu, kun astuu tyttären huoneeseen. Sielläkin on piano ja kaikki vapaat tasot täynnä kirjapinoja.
Ruudulliseen hameeseen pukeutunut Nuppu Koivisto näyttää ballerinalta. Kasvoilta pois kammatut hiukset korostavat siroa olemusta.
Koiviston seurassa pelkää tekevänsä jotain tökeröä. Siksi tulee automaattisesti puhuttua vähän hiljaisemmalla äänellä kuin normaalisti.
Koivisto opiskelee toista vuotta historiaa Helsingin yliopistossa. Hänen ylioppilastodistuksessaan on kuusi ällää, yksi eximia ja yksi magna, pitkästä matematiikasta.
Hän on soittanut pianoa viisivuo­tiaasta, asuu kotona vielä toisen opiskeluvuoden puolivälissä ja myöntää olevansa joskus liian kiltti. Hänen on vaikea sanoa ei.
Humanisti! Kympin tyttö! Nössö!
Kyllä, kyllä ja ei. Koivisto on kiltti, mutta myös määrätietoinen.
Muusikkovanhemmiltaan hän on oppinut, että elämässä pitää tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa.
Vaikka sitten lukea kirjoja ja soittaa pianoa.
Oikeastaan on omituista, että kympin tyttöjä syytetään muiden odotuksiin alistuviksi suorittajiksi. Hehän nimenomaan eivät alistu muiden odotuksiin. Jos välittää siitä, mitä muut ajattelevat, tuskin tulee ryhdyttyä luokan nyhveröksi ja hikariksi.
Koulussa pärjääminen vaatii kanttia, koska se ei todellakaan ole suorin tie suosituksi.

Koivisto ei ikinä rehkinyt liikaa koulun eteen. Puolisen tuntia päivässä riitti läksyihin.
Tunneilla Koivisto viittasi, jos häntä sattui kiinnostamaan.
Myös Koivisto kävi Helsingin Suomalaista Yhteiskoulua. Siellä kiltillä tytöllä ei ollut mitenkään erityisen vai­keaa, päinvastoin.
”Kyllä me tiedettiin, että opettajat suosivat meitä arvosanoissa.”
Äh. Siinä taas yksi asia, jolla kympin tyttöjen pärjäämistä aina selitetään: he ovat opettajien lellikkejä. Kannattaako sitä nyt tuolla lailla tunnustaa?
Tunnustus saattaa johtua siitä, että Koiviston yläasteen luokalla oli poik­keuksellisen hyvä henki. Huonot ja hyvät oppilaat olivat kavereita keskenään. Niinpä epäreiluja opettajia haukuttiin yksissä tuumin.
Historia ja uskonto kiehtoivat Koivistoa koulussa aina eniten. Parasta olivat tarinat.
Siitä kertovat kirjat Koiviston huoneessa: Kolme muskettisoturia, Sinuhe egyptiläinen, Ruusun nimi ja lukuisat Jane Austenin sekä Brontën sisarusten teokset.
”Ylpeys ja ennakkoluulo on ykkönen, tietenkin.”
Koivisto kuuluu niihin, jotka ovat aina velkaa kirjastolle.

Nyt Koiviston työpöytää hallitsee yllättävä kaveri: Friedrich Nietzsche. Koivisto tutkii proseminaarissaan estetiikkaa ja historianfilosofiaa Nietzschen teoksessa Näin puhui Zarathustra.
Lyhyen tapaamisen perusteella Koivisto ei vaikuta nihilistiltä.
”En halua tunnustautua miksikään nietzscheläiseksi. Siinä on paljon piirteitä, jotka tuntuvat kauhean rajuilta. Mutta toisaalta ne voi myös avartaa, ja minuun vetoaa hirveästi sen estetiikka. Nietzsche puhuu paljon musiikista.”
Koivisto on täysiverinen humanisti. Historian lisäksi hän opiskelee kirjallisuustiedettä ja estetiikkaa. Hän uskoo, että sivistys auttaa ihmistä ymmärtämään itseään ja elämää.
Koiviston mielestä parasta yliopistossa on akateeminen vapaus. Hän pitää siitä, että kaikki vastuu opinnoista on itsellä. Että saa itse päättää, mitä tekee ja missä tahdissa.
Mitä hän sitten haluaa? No, se on vielä vähän auki.
”Olen vähän etsikkovaiheessa. En tiedä, mitä haluan tehdä tai olla.”
Se on kuitenkin varmaa, että tulevaisuuden työn olisi paras olla jotain luovaa, mielenkiintoista ja itsenäistä. Jo koulussa Koivisto oli huono ryhmätöissä.
”Tunnen vähän huonoa omaatuntoa siitä, ettei minulla ole kauhean vahvaa maailmanparannusviettiä. Luulen, että jos päätyisin johonkin korkeaan virkaan, jossa päättäisin tärkeistä asioista, kaatuisin sen paineen alla.”
Koivisto tavoittelee mieluummin omaa onnellisuuttaan kuin maailman onnea. Se saattaisi löytyä vaikka tutkijan ammatista. Tärkeää on, että tulevaisuudessakin on sopivassa suhteessa työtä ja rakkautta.
”Yritän löytää sellaisen paikan maailmassa, jossa olisi hyvä olla.”

Lääkistyrkkyjen käännyttäjä

”Muuri. Sieni. Sauna.”
Opettaja Ritva Mäntymäki lukee Vuorenkallion koulun ekaluokkalaisille sanoja, jotka heidän pitää kirjoittaa. Hänen tyttärensä on oppilaiden joukossa.
Miia Mäntymäen vihkoon ilmestyvät sanat: muri, seini ja sauni.
Tuleekohan tästä tytöstä ikinä mitään, kun ei meinaa millään oppia lukemaan ja kirjoittamaan, äiti miettii.
Laskea Miia Mäntymäki sen sijaan osaa. Hän jaksaa istua tuntikausia joululahjaksi saamansa laskukone kädessään. Kone antaa laskutehtäviä ja soittaa iloisia melodioita, kun Miia näpyttelee oikean vastauksen.
Hän pitää matematiikan selkeydestä ja säännönmukaisuudesta. Samasta syystä hän nauttii myöhemmin saksan kieliopin pänttäämisestä.
Kyllä Miia oppii kirjoittamaan.
Ja englantia hän oppii piirretyistä, joita katsellen viikonloput kuluvat nopeasti. Kalajoella perheen lautasantenni tarjoaa ainoan kosketuksen vieraisiin kieliin.
Koulussa Miia Mäntymäelle kelpaavat vain kympit. Jo yhdeksänvuotiaana maailma romahtaa hetkeksi, jos matematiikan kokeen tulos on jotain muuta.
Yläasteella Miia lukee läksyjä vähintään kaksi tuntia joka arkipäivä.

Yhdeksäntuhannen asukkaan paikkakunnalla kympin tyttö tunnetaan kympin tyttönä. Teininä Mäntymäki ei pussikaljoittele kylillä ja on seurassa hiljainen. Paitsi oppitunneilla, joilla hän istuu eturivissä viittaamassa.
Nössön mainetta ei voi välttää.
Ei Mäntymäki silti yksin ole. Kuten Mankki ja Koivisto kouluaikoinaan, hänkin kuuluu pieneen samanhenkisten tyttöjen kaveri­porukkaan.
Kotona ei koskaan painosteta hyviin arvosanoihin. Kuten monilla kympin tytöillä, menestymisen pakko kumpuaa omasta sisimmästä.
Kouluaikojen suurimmat onnistumisen tunteet Mäntymäki kokee yläasteella. Kerran hän koulusta tullessaan tuulettaa jo eteisessä:
”Äiti, tein kaukalopallossa maalin!”
Samana päivänä hän oli saanut myös kaksi koetta takaisin. Kummastakin tuli kymppi.
Ylioppilaskirjoitusten lähestyessä ulkopuolisten odotukset kasvavat. Opettajat odottavat kympin tytöstä kuuden ällän tyttöä.
”Sähän kirjoitat ällän mistä vain”, sanoo äidinkielen opettaja, kun Mäntymäki arvelee tälle, että kuudes laudatur voi jäädä äidinkielestä kiinni.
Kun kemian opettaja sitten toukokuussa 2005 soittaa kertoakseen, että älliä on kuin onkin kuusi, päällimmäinen tunne on helpotus.
Eipähän kukaan pääse sanomaan, ettei Mäntymäki ole onnistunut.

Tervetuloa tyttäremme Miian ylioppilasjuhliin 4.6.2005.
Kalajoella ylioppilasjuhliin kutsutaan paikallislehden ilmoituksella.
Äiti leipoo kakkuja yötä myöten. Opettajan ja yrittäjän tyttären juhliin tulee paljon väkeä. Juhlakalun tulevaisuuden suunnitelmat kiinnostavat tietenkin kaikkia.
”No, tuleekos sinusta lääkäri?”
”Vai opettaja?”
Mäntymäki pudistaa valkolakin verhoamaa päätään. Ei tule lääkäriä eikä opettajaa eikä edes pappia, vaan kemisti ja tutkija. Mäntymäki haluaa selvittää, miksi asiat tapahtuvat niin kuin ne tapahtuvat. Ja hän haluaa kehittää uutta.
Opiskelupaikka Helsingin yliopistosta irtoaa ilman pääsykoetta. Pelkkä kemian eximia olisi riittänyt siihen.
Isoveli ajaa viimeisen muuttokuor­man roihuvuorelaiseen yksiöön ja kaasuttaa tiehensä.
Mäntymäki lähtee ihmettelemään uutta asuinympäristöään. Missä on kauppa? Ja miten täältä pääsee keskustaan?
Muutto Kalajoelta Helsinkiin on paljon isompi muutos kuin siirtyminen lukiosta yliopistoon. Mäntymäki ei tunne ketään ja huomaa aiempaa vahvemmin oman hiljaisuutensa. Helsingissä ihmiset ovat äänekkäitä ja sosiaalisia.
Mäntymäki ei juo alkoholia ja keskittyy opiskeluun enemmän kuin opiskelijaelämään.
Yliopistossa hän pettyy siihen, että monelle kemia on pelkkä välipysäkki matkalla lääkikseen. Tutorryhmässä on hänen lisäkseen vain yksi opiskelija, jolle kemia on ykkösvaihtoehto.
Mäntymäki hyötyy siitä, että on tottunut tekemään töitä opintojen eteen. Hän ei ole ikinä pitänyt itseään niin fiksuna, että pärjäisi pänttäämättä. Vahvoista perslihaksista on iloa yliopistossa.
Moni muu olettaa, että kun lukiossa ei tarvinnut tehdä mitään, ei tarvitse nytkään. Kun kursseista ei sitten pääsekään läpi, motivaatio laskee.
Mäntymäki tavoittelee yliopistossakin hyviä arvosanoja. Muu arvosana kuin vitonen on pettymys.
Hän tietää, että uuden oppiminen rakentuu aina vanhan päälle. Jos jotain ei opi, osaaminen voi myöhemmin romahtaa
Silti on vapauttavaa, että kukaan ei odota häneltä hyviä arvosanoja eikä tule ilkkumaan, jos tentistä tulee vain nelonen. Enää hän ei ole paikkakunnan virallinen kympin tyttö.

Vajaa viisi vuotta myöhemmin Mäntymäki asuu poikaystävänsä kanssa valoisassa kaksiossa Laajasalossa.
Vuodet eivät ole häivyttäneet pohjoispohjalaista murretta.
Viime kuukaudet hän on keskittynyt gradun kirjoittamiseen. Sen jälkeen tavoitteena ovat jatko-opinnot. Mäntymäki on työskennellyt opintojen ohessa ke­mian laitoksella toisesta opiskeluvuodesta alkaen. Hän viihtyy loistavasti.
”Opintojen edetessä on voinut koko ajan karsia sitä, mikä ei niin kiinnosta ja keskittyä siihen, mikä kiinnostaa. Nyt alan olla kiinni siinä, mikä on juuri nyt in ja mitä juuri nyt tutkitaan.”
Mäntymäki on yhä vakuuttuneempi siitä, että itsenäinen tutkijan ura sopii hänelle paremmin kuin lääkärin työ.
”Minusta tulisi aika huono lääkäri, kun siinä pitäisi kohdata ihmisiä. Rehellisesti sanottuna en tiedä, olisiko minusta siihen.”
Ei Mäntymäki silti aio tutkijankammioon sulkeutua. Ei sellainen nykyään onnistuisikaan. Hän on jo opettanutkin kemian opiskelijoita – ja pitänyt siitä.
”Yritän saada ne lääkikseen haluavat ymmärtämään, että kemia on kivaa.”
Tulevaisuudessa Mäntymäki olisi mielellään vaikka huippuyliopiston professori. Toisaalta hän viihtyy Suomessa eikä välttämättä haluaisi lähteä täältä pois. Eikä ole ihan varma siitä, olisiko hänestä johtajaksi.
”Pitäisi vähän kehittyä näissä sosiaalisissa taidoissa, että olisin hyvä johtaja enkä mikään diktaattori. Kun olen itse perfektionisti, niin saattaisin johtoasemassa vaatia muiltakin vain loistavia tuloksia ja ruoskia alaiset hengiltä.”
Rauhallista Mäntymäkeä on vaikea kuvitella diktaattorimaiseksi painajais­pomoksi. Silti tulee tunne, että hän tuntee hyvin niin puutteensa kuin vahvuutensakin.
Kaikkein tärkeintä Mäntymäelle on, että hän saa tehdä merkityksellistä tutkimusta. Häntä ei nähdä mielenosoituksissa eikä järjestöjen kokouksissa, mutta myös hän haluaa parantaa maailmaa. Kemian avulla.
”Materiaalikemistinä voin kehittää esimerkiksi aurinkokennoja. Tai parantaa materiaaleja niin, että päästään eroon joistakin epämiellyttävistä kemikaaleista, jolloin kaikkea ei tarvitse käsitellä ongelmajätteenä.”
Mäntymäestäkin paljastuu siis kiltti tyttö. Hiljainen maailmanparantaja, joka joutuu vielä isojen poikien jyräämäksi.
Vai joutuuko?
”Jos rupeaa näyttämään pahalta, pystyn kyllä lyömään nyrkkiä pöytään ja olemaan vähän vähemmän kiltti”, Mäntymäki vakuuttaa.
Hänkään ei näe kiltteydessä ja hiljaisuudessa mitään pahaa niin kauan kuin ei anna kenenkään kävellä ylitseen.
”Ei se ole mitenkään elämääni pilannut, etten ole koko ajan ollut suuna päänä.”
Välillä Mäntymäkeä harmittaa, että sosiaalisia taitoja arvostetaan enemmän kuin mitään muuta.
”Mutta pitää uskoa siihen, että näillä ansioillakin voi pärjätä. Ei sitä nyt kaikessa voi olla hyvä!”
Mäntymäki uskoo, että kiltteys, hiljaisuus ja koulumenestys kulkevat usein käsi kädessä ihan käytännön syistä.
”Harvemmin ne tosi äänekkäät, so­siaaliset ja menevät ovat tosi hyviä koulussa, koska se vaatii aikaa ja lukemista. Se on vähän valintakysymyskin.”
Nuorempana Mäntymäen identiteetti perustui kymppiriviin todistuksessa. Se kertoi, että vaikkei hän osannut heittää palloa tai hauskuuttaa luokkatovereita, hän oli hyvä edes jossakin.
Nyt Mäntymäen itsetunto rakentuu terveemmälle pohjalle. Sille, että hänestä kasvoi ainakin suurin piirtein normaali ja terve aikuinen. Aina ei olisi uskonut niin käyvän.
”Välillä oli aika ahdasta pään sisällä, kun mietin, että jos saan ysin, niin kuolen.”
Nyt moiset mietteet tuntuvat triviaaleilta. Elämässä voi tavoitella suurempiakin asioita.
”Lapsenlapsilleni en ajatellut kertoa, että isoäiti oli muuten 50 vuotta sitten hyvä koulussa.”

Kuuden ällän naiset kertovat

Ylioppilaslehti kysyi Helsingin yliopistossa opiskelevilta kuuden laudaturin naisilta heidän ajatuksiaan kympin tyttöydestä.

”Jotenkin sellainen vähättely kuului asiaan. Ei niitä tuloksiaan vieläkään todellakaan mainosta. Vaikka yliopistoympäristössä niistä voi iloita, ja muutkin yleensä iloitsevat, ei sitä silti kuuluta kovaa ääneen. Ehkä kulttuuriimme ei oikein kuulu sellainen itsekehuskelu.”
Biologian opiskelija, 23

”Kiltin kympin tytön ideassa sotketaan keskenään kaksi asiaa, kiltteys ja koulumenestys, jotka eivät liity toisiinsa. Eivät tuntemani kympin tytöt (ja heitä oli lukiossani paljon) ole jääneet rannalle opiskelu- tai työelämässä. Päinvastoin, käytännössä kaikki ovat pärjänneet äärimmäisen hyvin molemmissa. Menestyminen ja ahkeruus eivät tarkoita, ettei osaa pitää päätään ja pyrkiä huipputyöpaikoille.
Kympin tytöt jos jotkut ovat seuraavia suuryritysten toimitusjohtajia ja YK:n pääsihteereitä, kunhan rakenteelliset syyt eivät estä pätevien naisten pääsyä huipulle.
Niin kauan kuin epätasa-arvoa sukupuolten välillä työelämässä esiintyy, naisten on taisteltava enemmän menestyäkseen. Siinä ei ahkeruudesta ja hyvästä koulu- ja akateemisesta menestyksestä ole ainakaan haittaa.”
Maailmanpolitiikan opiskelija, 24

”Kesätöitä hakiessani en ole huomannut hyötyneeni kymppirivistä tai laudatureista, sillä työpaikoissa, joissa olen ollut, on painotettu käytännön kokemusta. Todistuksia on korkeintaan vilkaistu ja todettu, että taidan olla aika hyvä koulussa. Koskaan ei ole kiinnitetty huomiota siihen, että arvosanat saattavat kertoa korkeasta työmoraalista ja tavoitteellisuudesta.”
Maantieteen opiskelija, 20

”Harvoja asioita elämässä saa valmiina tai tullaan tarjoamaan. Opin koulussa, että jos jotain haluaa, se pitää itse käydä ­ottamassa, oli kyse sitten koenumeroista tai työpaikasta.”
Lääketieteen opiskelija, 25

Teksti Anna-Sofia Berner
Kuvat Teemu Granström