05. helmikuuta 2010
Teksti:

”Et varmaan usko, kun kerron, että vuonna 2010 olet yhä valtiotieteiden ylioppilas ja kirjoilla Helsingin yliopistossa. Edelliset opintosuorituksesi on kirjattu kymmenen vuotta sitten. Yhteensä niitä on 68 opintopistettä.
    Syksyllä 1998 olet 21-vuotias poliittisen historian fuksi, joka on juuri eronnut ensirakkaudestaan ja päättänyt sivarivuoden Amnestyssa.
    Jatkat ihmisoikeustyötä opintojen ohessa. Luet Amnestyn raportteja Burmasta, etkä jaksa innostua Osmo Jussilan Venäjän historian peruskurssista.
    Lukion vaihto-oppilasvuotena Etelä-Kaliforniassa kiinnostuit politiikasta ja siitä, miten yhteiskunnat toimivat. Elit juutalaisen yksinhuoltajaäidin ja hänen poikansa kanssa rikkaassa ja konservatiivisessa nukkumalähiössä. Amerikan-veljesi johdatti sinut kädestä pitäen musiikin pariin. Sanoi, että ”istu alas ja kuuntele tämä”.
    Nyt yliopistossa mietit, miten voit yhdistää opinnoissa intohimosi yhteiskuntaan ja afroamerikkalaiseen rytmimusiikkiin. Olet kiinnostunut Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeestä, mutta ennen kuin voit keskittyä siihen, on kahlattava miljoona peruskurssia.
    Se tuntuu liian raskaalta. Nostat kädet ilmaan. Se ei ehkä kannattaisi. Tutkinnosta viis, mutta toivon, että hyödyntäisit mahdollisuudet oppia uutta.

Akateeminen maailma on mielestäsi teoreettinen ja sisäänpäinkääntynyt. Musiikki ja työ Amnestyssa tuntuvat todelliselta maailmalta. Tämä vastakkainasettelu on myös tekosyy laiskuudellesi ja itsekurin puutteellesi.
    Sinulla on vaikeuksia herätä aamuluennoille. Jos saat raahattua itsesi niille, et jaksa odottaa iltapäiväluentojen alkamista. Päädyt usein Amnestyn toimistolle, kaupungille tai kotiin kuuntelemaan musiikkia.
    Olet juuri muuttanut pois kotoa Kulosaaresta ja asut tätisi sinulle vuokraamassa yksiössä Eirassa. Kukaan ei ole potkimassa perseelle ja käskemässä opiskelemaan.
    Vielä lukiossa käskit itse itseäsi. Lukion päättötodistuksessa keskiarvosi oli tasan kymmenen. Olit hillitön hikari, ala-asteelta lähtien.
    Nyt kapinoit lukioaikaista minääsi vastaan. Koulussa et sallinut itsellesi vapautta ja nyt janoat sitä.
    Samalla hämmennyt siitä, miten tässä näin kävi. Suunnitelmasi yliopistotutkinnosta ja sen jälkeisestä työpaikasta murenevat. Identiteettisi on hukassa, ja kontrollin tarpeeseesi tulee säröjä.

Yliopistolla pitäydyt omissa oloissasi. Hammasta purren saat raahattua itsesi yksiin valtsikan tiedekuntabileisiin Perämiehenkadulle. Opiskelijaelämää hankaloittaa se, että et dokaa.
    Haalarikännäyskulttuuriin suhtaudut jyrkästi. Et pidä siitä, että haalareissa voi oksentaa päälleen, mutta samalla kantaa merkkejä siitä, että kuuluu eliittiin. Olen muuten samaa mieltä.
    Silti toivon, että ottaisit rennommin. Otat turhaan paineita siitä, että pitäisi olla sosiaalisesti aktiivinen, tutustua uusiin ihmisiin ja saada samalla opinnot reippaasti käyntiin. Älä spennaa niin paljon! Löydät kyllä oman sosiaalisen viitekehyksesi.

Toisena opiskeluvuotenasi te kaikki Don Johnson Big Bandissa otatte opintolainaa. Sillä kustannatte 500 kappaleen painoksen Support de Microphones -esikoisalbumista. Kannatte levyjä kauppoihin. Keväällä 2000 on ensimmäinen julkinen keikka.
    Sen jälkeen se on menoa. Et halua tehdä kompromisseja musiikin tai ihmisoikeustyön suhteen. Et halua antaa niille itsestäsi yhtään vähempää. Koet työssäsi sanoinkuvaamattomia onnentunteita, mutta opinnot jäävät.
    Siitä lukiolainen sisälläsi soimaa sinua lopun ikääsi.”

Kuka?

Opiskelija: Tommy Lindgren
Pääaine: Poliittinen historia
Opiskeluaika: Kirjoilla vuodesta 1998. Opintoja vuosina 1998-2000.
Opintojen jälkeen: Neljä levyjä julkaisseen Don Johnson Big Bandin laulaja. Amnesty Internationalin Suomen osaston tiedottaja vuosina 1997-2004. Kolumnisti.

Anna-Sofia Berner
Kuvitus Teemu Kiviniemi