Kirjalla on asiaa: Vihreäksi värittynyt valtio

T:Teksti:

Entisen kansanedustajan Rosa Meriläisen Valtio on esipuheen mukaan helppolukuinen perusteos Suomen poliittisesta järjestelmästä. Oppikirjana sitä ei kannata ottaa, koska Meriläinen kirjoittaa järjestelmän sisältä, ja se näkyy teoksessa sekä hyvässä että pahassa.
    Meriläinen kyseenalaistaa jyrkästi väitteen, että politiikka olisi yhteisten asioiden hoitamista: ”Yhteisten asioiden hoidosta puhuvat ne, jotka kuvittelevat, että joku tietty joukko ihmisiä, poliitikkoja, osaa keskenään hoitaa hommat ilman, että muiden tarvitsee mokomalla päätään vaivata.”
    Politiikan määrittely onkin vaikea tehtävä, eikä vähiten siksi, että poliittisesta toiminnasta saa helposti sekavan kuvan sekä osana koneistoa että sen ulkopuolelta.

Meriläisen hyvä tarkoitus kuvata poliitikot samanlaisina taatelintallaajina kuin muutkin kääntyy välillä turhankin negatiiviseksi. Tunnistan kyllä itsekin sen toivottomuuden tunteen, joka herää, kun pääsee osaksi koneistoa ja huomaa, miten sattumanvaraista päätöksenteko on, ja kuinka vähillä tiedoilla siihen pääsee osallistumaan. Oivallus siitä, että kansaa edustaa otos taviksia, on samaan aikaan vapauttava ja pelottava. ”Kaikilla paskiaisillakin pitää olla valtaa.”
    Tosin eduskunta, ja sitä myötä kansanedustajat, ei Meriläisen mukaan edusta ketään paitsi valtiota, jonka ydin on hallinnossa. Teoksen kyynisimpiin näkemyksiin kuuluu se, ettei kukaan voi todella edustaa ketään, eivät kansanedustajat äänestäjiään, eikä valtio kansalaisia. Korkeintaan vaaleissa ehdolla olevat edustavat Meriläisen mielestä puoluettaan. Näin se osittain onkin, mutta ehdokkaiden edustama puolue ei myöskään ole kasvoton massa.
    Ajatus siitä, että valtaa ei ikinä voi ulkoistaa, on monilta osin tosi, mutta toisaalla kirjassa Meriläinen mainitsee hyvän demokraattisen järjestelmän tärkeimmäksi kriteeriksi sen, että ihminen kokee voivansa vaikuttaa omiin asioihinsa ja omaan elämäänsä. Monelle tämä toteutuu, kun vaaleissa äänestää sellaista ihmistä, jonka kokee hoitavan homman puolestaan. Se, perustuuko päätös totuudenmukaiseen kuvaan äänestettävästä henkilöstä, kansanedustajan vaikutusmahdollisuuksista sekä politiikan ja puolueiden realiteeteista, on näin ollen toisarvoista.
    Äänestäjän leimaaminen tekopyhäksi ja tietämättömäksi on samalla yksittäisen ihmisen vaikuttamiskokemuksen aliarvioimista.

Kirjassa on monta hyvää ehdotusta demokratian kehittämiseksi. Meriläinen ehdottaa, että kunnallispolitiikassa olisi pakollista esittää lautakunnille vaihtoehtoisia malleja aina tietyn kokoluokan kysymyksissä. Päättäjien vastuun korostamiseen on helppo yhtyä.
    Sen sijaan en pidä järkevänä ajatusta eduskunnan valiokuntien kokouksien muuttamisesta julkisiksi. Julkiset valiokuntakeskustelut korostaisivat poliitikkojen pätemisentarvetta, asioihin paneutumisen kustannuksella.
    Meriläisen kirja voisi jopa toimia oppiteoksena, jos siinä ei olisi niin vahvaa vihreää väritystä. Välillä vihreiden toimintamallien erinomaisuuden korostaminen menee pahasti yli. Omaa lukukokemustani hiersi se, että reagoin jokaiseen demareita tölväisevään virkkeeseen, joita kirjaan on ripoteltu kohtalaisen paljon.
    Kokonaisuutena Rosa Meriläisen kirja on samanlainen kuin vaikutelmani kirjoittajasta: hauska, älykäs ja kantaaottava.

Heta Välimäki
Kirjoittaja on Demarinuorten puheenjohtaja.

Rosa Meriläinen: Valtio.
Teos 2010.