05. helmikuuta 2010
Teksti:

Haukkaan dallaspullaa, hörppään kahvia ja avaan .xls-tiedoston. Iltapäivän asiakasmateriaalit ovat vielä tekemättä. Naapurihuoneen laskenta-assistentilta tulee sähköpostia: ”HYMY, JONKA TÄNÄÄN LÄHETÄT MAAILMANKAIKKEUTEEN, PALAA LUOKSESI!”
    Nojaan taaksepäin ergonomisessa SwingChair-toimistotuolissani ja suljen silmäni. Totta helvetissä.
    Kopiokone hurisee. Sen magneettikenttä saa angoravillapaitani sähköiseksi ja käsivarsieni hentoiset ihokarvat jännittymään. Toivottavasti Petra ei ole unohtanut, että illalla on se pöytävaraus.

En osannut edes aavistella, että aikuisuus olisi tällaista. Vielä kymmenen vuotta sitten pelkäsin katastrofaalista epäonnea: yksinäisyyttä tai itsemurhaa. Haaveilin joskus menestyksestä, kuuluisuudesta ja rikkauksista. Mutten tiennyt tästä – banaalin mukavasta arjesta. Sarastuslampun valosta aamuisin. Yhteenkuuluvuuden tunteesta. Vaeltamisesta metron ulostulokäytävillä osana toimistokarjaa. Loikoilusta iltaisin, viinilasi kädessä YouTube-videoita katsellen. Sulautumisesta Petraan juuri ennen nukahtamista.
    Olen pumpulia, pehmeää kudosta. Olen kotiverkkareihin pukeutunut parisuhdediplomaatti. Me emme riitele vaan keskustelemme rakentavasti, kuten aikuiset ihmiset, ja kun Petra alkaa kiroilla, minä tirautan itkut. Syömme tofujäätelöä, sillä siinä ei ole kolesterolia. Minulla on arvo-osuustili.
    Aikuisuus ei ole kehitystä. Ei ole olemassa kypsymistä tai jalostumista, on vain aaltoilevaa muutosta. Kohta taas ujostelen kehuja, tunnen mustasukkaisuutta kollegan ylennyksestä, lähetän Petralle kiukkuisen tekstiviestin ja kimpaannun puhelimessa isälle. Syön lounaaksi pussillisen karkkia, vaikka olen luvannut itselleni, ettei koskaan enää. Aika valuu eteenpäin hitaana ja sakkaisena kuin Gangesin vesi siellä, missä Stiina asuu. Olen ollut olemassa riittävän kauan luottaakseni elämän jatkuvuuteen. Mutta jatkuuko se sellaisena kuin toivoin? Minulta ei koskaan kysytty.

Haaveilin toisenlaisesta elämästä, kuten melkein kaikki. Eräs unelmani oli tulla kuvataiteilijaksi, mutta olin aivan liian porvarillinen ryhtyäkseni sellaiseen. Ja aivan liian hyvä saksan verbeissä. En kertonut haaveestani, sillä olin varma, että sitä pidettäisiin kliseisenä ja naurettavana. Olisin kuin Idols-karsintojen nolo yrittäjä, kompastuisin ensisäkeeseen.
    Mutta näin päässäni kuvia. Näin hiilitöitä, lyijykynäpiirroksia ja öljyvärimaalauksia. Tiesin, mitä halusin tehdä. Päiväkuvitelmissani pidin näyttelyitä, kävelin avajaisissa ja annoin älykkäitä mutta salaperäisiä vastauksia taidetoimittajien kysymyksiin. Töistäni kirjoitettaisiin tutkielmia, runoja ja artikkeleja. Taiteen kautta ihmiset näkisivät, kuka todella olen. Että olen erityinen.
    Vuosia myöhemmin hetken mielijohteesta aloittamallani kuvataidekurssilla havaitsin sen, mitä olin pelännyt. Maalaukseni olivat kliseisiä. Vertasin itseäni toisiin ja tajusin tyylini lapsekkuuden. Hylkäsin öljyvärit, tartuin toiveikkaasti hiileen ja lyijykynään ja yritin kehittää tekniikkaani. Opettajani Anton rohkaisi, että osasin tulkita mutten piirtää. ”Tekniikkaa voi oppia, näkemystä ei”, Anton totesi. Mutta viivani eivät kehittyneet. Käsi ei totellut. Aivojen ja käden väliin kiilasi iso haiseva neurologinen vamma nimeltään keskinkertaisuus.
    ”Kaikki luulevat olevansa champion, ha ha HA!” Anton nauroi eräänä talvi-iltana, kun istuimme kuvataideryhmän kanssa juomassa punaviiniä. Anton, syntyjään venäläinen, oli tyhjentänyt jo kokonaisen pullon ja alkanut ääntää suomea ranskalaisittain. Sinä iltana en jaksanut ärtyä. Keskityin katselemaan Antonia, hänen uurteisia kasvojaan ja solakkaa vartaloaan. Anton oli asunut saman miehen kanssa kaksikymmentä vuotta, mutta flirttaili humalassa kaikille. ”Jokaisella on salainen haave! Joku haluaa olla maailman kuuluisin juristi ja joku esiintyä Venetsian biennaalissa, ha ha! Minä luulin vuosia olevani champion of love. Mutta sitten täytin neljäkymmentä, ha ha! Nyt pitää keksiä uutta, ihmisen täytyy pysyä optimistique!
    Ilta on jo pitkällä, ja me makaamme Petran kanssa sängyllä selät vastakkain. Pakaramme koskettavat hellästi toisiaan. Mistä löytää uusia haaveita? Petra on filosofisella tuulella. ”Optimismin on pakko olla geeneissä”, Petra mumisee tyynyynsä. ”Ihmiset keksivät itselleen aina uusia haaveita. Vaikka olisi haimasyöpä ja puoliso pettäisi, niin aina on jotain, mitä odottaa. Aina on tulossa viikonloppu.”
    Petra kuulostaa niin synkältä, että minua hymyilyttää. Puren huultani, etten nauraisi. Olen niin väsynyt, ja huomenna pitää nousta aikaisin, sillä ensimmäinen palaveri on jo kahdeksalta.

Veera Kataja