19. helmikuuta 2010
Teksti:

Mies on… mies on niin kaunis. Mies ei ole komea vaan kaunis!” Antonin silmäkulma kostuu, hän on herkistyneessä tilassa. Olemme piirtäneet tänään alastonta miesmallia, ja hän on ylpeä meistä. ”Jokaisen piirroksessa on harmoniaa ja kauneutta. Nämä ovat jumalaisia piirroksia jumalaisesta vartalosta!”
    Minun piirroksessani mallilla on liioitellun paksut reidet ja lihaisat pakarat. ”Et piirtänytkään naismiestä”, Anton sanoo tyytyväisenä. Antonin mielestä liha on miehekästä, ja minä olen juuri kohonnut hänen sisäisellä arvoasteikollaan. Malli on vasta nuori poika mutta silti vanttera. Häntä jännittää, ja hän hikoilee mitä kummallisimmista paikoista. Reisien sisäpinta punottaa, kun hän seisoo lähellä spottilamppua. Navan ja häpykarvoituksen väliselle alueelle on noussut tuskaisia hikikarpaloita.

Piirustustunnin jälkeen en voi estää miehiä nousemasta ajatuksiini. Rakastin poikia koulussa, mutta yksikään ei rakastanut takaisin, ja lopulta tunne väistyi taka-alalle. Yliopistossa pojista tuli kilpailijoita, Stiinan huomiosta kisaavia ärsyttäviä terriereitä. Rakastuttuani Petraan miehet muuttuivat lopullisesti isiksi, veljiksi ja mukaviksi kollegoiksi. Kuohituiksi miesmuumeiksi, joilla on miellyttävän matala ääni ja joiden kanssa on siksi mukavaa turista kahvihuoneessa.
    Mutta nyt… nyt en voi olla näkemättä miehiä. Illalla katselen ikkunasta vastapäisen talon arkkitehtia, katselen kun hän valmistautuu iltasuihkuun ja riisuu alushousunsa. En näe tarkasti, mutta aavistelen, että hänen pakaransa ovat lihaksikkaat, sellaiset, jotka piirsin. Onkohan hän typerä? Petra pitää monia miehiä typerinä. ”Tää on niin epäkorrektia”, Petra sanoo. ”Mutta muistan, kun katselin niitä jo ala-asteella, kun ne leikkivät kukkulan kuningasta ja teloivat itseään jäähän, ja mietin, että ei helvetti. Aina joku niistä sai kallovamman. Mietin, että nyt Darwin piehtaroi haudassaan.”
    Petralla on syynsä halveksua miehiä. Petran isä on pikkurikollinen ja viettänyt melkein koko elämänsä vankilassa. Kun puhe kääntyy isään, Petran posket ja kaula punehtuvat. Petran katse pyyhkii maata. ”Hyi vittu. Sellaista helvetin machoilua. Testosteronia ja lähiömiespaskaa.” Petra kohottaa kasvonsa ja sytyttää tupakan. Hetken ajan hän näyttää nuorelta James Deanilta. Petran uho kiihottaa minua hiukan.
    Minussa ei ole testosteronia. Asia selvisi monta vuotta sitten, kun olimme ensimmäistä kertaa kahden Stiinan kanssa kahvilassa. ”Saanko ottaa sua kädestä”, Stiina kysyi ja tarttui ranteeseeni. Kosketus tuntui pehmeältä ja väreili käsivartta pitkin kainaloon asti. ”Sulla on naisen käsi”, Stiina sanoi. ”Etusormi on nimetöntä pidempi.” Hymyilin hölmistyneenä. En tajunnut sanaakaan Stiinan puheesta, mutta toivoin, ettei hän irrottaisi ranteestani. Stiina jatkoi selostamistaan: ”Jos nimetön on pidempi, se viittaa siihen, että kohdussa on ollut paljon mieshormoneja ja ihmiselle on kehittynyt maskuliiniset aivot. Mutta sä olet ihan nainen.”
    Joskus myöhemmin kaduin sitä, että annoin Stiinan silloin katsoa kättäni. En halunnut olla kokonaan nainen, en varsinkaan Stiinalle. Muttei ollut vaihtoehtoja. Stiina pakeni peniksien maailmaan, ja minä tungin naamaani joka ilta kaksi litraa suklaajäätelöä.

Illalla töiden jälkeen huomaan Stockmannin ruokaosastolla Stiinan poikaystävän vuosien takaa. Santulla on edelleen kiharat hiukset, veistoksellinen nenä ja vakosamettinen puvuntakki, joka on mitoitettu näyttämään hieman boheemilta. Bändissä soittava kansantaloustieteilijä ja atleettinen älykkö. Useimpien tyttöjen salainen haave. Eron jälkeen Stiina itki monta kuukautta. Yritän vältellä katsekontaktia, mutta Santtu tunnistaa minut: ”Moi Veera. Sä oot ihan erinäköinen kuin silloin.” Katseessa on hämmentyneisyyttä ja flirttiä. Tilanne tuntuu epätodelliselta ja kiusalliselta. Valehtelen jotakin kamalasta kiireestä, hymyilen anteeksipyytävästi ja käännyn harppomaan kohti kassoja. Santtu jää paikoilleen. Homeinen muumio menneisyydestä. Tiedän, että hän katselee takapuoltani. Kaikki, jotka eivät ole nähneet minua vuosiin, katselevat. Työttömyys on ennätyslukemissa ja ihmisiä kuolee maanjäristyksiin, mutta Santun kaltaisen miehen saa hölmistyneeksi vasta se, että jonkun perse on kolmekymmentä kiloa pienempi.
    En saa yöllä unta. Nousen sängystä hiljaa ja kävelen ikkunaan. Makuuhuoneeseen paistaa ikkunaverhojen lävitse kuu. Arkkitehdin asunnossa on pimeää. Ikkunan vieressä lattialla lojuu Petran alushousuja. Tiedän, miltä ne tuoksuvat. Siinä on hiven jotakin ahdistavaa.

Veera Kataja