11. joulukuuta 2009
Teksti:

Hän tulee ikkunaan joka aamu kello 7.35. Hän nojaa kämmenillään ikkunalautaan, katsoo etukenossa ikkunasta ulos, ja näen, että hän on pukeutunut pelkkiin alushousuihin. Valkoisiin, tyköistuviin shortseihin, joissa on edessä pieni luukku. Tukka on sekaisin, hän on tullut ikkunaan tarkastaakseen sään. Muutamien sekuntien kuluttua hän kääntyy kannoillaan ja katoaa. Arvaan, että hän kävelee keittiöön, laittaa kahvinkeittimen päälle, ja vetää sukat jalkaansa. Kuvittelen hänet arkkitehdiksi.
    Katselen häntä joka aamu. Herään viisi minuuttia ennen kuin hän tulee ikkunaan. En laita valoa päälle, jottei Petra heräisi ja jottei arkkitehti näkisi minua. Hän ei tiedä, että katselen. Se on surullista, sillä tiedän hänestä paljon – että hän asuu yksin, että hänen seinällään on mallipiirroksia rakennuksista, että hänellä on tyylikäs Ligne Roset -sohva ja että hän pukeutuu laadukkaisiin neuleisiin. Eikä hän silti ole snobi – asunnossa käy tyttöjä, joilla on yllään batiikkitunikoita, sekä sotkuisia miehiä, jotka saattavat soittaa jossakin bändissä. Hän juo olutta pullonsuusta. Hänen kasvoissaan on jotakin kulunutta, vaikkei hän ole vielä vanha.
    Joskus kuvittelen, millaista olisi asua hänen kanssaan. Kun hän tarkastaisi ikkunasta säätilaa, asettaisin käteni hänen ympärilleen. Painaisin poskeni hänen selkäänsä vasten. Hän kääntyisi ympäri ja katsoisi minua silmiin. ”Kahvi on valmista”, minä sanoisin, ja hän hymyilisi. Me lähtisimme samaa matkaa töihin.

Piirustuksenopettajani Anton, räiskyvä venäläinen taiteilija, järjestää usein kuvataideryhmällemme alastonmallin. Joskus mallia ei saada paikalle. Silloin hän patistaa jotakuta ryhmäläistä riisuutumaan tai riisuutuu itse. Se ei ole hänelle ongelma. ”Alaston ihminen on luonnonihme!” hän huudahtaa. ”Niin kaunis, niin kaunis!” Antonin ääni muuttuu inhottavan kimeäksi, kun hän innostuu. En sano mitään. Anton ei tiedä, miltä minä joskus näytin alastomana. Hän ei tiedä, miltä näytän alastomana nyt. Hän ei yksinkertaisesti tajua, kuinka juuri luonnollisuus mahdollistaa rumuuden. Tiedämme, millainen luonto on kauneimmillaan. Kun näemme avohakatun metsän, saastutetun lammen tai ylensyönnillä venytetyn ihon, kohtaamme raiskatun kauneuden eli äärimmäisen rumuuden. Puren huultani.
    ”Veera, sinä et ole vielä koskaan riisunut meille!” Anton hihkaisee eräänä talvi-iltana luokassa. ”Enkä koskaan aiokaan”, vastaan. Ääni tulee minusta ulos kovempaa kuin oli tarkoitus. Se tulee selkärangasta. Lauseeni sisältää sanoman: älä tule alueelleni. Anton ei ole tyhmä, hän ei aio maanitella. ”Veera taitaakin olla tarkkailija”, hän sanoo hymyillen, mutta äänessä ei ole mitään kiusoittelevaa. Katse on vilpitön. ”Se on taiteilijalle hyvä. Tässä maailmassa kaikki haluavat näkyä. Harva enää osaa katsoa.”
    Ensimmäiset kolme vuotta yliopistossa en tehnyt muuta kuin katsoin Stiinaa. Stiinan paksuja vaaleita hiuksia, jotka asettuivat kauniisti silloinkin kun ulkona oli myrskytuuli. Kun seisoimme kevätauringossa Porthanian pihalla, hiuksissa oli kadmiuminkeltaista. Katselin Stiinan selkää ja lantiota. Hartioiden, vyötärön ja lantion välistä liikettä, joka muistutti siamilaisesta kissasta. Tanssijanryhtiä ja pyöreää leukaa, joka nousi uhmakkaasti ylöspäin kun Stiina kimpaantui jostakin. Täyteläisiä huulia ja kapeaa kaulaa, joka kohoili ja laski, kun Stiina nielaisi, tai kun hänen pulssinsa kiihtyi. Kaulaa, jonka liike paljasti Stiinan salaisimmatkin tunteet, jos sitä osasi katsoa oikealla hetkellä.

Koska kieltäydyn riisuutumasta, Anton riisuutuu itse. Kis­koessaan farkkuja jalastaan hän ideoi: ”Nyt tehdään niin, että piirrätte minut, mutta piirrätte minulle naisen kasvot. Äidin kasvot! Kasvot, jotka tunnette hyvin.” Otan hiilen käteeni. En ole nähnyt Stiinaa pitkään aikaan. Stiina käyttää nykyisin raskaita intialaisia koruja. Hiukset on takutettu rastoille. Kaikki se puhe valaistumisesta tuntuu absurdilta. Stiina on heittänyt itsensä roskakoriin. Painan hiiltä paperia vasten niin kovaa, että se menee rikki.
    Petralla on illalla firman pikkujoulut. Kun tulen kotiin, pöydällä on lappu: ”Rakas! Jääkaapissa on kasvissosekeittoa.”
    Kävelen makuuhuoneeseen sytyttämättä valoja. Arkkitehti on kotona. Hän istuu sohvalla ja lukee kirjaa. Istahdan ikkunalaudalle ja katselen häntä. Rintakehä nousee ja laskee hitaasti; hän huokailee kääntäessään sivuja. Yhtäkkiä hän kohottaa katseensa ja katsoo minuun. Minä katson takaisin. Haluaisin sanoa hänelle rakastavani häntä, vaikkei se ole edes totta. Mikä on totta? En edes tiedä hänen nimeään. Eikä hän katso minua. Ulkona on alkanut sataa, hän katsoo sadetta. Hän ei edelleenkään tiedä minusta mitään.

Veera Kataja