27. marraskuuta 2009
Teksti:

”Elämän suurin tragedia on se, että ihmiset muuttuvat”, Stiina huokasi. Olimme toista vuotta yliopistolla, minä olin silloin vielä lihava ja Stiina juuri eronnut jostakusta poikaystävästään. Joimme nokkosteetä Stiinan huoneen lattialla ja taustalla pauhasi vaimeana Radio Helsingin yökooste. Stiinan olemus huokui väräjävän teinimäistä tuskaa, ja minä nautin tilanteesta salaa.
    ”Se on niin traagista”, Stiina sanoi. ”Kenenkään ei tarvitse kuolla, eikä aina ole edes riitaa. Toisen ihmisen voi menettää ihan kokonaan vain… elämälle.” Tee maistui tympeältä ja tiesin, että Stiinalla olisi ollut kaapissa suklaakeksejä. Olisin halunnut ottaa keksit puheeksi, mutten kehdannut. Stiinan hengitys kiihtyi.
    ”Mä olen aina ollut samanlainen hikipinko. Mä en muutu. Jonakin päivänä säkin muutut, Veera, mutta mä en muutu.” Stiina näytti siltä, että alkaisi kohta itkeä.
    Seuraavana aamuna kävellessäni yliopistolle ajattelin Stiinan sanoja. En ymmärtänyt niitä laisinkaan. Minähän olin jo muuttunut – olin tullut kyyniseksi, eikä se tuntunut Stiinaa haittaavaan. Kyse oli aina vain jostain pojista. Toivoiko Stiina, että ihmiset pysyisivät pateettisina idiootteina koko ikänsä?

Stiinan sanat muistuivat mieleeni monta vuotta myöhemmin, kun sain joulun alla kirjeen Goalta. Olin hiljattain aloittanut uudessa työpaikassa, suuressa käännöstoimistossa, ja tein töitä kellon ympäri. Eteisen lattialla odotti eräänä iltana keltainen kirjekuori. Revin sen auki, sisällä oli valokuva Stiinasta pimeällä rannalla. Stiina saattoi olla kuvassa alasti, tumman värin läpi näkyi vain kehon ääriviivoja ja hymyilevät kasvot. Valokuvan taakse oli kirjoitettu ohuella tussilla: ”Vietimme eilen täydenkuun juhlaa. Rakkautta on kaikkialla. Jään kevääksi Intiaan. S.”
    S. ei tarkoittanut Stiinaa. S. oli lyhenne Stiinan uudesta nimestä, Shaktista. Se tarkoitti naispuolista jumalallista energiaa. Stiinan mukaan uusi nimi symboloi uuden ihmisen syntymää. Se kuulosti lahkolaiselta, mutta Stiina sanoi olevansa onnellinen. ”Olen täynnä rakkautta”, Stiina vakuutti. Rakkaudella Stiina tarkoitti ylevää tunnetta ihmiskuntaa kohtaan, jota ylläpidettiin henkisin harjoituksin. Olin kuullut selityksen useasti. Tiesin, että asiaan liittyi kiinteästi myös eräs hollantilais-suomalainen meditaatioguru, joka piti kursseja talvisin Intiassa ja jolla oli lauma naispuolisia seuraajia sekä hyvin erottuvat vatsalihakset.
    ”Miksi olet aina niin negatiivinen”, Stiina kysyi, kun ensimmäisen kerran kyseenalaistin henkisyyden voiman. Olin sairastanut melanooman, ja leikkauksen jälkeen Stiina halusi hoitaa kehoani reikillä. Makasin vatsallani sängyllä ja Stiina piti käsiään pari senttiä kehoni yläpuolella. Se oli jonkin aikaa mukavaa, mutta pian tuli liian kuuma.
    ”Stiina, mä läkähdyn, onko pakko olla tässä asennossa”, kysyin.
    Stiina ei vastannut.
    ”Eikö me voitaisi vaan mennä kävelylle?”
    Stiina oli hiljaa, en nähnyt hänen kasvojaan koska makasin vatsallani, mutta saatoin kuvitella suljetut silmät ja henkistyneen tilan. Yhtäkkiä tunsin ärtymystä, miltei aggressiivisuutta.
    ”Eiks me voitaisi vaan mennä kaljalle? Tää alkaa tuntua todella nuijalta.”
    Stiina oli 23-vuotiaana maisteri, jolla oli vaikuttava ansioluettelo. Minulla ei ollut vielä 28-vuotiaana yhtäkään tutkintoa tai päivääkään oman alan työkokemusta.
    Kun lopulta tulin rekrytoiduksi koulutustani vastaaviin töihin, ensin pieneen ja sitten suureen yritykseen, tunsin pelastuneeni. Minusta pidettiin töissä. Suoriuduin tehtävistäni hyvin. Töissä ongelmat tuotiin eteen pieninä palasina, niitä oli usein monia kerrallaan, mutta yksikään työtehtävä ei vaatinut loputonta analyysia. Työelämässä oltiin tehokkaita, ei älyllisiä. Se tuntui helpottavalta. Olin löytänyt paikkani.
    Samanaikaisesti Stiina liukui kohti toista maailmaa. ”Jokaiselle on oma polkunsa”, Stiina sanoi, kun tapasimme kahvilassa ja kerroin innosta puhkuen päässeeni kokeilemaan projektipäällikön tehtäviä. Hänen äänessään oli viileyttä ja arroganssia. Se Stiina, jonka tunsin, ei olisi koskaan ollut ylimielinen. ”Jaa, ja että henkinen polku on sitten se parempi polku”, kysyin.
    Stiina ei vastannut. Shakti ei vastannut.
    ”Niin?” intin. Stiina katsoi pois ja huokasi: ”Voitaisiinko yrittää välttää luomasta huonoa energiaa.”
    Vihaan aforismeja, ja Stiina tietää sen. Viimeisimmässä sähköpostissa Stiina kirjoitti: Paras peili on vanhassa ystävässä.
    Viesti tuli Intiasta, Osho-meditaatioashramista. Stiina on luultavasti oikeassa, en vain tiedä, mitä näen omassa peilissäni.