Hankalat naamataulut

T:Teksti:

Ei sitä kyllä apurahahakemuksiin viitsi kirjoittaa”, naurahtaa Riikka Lenkkeri, 38, yksi Suomen arvostetuimmista muotokuvamaalareista.
Muotokuva tuntuu olevan jotain, jonka tekemisestä ei aina olla kauhean ylpeitä. Mutta miksi?
Pitkälti kyse on rahasta. Todellinen taiteilijahan ei tee taidetta rahan vuoksi, ja muotokuvista maksettavat summat ovat usein hyvin suuria. Siksi apurahaa havittelevan ei kannata korostaa keskittyvänsä niihin.
Mikään rahasampo muotokuvat eivät kuitenkaan ole. Vaikka palkkiot esimerkiksi säätiöiden ja kaupunkien tilaamissa kuvissa liikkuvat jopa kymmenissätuhansissa, ei tuntipalkka nouse kovin korkeaksi.
”Usein kyse on kahdesta kuvasta, joista toinen menee tilaajalle ja toinen esimerkiksi kiitokseksi työurasta itse kuvattavalle kohteelle. Saatan käyttää tällaiseen työhön noin vuoden. Lisäksi siitä maksetaan verot ja eläkemaksut.”

Monen mielestä muotokuvat eivät ole ihan samalla lailla taidetta kuin maalaukset ylipäätään. Hieman yllättäen eivät myöskään Riikka Lenkkerin mielestä.
”Eivät tilausmuotokuvat ole sama asia kuin oma tuotantoni, vaikka panostankin niihin yhtä paljon.”
Lajin ei voi sanoa nauttivan suurta yleistä arvostustakaan. Lenkkeri muistuttaa, että Suomessa ei ole ollut muotokuvan tekemiseen virallista koulutusta. Tämä on johtanut siihen, että ala on ollut osittain amatöörien käsissä.
Osa teoksista on siis ollut melko luokattomia.

Mediassa muotokuvat ovat esillä lähinnä silloin, kun kohde on tarpeeksi kiinnostava. Viimeksi näin tapahtui, kun yhdistettiin tunnettu kohde ja nuori, vetävä taiteilija, eli Jari Tervo ja Jani Leinonen, 30.
Jani ”Elovena” Leinosesta ei heti ensimmäisenä tule mieleen muotokuvamaalaus. Hän itsekin ihmettelee, että WSOY pyysi nimenomaan häntä tekemään Tervon kuvan. Kaikki Leinosen ideat eivät menneetkään läpi.
”WSOY:llä on tosi hieno ja iso muotokuva-arkisto, ihan jostain Gallen-Kallelasta lähtien. Eka ajatukseni oli, että maalaisin Tervon johonkin sellaiseen vanhaan kuvaan päälle”, Leinonen selittää.
Kun kustantamo kielsi tämän, Leinonen päätyi perinteisempään tapaan. Lopputuloksessa on vain suuri Jari Tervon pää.
Taiteilijan mukaan kaikki ovat olleet siihen masentavan tyytyväisiä.
”Minusta taideteos ei ole hyvä, jos joku ei vihaa sitä.”

Leinosen mielestä muotokuva on muihin taiteen lajeihin verrattuna kehittymätöntä. Se johtuu kuulemma osittain siitä, että Suomi on liian demokraattinen maa.
”Muotokuvamaalaus palvelee lähinnä luokkayhteiskunnan tarpeita. Nykyjohtajat eivät halua olla muotokuvajohtajia vaan farkkujohtajia, vaikka niillä sitten olisikin miljoonan optiot.”
Niin sanotulla taiteen kultakaudella 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Suomessa tilattiin paljon muotokuvia ja ne olivat aikaansa nähden jopa moderneja. 1930-luvun tienoilla kehitys pysähtyi.
Leinosen mukaan kysymys oli luokkayhteiskunnan purkautumisesta ja siitä alkaneesta taiteen vanhoillistumisesta. Lenkkeri taas korostaa samassa taitteessa tapahtunutta taiteilijoiden asenteen muuttumista.
”Silloin ensimmäistä kertaa taiteilijat alkoivat sanoa, että muotokuva formaattina rajoittaa heidän luovuuttaan.”
Jotkut ammattitaiteilijatkin jatkoivat kuitenkin muotokuvien tekemistä. Helsingin kaupungin Meilahden taidemuseossa on juuri avautunut Finlandia 200 -näyttely, joka kokoaa yhteen suomalaista muotokuvaa parinsadan vuoden ajalta. Mukaan on otettu viime vuosikymmeniltä myös valokuvia.

Muotokuvan vaatimuksena on usein pidetty sitä, että sen kohde on tunnistettavissa.
Jani Leinosen mukaan kuvat eivät silti kerro totuutta, vaan hyvinkin vahvoja tarinoita. Muotokuvaa on hänestä kiinnostavaa verrata esimerkiksi elämäkertoihin, joihin on viime vuosina ilmestynyt vahva totuusvaatimus.
”Toisaalta muotokuva on kuitenkin vain ihmisen naama. Naama puhuu eri kieltä kuin nyrkit. Tai sanat tai teot.”
Jonkinlaisia tekoja voi muotokuvankin kautta yrittää hahmottaa. Esimerkiksi Ilkka Niiniluodon muotokuvaan Riikka Lenkkeri maalasi kaksi lähes identtistä kasvokuvaa, joilla on kuitenkin hieman erilainen ilme.
Tällä hän yritti esittää, miten ajatus syntyy professorin mielessä.

Venla Rossi