Ohjaaja-tuottaja Timo Koivusalo on vuosikaudet ollut yhden miehen rempseä maalaiskomedia. Hänen elokuvansa ovat olleet kömpelöitä, puuduttavan teennäisiä kokemuksia.
Niissä on vilissyt jaloluonteisia sankareita ja yksinkertaista, sympaattista kylänväkeä. Hiukan liian usein juonenkäänteet ovat vaatineet avukseen tsäh-ääniä päästelevän, kummallisesti vaatetetun mieshahmon.
Muusikkotrilogian (Kulkuri ja joutsen, Rentun ruusu, Sibelius) myötä Pekko Aikamiespojan pappamopo karkasi todella käsistä. Koivusalo lähti luomaan suurta kertomusta isänmaasta. Kehitys huipentui musikaaliin Kaksipäisen kotkan varjossa, jossa venäläinen sortovalta lyö kirveensä kiveen yrittäessään pidättää Mikko Leppilammen ja tarjoilla Helena Vierikolle samppanjaa.
Tämän jälkeen Koivusalolta osattiin odottaa jotain isänmaallista ja mahtipontista. Kun ilmeni, että uhriksi oli valittu Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla, yleisö järkyttyi.
Nyt, viisi vuotta myöhemmin, teoksen kaksi ensimmäistä osaa on ahdettu yhteen elokuvaan. Romaanin tapahtumat ovat kronologisesti kohdillaan. Yhtään pistettä tai pilkkua ei ole jätetty pois.
Kolmituntinen epookki näyttää Koivusalon Suomen. Se on hyvien ja kauniiden lempeä diktatuuri, jossa he päättäväisesti huolehtivat rumista ja köyhistä. Molemmat ryhmät kuuluvat kansaan, jonka huolenaihe ei ole epätasainen tulonjako, vaan herrat.
Koivusalo on kertonut lukeneensa Pohjantähden ensimmäistä kertaa 14-vuotiaana. Toisinaan onkin vaikea sanoa, missä Linna loppuu ja Koivusalo alkaa.
On ohjaajalla mielipidekin. Koivusalo on haastatteluissa puolustanut perinteistä luokkajakoa, jossa ”patruunat pitävät huolta alaisistaan”. Ei systeemi ole mätä – vallanhimoiset pyrkyrit vain vaarantavat lähimmäisensä.
Herrat, siis poliitikot ja arveluttavat kaupunkilaiset, tulevat kiihottamaan rauhantahtoista maakansaa väkivallan tielle.
Jääkärit ja työväenjohtajat kuvataan yksiselitteisesti roistoiksi. He ovat asemansa sokaisemia, väkivaltaisia hirviöitä, jotka kaveeraavat rahvaan kanssa vain saadakseen tykinruokaa aatteelleen.
Kuka siis johtaa ihmisiä, ohjaa työntekoa ja tuo valon pimeyteen, jos pomot ovat pahoja? Ihmiset itse, tietenkin.
Koivusalon hyvät paimenet ovat kansan syvistä riveistä kohonneita itseoppineita johtohahmoja, jotka ovat lukeneisuudestaan huolimatta säilyttäneet kosketuksen juurevaan maalaisväestöön.
Omasta porukasta saadut johtajat, kuten pasifistinen räätäli Halme, eivät tee vääryyksiä, harvoin virheitäkään. Pentinkulman köyhää väkeä huijaavat ennen kaikkea ammattijohtajat.
Koivusalon elitisminvastaisuudessa on jotain tuttua. Sen juuret ovat topeliaanisessa Suomi-kuvassa, jossa kuningas ja kansa ymmärtävät ja tukevat toisiaan.
Käsitys voisi olla peräisin Veikko Vennamolta: isännät ja kansankiihottajat tekevät pahimman rikoksen estäessään tavallista ihmistä työskentelemästä.
Koivusalo itse on siirtynyt mielisairaanhoitajasta lauluntekijäksi, tv-juontajaksi ja lopulta tuottaja-ohjaajaksi, tutkintoja suorittamatta. Hänen teoksensa huokuvat epäluuloa kouluviisautta kohtaan. Voisi ajatella, että siinä on jotain henkilökohtaista.
Jami Järvinen
