30. lokakuuta 2009
Teksti:

Pienenä elokuvaopiskelija Johanna Erholtz, 22, halusi olla prinssi.
”Kaikista eniten muhun vaikuttivat Disneyn elokuvat, erityisesti Aladdin (1992). Mä ihannoin Aladdinia ihan hirveästi ja halusin olla se. Ja kun se Jasminekin oli niin kamalan kaunis!”
Sama toistui kun Erholtz näki ala-asteella Titanicin (1997).
”Halusin olla se mies, Leonardo DiCaprio.”
Elokuvasta inspiroituneena Erholtz kirjoitti kouluun 27-sivuisen aineen, jonka pääosassa olivat elokuvan rakastavaiset Jack ja Rose (Kate Winslet). Tarina sijoittui ”jonnekin kalkkunafarmille”.
”Pääsin lukemaan sen luokan edessä. Kaikki varmasti ajatteli, että ei hitto, kauanko tää vielä kestää”, hän nauraa.
Turun ammattikorkeassa elokuvataidetta opiskelevan Johanna Erholtzin ensimmäinen koulutyö, lyhytelokuva Inversio saa ensi-iltansa Vinokino-festivaalilla. Se kilpailee myös lyhytelokuvafestivaali Kettupäivien opiskelijasarjassa marraskuussa.
Ensimmäinen elokuva, joka Erholtziin todella kolahti, oli Kimberly Peircen Boys Don`t Cry (1999).
”Se liittyi näihin Aladdin-juttuihin. Jossain mielessä halusin edelleen olla poika, vaikka en edes koe itseäni erityisen poikamaiseksi”, hän kertoo.
Elokuvassa päähenkilö Brandon Teena (Hilary Swank) haluaa olla mies ihan fyysisesti.
”Mietin, että mitä jos mä haluaisin ihan tosissani samaa ja tekisin kaikkeni saavuttaakseen päämääräni?”

Fucking Åmål (1998) iski lukiossa Vinokinon ohjelmistosuunnittelijaan Marjo Pipiseen, 26.
”Se oli vain niin iso juttu. Kävin katsomassa sen serkkuni kanssa, joka on oletusarvoisesti hetero. Kaikkihan sen näki. Ei se ollut pelkkä alakulttuuritapaus.”
”Se oli mun ikäpolveni sukupolvikokemus”, Pipinen kiteyttää.
Toinen suuri vaikuttaja oli Auli Mantilan Pelon maantiede (2000), joka oli paitsi hieno naiselokuva, vielä suomalainen.
”Erityisesti vaikutti elokuvassa näytellyt Leea Klemola, joka on siitä lähtien ollut mun suosikki-ihmisiä. Se on niin poikkeuksellinen yksilö: puhuu suoraan ja kursailematta.”
John Cameron Mitchellin drag-kulttisuosikin Hedwig and the Angry Inchin (2001) Pipinen näki vasta myöhemmin, lukion jälkeen.
”Esitys oli loppuunmyyty ja yleisö koko ajan hengessä mukana. Katsomistilanne oli ihan mieletön!”
Lentokonejännäri Con Air (1997) oli teini-iän obsessio, jonka puhdas maskuliinisuus ja homososiaalisuus viehättävät Pipistä yhä.
”Se oli osaltaan teinityttömäistä halua niitä hahmoja kohtaan, että pääsisi olemaan osa sitä maailmaa: rikollisia ja ulkopuolisia. Ja se valtava kone, jonka sisällä ne miehet ovat…”, Pipinen muistelee.

Ohjaaja Markku Heikkisen, 43, dokumentti All BoysPoikien Bisnes kertoo itäeurooppalaisen homopornoteollisuuden kulisseista.
Heikkisen elokuvaura alkoi 17-vuotiaana Kajaanin elokuvakerhosta.
Pier Paolo Pasolinin Elämän trilogia -sarjassa (Decamerone, Canterburyn tarinoita, Tuhannen ja yhden yön tarinoita) miesten tapa olla oli hyvin erityinen.”
Heikkinen sai käsiinsä Kajaanin kirjastosta seksuaalivähemmistöjen Seta-lehden, jossa oli Pasolinin haastattelu.
”Sen jälkeen katsoin sen töitä ihan eri silmällä. Ajattelin, että vau, joku homo on tehnyt tällaisia elokuvia!”
Stephen Frearsin My Beautiful Laundrette -elokuvassa (1985) maahanmuuttajuus on hallitseva teema ja homous vain yksi muiden joukossa. Heikkisen mielestä juuri erilaisuuksien käsitteleminen rinnakkain teki elokuvasta virkistävän.
”Elämässä on muitakin suuria kysymyksiä. On kiinnostavaa, miten vahvasti ihmiset katsovat asioita juuri homouden läpi.”
Neil Jordanin The Crying Game (1992) kosketti Heikkistä syvästi.
”Se on yksi suurimmista rakkauselokuvista! Siinä liikutaan mahtavasti rakkauden universaalilla tasolla.”
Elokuvan keskiössä on transhahmo, Jaye Davidsonin tulkitsema Dil. Dilin kautta elokuva pohtii sitä, onko mahdollista rakastua vain ihmiseen.
”Juuri niin mäkin koen rakkauden.”

Jutta Sarhimaa

Lesbo- ja homoelokuvan festivaali Vinokino kulttuurikompleksi Andorrassa, Eerikinkatu 11, 30.10.-1.11. Liput 7 euroa.