02. lokakuuta 2009
Teksti:

Jo nyt tiedetään, että yhä tympeämmäksi muuttuvalla vaalirahakohulla on ainakin yksi voittaja. Nuorille ehdokkaille kuohunta on oikea onnenpotku. Kerrataanpa vähän:
Eduskunnassa on yksi alle 30-vuotias kansanedustaja. Ilmiselvin syyllinen noloon tilanteeseen katsoo lehtemme lukijoiden kylpyhuoneiden peilistä. Nuoret äänestävät laiskasti, ja jos äänestävät, he valitsevat harvoin nuoren ehdokkaan.
Toista vuotta jatkunut kohu paljastaa kuitenkin myös toisen syyn nuorten aliedustukseen.

Ylioppilaslehti selvitti vuoden 2007 eduskuntavaalien alla, että Helsingin ja Uudenmaan vaalipiirien alle 30-vuotiaat ehdokkaat pulittivat kampanjoistaan keskimäärin 4€‰800 euroa, kun läpipäässeet ehdokkaat käyttivät vaaleihin keskimäärin 39€‰700 euroa. Se on aika iso ero.
Kuvaavaa on, että eduskunnan ainoa alle 30-vuotias kansanedustaja, keskustalainen Tuomo Puumala, käytti kampanjaansa lähes 64€‰000 euroa. Omaa rahaa Puumala käytti alle kymppitonnin, loput tulivat puolueelta sekä erilaisilta järjestöiltä ja säätiöiltä, kuten Maaseudun Kukkasrahastolta.

Vaalirahoituskeskustelun aikana on kuultu liian paljon naurettavaa horinaa. Yksi älyttömimpiä argumentteja on, että jos yritysten ja ammattiyhdistysliikkeen vaalirahoitusta ei olisi, köyhien olisi vaikeaa päästä eduskuntaan. Väite on paksu.
Vaalirahoitus ei ole köyhäinapua eikä riskibisnestä. Paisuneen vaalirahoituksen yksi suurimpia ongelmia on nimenomaan se, että se on kasvattanut vaalikampanjoiden budjetit ylisuuriksi. Se on tehnyt kampanjoinnista epätasa-arvoista ja nuorten ja vähävaraisten osallistumisesta politiikkaan vaikeaa.
Eivät rahamiehet ja -naiset tue nuoria räväköitä lupauksia, vaan kaltaisiaan. Kun tutkii kansanedustajien vaalirahoitusilmoituksia, huomaa, että yritysraha on ohjautunut pääsääntöisesti ehdokkaille, jotka ovat varmoja sijoituksia: suurten puolueiden ja isojen kaupunkien keski-ikäisiä ja asemansa jo kauan sitten vakiinnuttaneita miehiä.
Sen sijaan hyvin harvalla nuorella on sellaisia yhteiskuntasuhteita ja rahoitusmahdollisuuksia kuin keskustanuorten puheenjohtajalla.

Erilaisten ehdokkaiden lisäksi paisunut vaalirahoitus asettaa eriarvoiseen asemaan myös erilaiset eturyhmät. Kärjistäen: Vaalirahoittajaa kiinnostavat kauppakeskuksen paikka, yritysten verotus tai ammattiliiton etu. Vaalirahoittajaa eivät kiinnosta pitkäaikaistyötön, opiskelija tai saimaannorppa.
Vaalirahoituslain uudistaminen ei sinänsä muuta nuorten poliitikkojen tilannetta. Mutta ainakin rahahanojen tyrehtyminen on heiltä vähemmän pois kuin muilta.

Veera Luoma-aho