02. lokakuuta 2009
Teksti:

Laitinen: Tehdään se yksissä tuumin

Syksyn saadessa mietin, mikä on maailmassa epäseksikkäintä. Keksin vastauksen verrattain helposti. Konsensus.
Alituinen nujakointi saattaa viedä voimat, mutta yksimielisyys ja ennalta-arvattavuus, ne vievät halut.
Suomalaisia soimataan usein siitä, että häpeilemme aloitteellisuutta emmekä uskalla kertoa mielihaluistamme. Se johtaa yhteen yhteiseen totuuteen.
Yksioikoinen väite piilottaa todellisuuksien kirjon. Suomalaisesta kulttuurista – kun kuullaan joka iikkaa citykanista syrjäkyläläiseen – löytyy yleensä kaksi mielipidettä: massan ja eliitin mielipide. Edellinen näkyy myyntiluvuissa, jälkimmäinen mediassa.

Eliitti muodostaa oman mielipiteensä konsensushengessä, samoin massa. Mielipiteitä suitsivat säännöt ja totuudet, joita kenenkään ei tule mieleen kyseenalaistaa: Takelteleva miesrokkari on älykäs. Eläimestä ja naisesta kertova sarjakuva on oivaltava kuvaus heteroparisuhteesta. Hyvistä mediasuhteista nauttiva kuvataiteilija on virkistävä, vaikka hänen aiheensa ovat loppuun kaluttuja. Alkujaan länsilappilaisen orkesterin solisti pysyy nuotissa.
Kuului sitten massaan tai eliittiin, taiteilijan ja yleisön suhde on ennalta määrätty, ja yleisölle lankeaa yleensä miellyttäjän rooli. Olen nähnyt indiekeikan kuulijoilla niin hartaita kasvoja, että on silkka ihme, ettei kolmannes heistä ole puhjennut puhumaan kielillä.
Sääntöjä ja totuuksia, samaa vanhaa, mutta ei yllätyksellisyyttä, ei leikkisyyttä eikä kiusoittelevaa härnäystä.
Hekuma ja jännite uupuvat myös massan ja eliitin mielipiteiden väliltä, joiden lupaava vastakkainasettelu jäähtyy haaleaksi. Mielipiteet syntyvät toistensa tietoisina negaatioina: Teennäiset hienostelijat ja mauttomat moukat eivät koskaan kohtaa. Heidän ei tee mieli.

Olen kulttuuriin perin ikävystynyt. Käyn ennalta arvaten niissä näyttelyissä, esityksissä ja konserteissa, joissa odotan itseni käyvän. Pari viikkoa sitten kulttuurielämäni asteen verran piristyi, kiitos – yllätyksetöntä sinänsä – teatteriohjaaja Kristian Smedsin.
Odotin Kansallisteatterissa esitettävän Mental Finlandin olevan rutiininomainen lauantai-illan riento, mutta toisin kävi. Smedsin teksti oli luokatonta, se vilisi mautonta huumoria ja itsestään selviä vitsejä. Olin pöyristynyt ja vakuuttunut, että esitys oli kautta aikain huonoin kulttuurikokemus. Kiusaannuin, oikein hävetti. Lämpenin kuitenkin nopeasti. Smeds piikittelee yleisöä! Tämä on uutta. Ihanaa, ilku, ivaa! Tee se vielä!
Saamalla yleisön nauramaan kömpelölle käsikirjoitukselle Smeds osoitti, että se ei eroa mitenkään Uuden iloisen teatterin tai Komediateatteri Areenan yleisöstä.
Huomio oli virkistävä.

Johanna Laitinen
Kirjoittaja on kustannustoimittaja.