Viime vuosina Suomeenkin on rantautunut Ruotsista sana klassresa, luokkaretki. Sillä tarkoitetaan yksilön siirtymistä yhteiskuntaluokasta toiseen.
Suomessa luokista ei ole ollut tapana keskustella. Kirjassa Me muut – kirjoituksia yhteiskuntaluokasta tutkija J.P. Roos arvelee syyksi sen, että luokkaretken ovat suomalaisessa yhteiskunnassa vain hetki sitten kokeneet ”kaikki”.
Eivät luokat silti ole minnekään kadonneet.
Ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun tunnetun makuteorian mukaan yksilöt pyrkivät erottumaan tyylivalintojensa avulla alemmista luokista: alempi keskiluokka työväenluokasta, ylempi keskiluokka alemmasta ja yläluokka keskiluokasta.
Me muut on kiinnostava katsaus siihen, miten ”sosiaalinen distinktio” eli hienovaraiset erottelut toimivat pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa.
Kirjoittajiksi on saatu näyttävä kaarti tunnettuja suomen- ja ruotsinkielisiä kirjailijoita, toimittajia, tutkijoita ja yhteiskunnallisia vaikuttajia: sellaisia kuin Monika Fagerholm, Niklas Herlin, Arne Nevanlinna, Sauli Niinistö, Sofi Oksanen ja Kjell Westö.
Lahjakkaiden kirjoittajien omakohtaisia havaintoja on kiehtovaa lukea.
Useimmat kirjoittajat palaavat teksteissään sukunsa tarinaan. Kirjailija ja tutkija Kaarina Hazard kirjoittaa, kuinka jo lapset huomaavat pieniä luokkavihjeitä: toisen puheenparren, rumat jutut, kulmikkaan käytöksen. Sosiaalisesti herkät lapset aistivat erot jopa näennäisen tasa-arvoisessa peruskoulussa.
Vasta aikuisena he osaavat antaa havainnoilleen nimet.
Yksi rehellisimpiä tekstejä on syntymärikkaan Niklas Herlinin. Meille tavallisille pulliaisille Kone-imperiumi edustaa vanhaa rahaa puhtaimmillaan.
Herlinin itsensä mielestä rikastakin suomenkielistä on ollut Suomessa tapana pitää hivenen nousukkaana. Eikä kyse ole vain kliseestä: Herlinistä useat suomenkieliset rikkaat sortuvat aikamoiseen öykkäröintiin. Niin myös Herlinin oma isä Pekka Herlin, jota riivasivat identiteettikriisi ja näyttämisen pakko.
Suomalaisessa yläluokassakin on siis kärsitty luokkaretken ulkopuolisuudesta aina kolmannessa polvessa.
Toimittaja Minna Lindgren tulee sen sijaan antaneeksi huomaamattaan esimerkin sosiaalisesta distinktiosta. Hän paheksuu, kuinka kadonnut sivistyneistö on korvattu julkkiksilla, ja kuinka nykyään ”kaikki haluavat lapsistaan NHL-tähtiä, jotka pääsevät naimisiin missin kanssa”. Itse Lindgren kertoo, kuinka hän ei topeliaanisille arvoilleen perustuvassa lapsuudenkodissaan oppinut arvostamaan julkisuutta eikä rahaa.
Nousukkaiden näpäyttäminen taitaa yhä olla keskiluokan rakkaimpia iloja.
Me muut -kirjan pieni ongelma on, että sen kirjoittajat voivat tarkastella tietään kirjailijan tai tutkijan turvallisesta statuksesta. Taiteilijat ovat suojassa pyrkyrileimalta, ja siksi heidän on muita helpompi kirjoittaa luokkaretkestään.
”Ilman teatterikoululaisstatusta olisimme ehkä hävenneet maatiaisuuttamme. Teatterikorkeakoululaiset olivat kuitenkin omaa luokkaansa. Luokkaa, joka oli jopa kaikkien muiden luokkien yläpuolella”, kuvaa kirjailija Kreetta Onkeli.
Luokkia suurempi tabu on pyrkimys ponnistaa tietoisesti luokastaan ylöspäin. Sen herättämistä aidoista tunteista olisi mieluusti lukenut enemmän.
Veera Luoma-aho
Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki ja Anna Rotkirch (toim.): Me muut. Kirjoituksia yhteiskuntaluokasta. Teos 2009.
