02. lokakuuta 2009
Teksti:

Toisena opiskelusyksynä paras ystäväni Stiina tapasi Santun. En ollut koskaan aiemmin ollut niin mustasukkainen. Santtu oli pitkä, harteikas ja kiharahiuksinen. Kreikkalainen poikapatsas, ajattelin. Sinä olet niin kaunis, että menestyisit hyvin homoskenessä.
    Santtu opiskeli kansantaloustiedettä, harrasti capoeiraa ja näytteli Ylioppilasteatterissa.
    ”Santussa on niin älyttömän monta puolta”, Stiina huokasi eräänä syysiltana puhelimessa. ”Santtu osaa niin monia asioita.” Olisin voinut oksentaa suoraan puhelimeen. ”Laskea ja hyppiä”, naurahdin väkinäisesti. ”Kuten koulutetut papukaijat”, lisäsin ajatuksissani.
    Kun Stiinan ja Santun suhde muuttui tapailusta seurusteluksi, Stiina piti huolen siitä, että vietimme tavallista enemmän aikaa yhdessä. Kävimme elokuvissa, pyöräilyretkillä ja Linnanmäen kesän päättäjäisissä katsomassa ilotulituksia. Sain kutsuja iltateelle, ja Stiina puhui lakkaamatta. Kukaan tai mikään ei voisi koskaan korvata ystävyyttä, Stiina vakuutti.
    Eräänä iltana istuin Stiinan huoneessa viettämässä tällaista tilatun tuntuista ystävyysiltaa. Stiina oli jälleen kämppisasuntonsa keittiössä keittämässä teetä. Kamomillateetä. Kamomillaa kaikkialla: shampoossa, teessä, parfyymissa. Alkoiko se jo vähän ällöttää? Kurotuin sängyn vierelle katsoakseni auki jäänyttä naistenlehteä ja silloin sen näin: talouspaperin päällä käytetyn kondomin. Papukaija ei siis osaa käyttää roskakoria.
    Kävellessäni yöllä kotiin tunsin häpeää. Olin 20-vuotias. Mitä olin edes kuvitellut? Olin kai olettanut, että aikuisuus olisi lapsuuden jatko-osa. Että olisimme vielä eläkkeelläkin kuin ala-asteen tytöt, istuisimme vierekkäisissä pulpeteissa ja lähettelisimme toisillemme poikia koskevia viestejä pienillä lappusilla.
    
Joskus me vietimme aikaa kolmisin: minä, Stiina ja Santtu. Stiina kai toivoi, että me tottuisimme toisiimme. Lapsena isoisä yritti totuttaa minua mehiläisiin hokemalla, että niiden pitää antaa tulla lähelle. Että ne ovat ystävällisiä, jos niitä ei uhkaa. Santtu oli aina korostetun ystävällinen, mutta kun hän katsoi minuun, silmäkulmassa kareili huvittuneisuus. Ja Santtu pisti. Kun Stiina ja Santtu olivat lähdössä lenkille, Santtu virnisti: ”Tule toki Veera mukaan.” Totta helvetissä, ylipainoinen ystävätär lähtee kanssanne kolmanneksi pyöräksi vaikka maratonille.
    Toisinaan Stiinalle ja Santulle tuli riitaa. Pahin riita koski sitä, mikä kullekin oli elämässä kaikkein tärkeintä. ”Santulla ei ole aikaa. Sillä on koko ajan tärkeämpiä menoja”, Stiina kertoi luennon jälkeen Porthanian Unicafessa. Stiina ei koskenutkaan ruokaansa vaan tuijotti pöytää ja pidätteli itkua. Minä olin vaiti ja lapioin makaronilaatikkoa suuhuni. Tunsin hiljaista voitonriemua. ”Mä en ole ansainnut tätä”, Stiina sanoi hiljaa, nosti katseensa ja katsoi suoraan silmiin. Kyyneleet valuivat Stiinan poskia pitkin. Leualta ne putoilivat yksi kerrallaan kirkkaaseen kalakeittoon. Siitä tulisi nyt liian suolaista.
    Erään pahan riidan jälkeen vein Stiinan baariin Yliopistonkadulle. Stiina ei ollut nukkunut, ja se näkyi kaikesta: silmät punottivat, puhe katkeili ja kyyneleet kihosivat silmiin pienestäkin vastoinkäymisestä. Sen katseleminen teki kipeää. Stiinan ei kuulunut olla heikko ja rikkinäinen, se oli minun roolini. Otin Stiinaa kädestä kiinni ja työnsin siihen oluttuopin. Tiesin, että minun olisi sanottava jotakin. ”Kun ei nuku, kadottaa perspektiivin. Maailma ei ihan oikeasti ole niin raskas, miltä se nyt tuntuu.”
    Nielaisin, ja jatkoin: ”Santulla on aikaa vieviä harrastuksia. Toista ei pidä yrittää omistaa tai muuttaa. Se fakta on vaan pakko hyväksyä.”
    
En ollut Jeesus. Tiesin, että minun olisi kannettava vastuu sanoistani ja ryhdyttävä elämään omien oppieni mukaisesti. Se ei ollut helppoa; jouduin pakottamaan itseäni. Opettelin käymään yksin elokuvissa. Opettelin sulkemaan suuni. Ilmoittauduin taidekoulun öljyvärikurssille ja ennen kuin huomasinkaan, aloimme kahden kurssilaisen kanssa käydä näyttelyissä ja kahvilla. Kun Stiina kuukausien päästä jätti Santun, jokin oli jo ehtinyt muuttua. En tuntenut riemua vaan alakuloista empatiaa. Stiina oli paras ystäväni, mutten enää tarvinnut häntä.

Veera Kataja