30. huhtikuuta 2009
Teksti:

Vappu on aina samanlainen. Toukokuun ensimmäinen kirpaisee sielua. Kevät tuoksuu, ja se tuoksu tulee mereltä. Havis Amanda saa lakin ja kuohuviini polttelee sieraimissa. Tältä tuntuu olla ylioppilas. Tältä tuntuu olla elossa. Valo sattuu.
Paistatellessani Ullanlinnanmäellä voin kuvitella ne Suomen nuoret, jotka joivat ja lauloivat tässä samassa kohdassa sata vuotta sitten. Tai 20-luvulla, silloin kun komisario Palmu erehtyi ja kaikkialla soi jazz. Tai silloin kun vastustettiin markkinavoimia ja laulettiin: sinun täytyy astua johtoon. Tunnen menneisyyden itsessäni ja tässä kaupungissa, ja se tekee ylpeäksi ja olon haikeaksi.
Vappu on nostalgiaa, alkoholia ja kiimaa. Mitä muuta se edes voisi olla? Joskus se oli työn juhla: 1800-luvulla Yhdysvalloissa vappuna vaadittiin kahdeksantuntista työpäivää. Kukaan ei enää kehtaisi vaatia sellaista. Samoihin aikoihin Suomessa vappua juhlittiin raittiusliikkeenä. Harva enää jaksaisi juhlia sellaista, paitsi retroironisesti. Eikä kukaan vakavissaan usko, että niitä voitaisiin ratkaista marssimalla. Minne me edes marssisimme, Nasdaq OMX Helsinkiin? Mitä me siellä laulaisimme? P-p-p-poker face?
Toivoisin vain, etteivät ihmiset pissaisi rappukäytävääni. Niin tapahtuu joka vappu. Lisäksi toivon, ettei enempää pahaa enää tapahtuisi. Ettei kovin moni enää saisi potkuja, ja etteivät napajäätiköt sulaisi koko ajan vain nopeammin. Etteivät ihmiset särkisi toistensa sydämiä tai hukkuisi Helsingin rannoille ihan vain siksi, että on kevät, ja planeetat yhtäkkiä uudessa asennossa. Jos ei voida luoda uutta, olisi hyvästä, jos edes vanhaa voitaisiin toistaa vahingoittumatta.
Kenties juhlapäivien kadonneella sisällöllä ei olekaan merkitystä. Riittää, että merkitys on joskus – historiassa – ollut olemassa. Se antaa syyn siirtymäriittiin, joka vuosittain toistuessaan muistuttaa siitä, että vaikka maapallo elää taloudellis-ekologisessa kaaoksessa, jokin on aina varmaa. Itämeren tyttären pikkuporvarillisessa sylissä elää turvallinen traditio. Vaikka kaikki maailman paperikoneet suljettaisiin ja G20 elvyttäisi vain trooppisia ahvenkantoja, Helsingissä on taas kevät. Se, että jokin on pysyvää, tuntuu melkein vallankumoukselliselta. Kenties vielä tällä vuosisadalla me marssimme uudestaan – konservatiivisuuden puolesta. Jo nyt tiedämme, ettei kaikki muutos todellakaan ole hyvästä.

Mademoiselle Vosges
Kirjoittaja ei koskaan kävele konditorian ohi.

Huusimme. ”Alas riistäjät!” Iskulauseet kajahtivat ilmoille kaikista asioista, joita vastustimme, kunnes aloimme ehtyä. ”Alas!” äänekkäin meistä aloitti ja jatkoi: ”alas, alas!” Suomi oli sittenkin yhä hyvinvointivaltio, runsaudenpula oli liian ilmeinen. Loput vappumarssistamme sujui vaitonaisesti. Vain ajoittaiset ivahuudot kymmenen kertaa kookkaammalle Jeesus-marssille katkaisivat hiljaisuuden. Vallankumous ei vieläkään alkanut Hakaniementorilta.
Huhtikuun lopulla aletaan kaivaa vaatehuoneen perukoilta asusteita. Alle 40-vuotiaat pukeutuvat opiskelijahaalareihin. Keski-iän ylittäneillä on beige poplari. Lukionsa suorittaneet vannehtivat päänsä keltaiseksi oksennetulla ajurinlakilla. Seitsemän euron kuohuviiniä ryhdytään jonottamaan Alkossa slaavilaisella sitkeydellä.
Kuvio toistuu sukupolvi toisensa jälkeen. Ohjelma on aikataulutettu valmiiksi toistasataa vuotta sitten. Tippaleivät ja skumppapullot täyttävät kaikkien kädet. Keski-ikäistyvät jatko-opiskelijat palelevat empire-Helsingin takatalvessa ja lunttaavat yli-innokkaan teekkariystävänsä monistamasta paperista juoma- ja työväenlaulujen sanoja, kunnes koittaa koko juhlapyhän monimutkaisin ja kammottavin osa-alue: silliaamiainen sateisessa, mutaisessa Kaivopuistossa.
Mikä saa ihmiset näkemään valtavasti vaivaa ja uhmaamaan luonnonvoimia? Sankaruus. Ei ole putkimaistereita, ei tekemättömiä graduja. Tänään jokainen on aktivisti, jokaisessa kadunkulmassa on Kumtähden kenttä. Vapunvietto on Suomen suurin liveroolipeli.
Suomalaisessa vapussa on enemmän kuin häivähdys nostalgiaa. Se kertoo Suuren Kansallisen Tarinan niin kuin se koulussa opetettiin. Sankareita ovat ylioppilaat, jotka kantavat vapauden, sosialismin ja isänmaan soihtua. Lurjuksia ovat lihavat vanhasuomalaiset porvarit, nuo Kerenskin kätyrit.
Kaikki perustuu tietenkin väärennettyyn kansalliseen omakuvaan, mutta mitään ei sanota ääneen. Runebergin patsaan fennomaanisessa varjossa työtön humanisti kohtaa sisäisen eugenschaumaninsa. Auta armias, jos ohrana puuttuu perustuslailliseen oikeuteeni virtsata Espan puistossa!
Ja seuranaavana päivänä se on ohi. Tiimarista ostettu punanenä jää käyttämättömänä muovipussiinsa. Tyhjät kuohuviinipullot on annettu Kaivopuistoa haravoineelle maahanmuuttajanaiselle. Työpaikan kahvipöydässä elvistellään kuvitelluilla seikkailuilla.
Silti – toukokuun toisen päivän darrassa voi eräs tunne nostaa päätään. Ehkä vallankumousta äsken vain leikittiin, mutta jospa joskus vielä ihan oikeasti? Kun nyt tuntuu sujuvan.

Ruzaccho
Kirjoittaja on kontulalainen baariteologi.

sa.tuut.liian.kovaa(at)gmail.com