03. huhtikuuta 2009
Teksti:

Minulla on huono omatunto. Tein teinivuosinani ewokinmurhan: nauroin pilkallisesti Tähtien sodasta tutuille nallekarhumaisille olennoille, lapsuuden suosikeilleni. Ne kun näyttivät teini-ikäisen silmissä niin kököiltä.
Tuo viiksenhaituvia tärisyttänyt nauru palautui mieleeni, kun näin trailerin Spike Jonzen syksyllä ensi-iltansa saavasta elokuvasta Where the Wild Things Are. Kyse on Maurice Sendakin suositun lastenkirjan filmatisoinnista. Suomessa kirja tunnetaan nimellä Hassut hurjat hirviöt. Siinä kotiarestia saanut poika ajautuu omassa huoneessaan mielikuvitukselliseen seikkailuun ja kohtaa matkallaan monenlaisia omituisia otuksia.
Hienossa, Arcade Firen tahdittamassa trailerissa hirviöt näyttävät siltä kuin ihminen olisi puettu naamiaisasuun.
Eikä ainoastaan näytä. Vaikka mukana on tietokone-efektejä, robotteja ja muita hienouksia, elokuvassa on luotettu Godzillan ajoilta tuttuun tekniikkaan: tarvitaan vain taitavasti tehty puku ja näyttelijä, joka suostuu viettämään päivänsä sen sisällä.

Vastaavia elokuvakikkoja 1980-luvun seikkailu- ja fantasiaelokuvat olivat täynnä. Chewbacca, Ewokit, Gremlinsin lemmikkimogwai tai Willow-elokuvan otukset eivät ehkä nykyisten digiefektien rinnalla näytä kovin uskottavilta, mutta hittoako tuo lapsuuden elämyksiä haittasi.
Jossain vaiheessa sitä vain ajautui marmattamaan siitä, kuinka elokuvien hahmot eivät näytä aidoilta. Siis hirviöt ja muut ulkomaailmalliset otukset eivät näytä aidoilta.
Eskapismin piti olla virheetöntä, muuten illuusio särkyi. Laiskan ja mielikuvituksettoman ihmisen ajattelua.

Kun Disney aikoinaan suunnitteli Bambia, oli ensin tarkoitus tehdä filmielokuva. Sitten säikähdettiin mahdollista kömpelyyttä kuvauksessa ja päädyttiin animaatioon. Piirretty peura on luonnollisempi kuin näyttelevä peura.
Lieneekö satugenren alennustila 1990-luvulla johtunut samasta syystä? Tim Burtonia lukuun ottamatta kukaan ei tuntunut luottavan satuihin. Tarinat oli helpompi kertoa animaatiolla.
Uusi kukoistus alkoi, kun Taru sormusten herrasta -trilogia starttasi rinnan Harry Potter -filmatisointien kanssa. Narnian tarinat, Grimmin veljekset, Kultainen kompassi ja muut seurasivat, mutta moni elokuva pyrki mahdollisimman eläviin hahmoihin tietokoneen avulla. Tähtien sota sai uuden modernimman ilmeen, ja kaikki satu muuttui todellisuudeksi. Ehkä siitä tuli samalla tylsää.
Where the Wild Things Are iskee retroilusukupolven nostalgianälkään. Antakaa satuolentojen näyttää sadulta, ei dokumentilta.

Antti Järvi
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri.