17. huhtikuuta 2009
Teksti:

”Teatteri on kusessa”, myöntää ohjaaja ja Ylioppilasteatterin taiteellinen vastaava Inkariina Simola.
Eikä nyt puhuta Ylioppilasteatterista vaan koko teatterikentästä.
Nuorta ikäpolvea teatteri ei näet kiinnosta. Katsomoihin eksyvät lähinnä tekijöiden kaverit ja alan opiskelijat.
Ja sitten on keski-ikäiset naiset, jotka pitävät Suomen teattereita pystyssä.
”Mutta siinä vaiheessa, kun he eivät enää jaksa lähteä teatteriin, moni talo joutuu sulkemaan ovensa. Siksi meidän pitää ajatella koko homma uusiksi”, Teatterikorkeakoulussa ohjaajaksi opiskeleva Juhana von Bagh sanoo.
Sopii. Mistäs aloitetaan?

Tilat jakoon

Sodan jälkeen Suomeen rakennettiin kattava kaupunginteatteriverkosto ja samalla syntyi liuta ryhmäteattereita. Nuorten ohjaajien mielestä teattereiden suuret katsomot sanelevat liikaa sitä, millaista teatteria niissä voidaan esittää.
Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalla opiskeleva Lija Laine huomauttaa, että myös se, miten katsoja on sijoitettu suhteessa esitykseen, on olennainen osa esitystä.
Erilaiset esitykset tarvitsevat erilaisia katsomoratkaisuja.
Mitä suurten talojen jähmeille rakenteille sitten pitäisi tehdä?
”Räjäyttää ne”, Lija Laine vitsailee.
Mutta tosissaan: nuorten ohjaajien mielestä teatterit voisivat jakaa tiloja ja antaa niitä vapaiden ryhmien käyttöön.
”Meillä on runsaasti ammattitaitoisia teatteriryhmiä, joilla ei ole omaa tilaa eikä yleisöä. Ja sitten on isoja teattereita, joilla on tilaa ja markkinointiosaamista mutta ei voimavaroja tehdä tarpeeksi hyviä esityksiä tarpeeksi monta vuodessa”, Juhana von Bagh sanoo.

Nuoret puikkoihin

Jouko Turkan aikakauden jälkeen teatteri vetäytyi kellareihin, joissa teatterintekijät saivat rauhassa rähjätä. Leipää ei tullut, mutta saipa toteuttaa taiteellista luovuuttaan.
Nuoria ohjaajia kellariteatteri ei välttämättä kiinnosta.
”En usko, että meidän sukupolven teatterintekijät haluavat mennä marginaaliin vapaaehtoisesti, vaan me yritetään ottaa isot tilat ja muodot haltuun ja uudistaa taidetta sisältäpäin”, Juhana von Bagh sanoo.
Hieman yleistäen: Kun teatterintekijä valmistuu, hän saattaa saada kiinnityksen laitosteatteriin tai sitten hän valitsee työskentelemisen vapaissa ryhmissä. Molemmilla vaihtoehdoilla on huonot puolensa. Kiinnitys johtaa pahimmassa tapauksessa muumioitumiseen, vapaa työskentely uupumiseen. Kun perhettä alkaa tulla, tekijät unohtavat taiteellisen kunnianhimonsa ja menevät tuottavampiin töihin.
Kummassakin tapauksessa luova energia katoaa.
Siksi teattereiden pitäisi palkata ulkopuolisia jo silloin kun nämä ovat nuoria.

Maine puhtaaksi

Nykyteatterilla on tavallisen kaduntallaajan mielessä huono maine. Siinä maailma on aina paha ja alastomat ihmiset kirmaavat ympäri lavaa. Tai sitten henkilöt hönkäilevät ranskalaisten ajattelijoiden eksistentiaalista tuskaa.
Inkariina Simola huomasi Teatterikorkeakoulussa opiskellessaan, että rankistelu on pikemminkin opettajien kuin nuorten ikäpolven syntejä.
”Vaikka nuori ohjaaja haluaa aina jonkin verran provosoida, kokonaisuudessaan tämä sukupolvi on ehkä vähemmän rankistelevainen kuin aiemmat. Joskus 1970-luvulla saatettiin näyttää mässäileviä sisältöjä ihan vain siksi, että niillä ikään kuin oli jokin uutisarvo. Nykyään moni tajuaa, että jonkun raiskauskohtauksen yksityiskohtainen simuloiminen ei välttämättä vie mihinkään suuntaan – saati pelasta maailmaa.”

Tunnetta peliin

Älykästä ja viihdyttävää, sellaista teatterin pitäisi nuorten tekijöiden mielestä olla.
Lija Laineen mukaan teatterin pitää myös kertoa tarinoita.
”Ihmiset ovat nykyään älyttömän tiedostavia mutta myös älyttömän hajalla. Enää ei ole paljon paikkoja, joissa saisi oikeasti tuntea, vaan aina pitää olla ironinen ja älykäs. Teatteri voisi tarjota paikan, jossa ihmisen annetaan aidosti tuntea ja eläytyä tarinaan.”
Juhana von Baghin mukaan teatterin ei pidä kuitenkaan alistua kertomaan sisäsiistejä tarinoita elokuvien tapaan.
Inkariina Simola kaipaa puolestaan näyttämöille uusia tekstejä, jotka käsittelevät arkisia asioita. Klassikot voi hänen mielestään unohtaa, ellei niitä aidosti päivitetä tähän päivään.
Teatterikorkeakoulussa ohjaajaksi opiskelevan Essi Räisäsen mielestä tuore ilmaisu syntyy perinteen ja nykyhetken ymmärtämisestä sekä näkökulmasta suhteessa aikaan ja paikkaan, johon esitys tehdään. Tekijän pitää olla tietoinen yhteiskunnasta, jossa elää.
”Oma tekeminen on jatkuvassa vuorovaikutuksessa kaiken kanssa. Uuden löytäminen on enemmänkin sitä miten oppii omalla työllään kommunikoimaan jo olemassa olevan kanssa ja kurottamaan kohti vierasta.”

Markkinointi haltuun

Hyväkään esitys ei löydä katsojia, ellei sitä markkinoida.
”Teatteripiireissä suhtaudutaan yhä vähän niin kuin markkinointi olisi jokin pakollinen paha. Siihen ei uskalleta panostaa”, Lija Laine sanoo.
Inkariina Simolan mukaan markkinointia pitäisi laajentaa myös siihen, millaisia aiheita valitaan.
”Taiteeseen suhtaudutaan kuin uskontoon. Sitä pidetään niin pyhänä, ettei siitä haluta puhua konkreettisin termein. Tai ehkä se liittyy tähän taiteilijamyyttiin. Tuntuu niin masentavan säntilliseltä kirjoittaa auki, mistä näytelmässä on kysymys.”
Lija Laine ja von Bagh kavahtavat ajatusta, että esityksistä annettaisiin jonkinlainen tuoteseloste.
”Esimerkiksi jotkut kaupunginteatterin mainoslehtiset ovat välillä ihan oksettavia”, von Bagh sanoo.
”Nyky-yhteiskunnassa on ihan radikaalia, ettei kaikella ole kuluttajan vaatimaa tuoteselostetta.”

Antti Järvi

Valtakunnallinen ylioppilasteatterifestivaali järjestetään Helsingissä 17.-19. huhtikuuta. Essi Räisäsen, Juhana von Baghin ja Lija Laineen kandityöt pyörivät Teakissa huhtikuun loppuun asti.