”Se oli katu-uskottavuuden itsemurha”, Arto Tuunela sanoo. Lauseen perään ei pysty kirjoittamaan keventävää huomautusta ”naurahtaen”.
Miehen kasvoilta ei löydy hymyn nokarettakaan.
Ei vaikka Tuunela, 29, tunnetaan kavereiden keskuudessa onnellisena, vähän oudon huumorintajun omaavana heppuna.
Jos muusikon kavereista piirtäisi yhteisöllisestä nettimediasta tutun interaktiivisen kartan, siitä muodostuisi viivaviidakko täynnä kotimaisesta rockista tuttuja nimiä.
Yhtäällä olisi Major Label, Tuunelan johtama, juuri toisen levynsä julkaissut kansainvälisen tason voimarock-trio ja kaikki sen kontaktit.
Miesten musiikkia.
Toisaalla olisi Pariisin kevät, suomenkielistä raikasta poppia julkaissut söpö ja kotikutoinen yhtye.
Tyttöjen suosikki.
Tuottaja-Tuunelan yhteydessä vilahtelisi nimiä kuten Damn Seagulls, Downstairs ja Rumba-lehden juhlavuoden kunniaksi kaksikymmentä artistia yhteen tuonut Desert Island Sessions, jossa Tuunela toimi kokoavana voimana.
Indie-kansan lemmikkejä.
Sitten olisi vielä Finnvox, vuonna 1965 perustettu legendaarinen äänitysstudio, jossa Tuunela toimii äänittäjänä.
Monitaiturit ovat muotia – ja sellainen Tuunela on: kitaristi, laulaja, säveltäjä, sanoittaja, sovittaja, äänittäjä, miksaaja ja tuottaja.
Tässä kontekstissa muusikon vakavaksi vetänyt katu-uskottavuuden itsemurha ei paljon paina.
Korkeintaan kyse oli lievästä itsensä satuttamisesta.
Tuunela kun meni tekemään YleX:n viime vuoden kesäkumibiisin, sen jossa Katri Ylander laulaa ”jos sä et tiedä, herramiehet käyttää hattuu”.
Tai oikeastaan sitä ei edes tehnyt Arto Tuunela vaan hänen Pariisin kevään alter egonsa Arthur Tunes.
Heidän lisäkseen on olemassa vielä Samuel Tubak, Tuunelan netti-identiteetti, johon törmää myös musiikissa. Nimi tulee miehen toisesta etunimestä ja suvun kaukaisesta sukunimestä Tupakka.
Meneekö sekavaksi?
Pysytään Tuunelassa ja kuunnellaan, mitä sanottavaa hänellä on katu-uskottavuudesta.
”Sitä parempi, mitä enemmän siitä pääsee eroon. Jos ajattelet, että sulla on jotain katu-uskottavuutta, josta pidät kiinni, niin siinähän sitten rimpuilet!”
Tuunela tuijottaa pistävästi suoraan silmiin. Jäsentelee sanojaan pitkään ja rauhallisesti.
”Kunpa voisi päästä irti kaikista lopuistakin olettamuksista. Ei niillä tee mitään.”
Stadilaisesta skidistä oli mahtavaa päästä louhintamestari-isän mukana maan alle – kaupungin alla oleviin tunneleihin ja keskeneräisiin parkkihalleihin, joihin muilla pojilla ei ollut asiaa.
Ne olivat kiehtovia, vähän mystisiä paikkoja.
Stereoissa pauhasi Kiss, jonka levyn Arto oli käynyt ostamassa äidin kanssa Sokokselta. Samoihin aikoihin kuvioihin tuli Iron Maiden, vähän myöhemmin Metallica, joka innoitti soittamaan sähkökitaraa.
Teininä jossain vaiheessa parasta oli vesittynyt skeittipunk, kuten Green Day ja Offspring.
”Se oli se energia, mikä niissä innosti. Jälkeenpäin tajusi, että niiden musiikillinen lahjakkuus ei välttämättä ollut soittotaitoa. Tärkeää oli tajuta, että tehdäkseen musiikkia ei tarvitse olla virtuoosi.”
Ylioppilaslakin jälkeisen elämän voi kuvitella kaurismäkeläiseksi tarinaksi.
Armeijasta päässyt nuori mies painaa pitkää päivää raskaassa vuorotyössä teollisessa pesulassa. Duuni ei nappaa, se suorastaan vituttaa.
Tuunela tekee työtä vain rahasta, henkensä pitimiksi. Lahjakkuus on jossain muualla.
Innostus musiikkiin on muuttunut hahmottomaksi ajatukseksi äänen kanssa työskentelemisestä.
Yhteishakupäivä lähestyy. Viimeisenä hakupäivänä mies rustaa kotinsa keittiön pöydällä hakemusta ja ennakkotehtäviä. Ykkösvaihtoehto on tietenkin kotikaupunki Helsinki, kakkonen Tampere.
Kolmaskin pitää valita, muuten ei valtiolta saa tukea haun kariuduttua.
Kappas vain, Joensuussakin on viestinnän koulutusohjelma. Tuunela rastittaa myös sen, ihan vain läpällä.
Onneksi.
Syksystä 2000 lähtien Joensuun rockkuppilassa Kerubissa liikkuu pitkähiuksinen kannelmäkeläinen.
Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun studiossa Tuunelalle avautuu uusi maailma. Siellä hän öisin duunaa omia juttujaan, kuten alkutekijöissään olevaa yhtyettä nimeltä Major Label.
”Eivät ensimmäiset kokeilut olleet kovinkaan hyviä. Kesti pitkään ymmärtää, että tekniikka on vain väline, joka jeesaa. Parhaimmillaan studio on ikään kuin yksi instrumentti, jolla voi tehdä kaikkia temppuja”, Tuunela selittää.
”Studiot ovat mystisiä paikkoja. Siksi ne ovat varmaan aina kiehtoneetkin minua. Niissä tapahtuu aina jotain taikaa.”
Finnvoxin johtaja Risto Hemmi muistaa, miten näki Kerkko Koskisen kävelevän keväällä 2005 studion käytäviä hyväntuulisena. Entinen Ultra Bran johtohahmo on musiikkinsa suhteen tarkka, erittäin vaativa asiakas. Hänen kanssaan eivät kaikki edes tule toimeen.
Mutta nyt Koskinen hymyili.
Lolita-levyn äänityksissä oli kaikki mennyt hyvin. Uusi äänittäjäpoika, Tuunela, oli onnistunut työssään.
”Artossa yhdistyy monta asiaa. Tekninen ja taiteellinen lahjakkuus, mutta tärkeintä on se, että hän tulee toimeen ihan kaikkien ihmisten kanssa. Vaikka olisi kuinka lahjakas muuten, mutta ei ole sosiaalisia taitoja, ei tällä alalla ole mitään menestymismahdollisuuksia”, vuosikymmeniä musiikkibisneksessä ollut Hemmi kertoo.
Tuunela seisoo Finnvoxin alakerran F-studiossa piimäpurkki kädessään.
Voi perustellusti sanoa, että ollaan studion uumenissa.
Vain pienestä laulukopin ikkunasta näkyy päivänvaloa ja Pitäjänmäen metsää.
Nyt voi myös sanoa, että Tuunela nauraa.
Hän nauraa itseensä liitetylle määritelmälle ”musiikin monitaituri”. Sellaisia media keksii, kun ei tiedä, miten näihin tuuneloihin suhtautuisi.
”On se aika huvittava määritelmä. En ole kitaristina edes kovinkaan taitava. Osaan soittaa sitä vain sen verran, että pystyn tekemään kaiken mitä haluan. Se riittää”, Tuunela kainostelee.
”En pakonomaisesti edes yritä ymmärtää musiikkia, sitä mistä siinä on kyse. Enemmän soitan tunteella”, nuorena poikana klassisen kitaran opiskelun pariin kertaan jättänyt sanoo.
Lausunto on helppo uskoa mieheltä, joka nappasi työkaverinsa unesta paitsi taiteilijanimensä Arthur Tunes niin myös bändinsä nimen Pariisin kevät.
”Tuunela on skarppi kaveri, mutta sopivalla tavalla taiteilija. Hän on hyvällä tavalla ulkona tästä maailmasta”, sanoo levy-yhtiö Elements Musicin toimitusjohtaja Jani Jalonen.
Juuri tunteeseen kiinnittyi Jalosen huomio, kun hän ensi kerran kuuli Major Labelin demon vuonna 2006.
Vaikka musiikki oli raskasta, siinä oli melodiaa, sävyjä ja oma soundi.
Jalonen halusi saman tien signata sekä bändin että Pariisin kevään, mutta Tuunelan pop-puoli päätyi toiselle levy-yhtiölle.
Jalonen näkee, että Tuunela on edelläkävijä uudenlaisessa moniulotteisuudessa. Enää ei tarvitse olla vain yhteen asiaan fakkiintunut hevari, rokkari tai poppari.
Voi olla kaikkea.
”Tämä saattaa olla kaukaa haettu esimerkki, mutta Tuunelalla voi olla tiedossa samantyyppinen suunta kuin Jouni Hynysellä tai Herra Ylpöllä”, Jani Jalonen ennustaa.
”He ovat artisteja, jotka ovat tulleet lähes friikkihahmoista kansan yleisesti hyväksymiksi tyypeiksi.”
Mitä tähän sanoo Arto Tuunela?
”Ainakaan mulla ei ole paineita, kuten joillakin on, että jos ei myy kultaa, niin floppaa. Ei mulla ole haaveita. Ei mun tarvitse olla mikään helvetin kuuluisa rocktähti tai tuottaja.”
”Tämä voi kuulostaa kornilta, mutta mun haaveena on maailma, missä ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen. Sitä mä vain toivon.”
Tuunela kertoo haaveensa vakavana, rauhallisin sanoin, suoraan silmiin katsoen.
Katse on niin vilpitön, että miestä on miltei pakko uskoa.
KVG: Ainoa oikea Tuunela
1 520 osumaa ja kaikki varmasti samasta miehestä. Väestörekisterikeskuksen mukaan Suomessa on 26 Tuunelaa ja vain yksi Arto Tuunela.
Tuunela ei ole hetkeen googlannut itseään.
”Kuka tämän on oikein kirjoittanut?” Tuunela ihmettelee Major Labelin Wikipedia- sivua.
”Nettisivun osoite on väärin. Ja täällä mainitaan entiset jäsenet! Tsiisus! Mitä tämä tämmöinen on? Metallimusiikiksi luonnehtiminen on kyllä vähän kyseenalaista.”
”Ja mikä tämä on?” Tuunela ihmettelee Elonet-elokuvatietokantaa.
Netti muistaa Tuunelan leffaprojektit, kuten äänittäjän työn parin vuoden takaisessa Taideteollisen korkeakoulun opiskelijafilmissä, jossa näytteli monia tämän hetken tunnettuja näyttelijöitä Elena Leevestä Pamela Tolaan.
”Luulin, ettei tätä ikinä tehty valmiiksi. Se oli kyllä mahtava projekti ja siinä oli tosi hyviä näyttelijöitä”, Tuunela muistelee.
Netti paljastaa Tuunelan tehneen kuunnelmiakin. Linkki Joensuun kuunnelmakäsiskisaan osallistuneeseen Sofia (pinnan alla) -kuunnelmaan ei valitettavasti toimi.
”Meillä oli koulussa näitä kuunnelmajuttuja. Voitin tällä jonkun palkinnon, mutta se ei ollut käsiksestä vaan toteutuksesta. Kuunnelma oli tarina miehestä, joka on koomassa merenpohjassa ja sen rakastettu on vankina sukellusveneessä.”
Matti Markkola
Kuva Mikael Pettersson
