Me punkit

T:Teksti:

”Opiskelijat eivät ole asiakkaita, vaan yliopistoyhteisön täysivaltaisia jäseniä.”
    Tätä lausetta ovat viime vuosina toistaneet niin SYL, ylioppilaskunnat kuin poliittiset opiskelijajärjestötkin. Silti välillä tuntuu siltä, että opiskelijavaikuttajat eivät ole aina sisäistäneet lauseen merkitystä. Usein keskitytään miettimään, miten opiskelija saa tutkinnostaan eniten irti.
    ”Vaikka emme termiä yliopiston yhteydessä hyväksykään, hallinnon jäseninä opiskelijat katsovat yliopistoa tietyllä tavalla asiakkaan näkökulmasta”, sanoi muun muassa SYL:n silloinen puheenjohtaja Lasse Männistö puheessaan vuonna 2007. ”Heillä on perusteltuja näkemyksiä siitä, mitä he yliopistolta haluavat ja tarvitsevat.”
    Jos opiskelijat näkevät osallistumisensa yliopiston johtamiseen ennen kaikkea omana edunvalvontana, opiskelijat tekevät itsestään asiakkaita aivan itse.

Moni yliopiston henkilökunnan jäsen on viime aikoina ilmaissut pettymyksensä opiskelijoiden rooliin yliopistolain uudistuksessa. ”Konsistorin hampaattomuus on ainakin tällaiselle riviprofessorille ollut yllätys. Eivätkö edes HYYn edustajat…?” ihmetteli professori Jouko Lindstedt opiskelijatoiminnan sähköpostilistalla.
    Syytös selkärangattomuudesta saattaa tuntua katkeralta yliopiston hallinnossa kuivakkaa koulutuspolitiikkaa puurtaneista opiskelijoista. Perehtyminen vaatii kovaa työtä, ja siksi vaikkapa ”kopon puhumista” – asioista puhumista niin, etteivät muut ymmärrä – on pidetty jopa jonkinlaisena ylpeyden aiheena.
    Ei opiskelijoiden muuttuminen demokraattisen yhteisön jäsenistä asiakkaiksi sentään vain opiskelijoiden syytä ole. Opintoaikojen rajaukset ja lukukausimaksujen väläyttely ovat jo muuttaneet koulutuksen luonnetta. Kun yliopisto nähdään palveluntarjoajana, on oikeastaan vain luonnollista, että opiskelija alkaa käyttäytyä asiakkaan lailla.
    Putkitutkintoa suorittavalla ei edes ole aikaa kriittiseen ajatteluun, saati sitten yleiseen puuhailuun ja pullikointiin. Järkevämpää on keskittyä omaan lyhyen tähtäimen etuun, pikaisiin maisterin papereihin.

Yhteiskuntatieteilijä Jussi Vähämäen mukaan yliopisto ei suolla ulos itsenäisiä selkärankaisia, vaan eräänlaisia punkkeja. Muodollisesti pätevät, kovakuoriset osaajat ovat sisältä pehmeitä – vailla itsenäisyyttä, kulttuurista autonomiaa ja kykyä yhteistoimintaan.
    Se onkin yksi yliopiston uudistamisen suurimmista paradokseista. Samalla kun opetusta ja tutkimusta sidotaan yhä tiukemmin vastaamaan tämän hetken olemassa olevia ammatteja ja elinkeinoelämän rakenteita, putkimaistereilta ja -tohtoreilta puuttuu juuri se, mitä muuttunut työelämä eniten vaatii.
    Tehokasvatetuista maistereista ei ole yhteiskuntaa muuttavaksi luovaksi voimaksi. Uudessa työelämässä yliopistoasiakkaat eivät osaakaan rakentaa uutta, kehittää innovaatioita ja työllistää itse itseään.
    Yliopiston asiakas kun on tutkintotehtaan sarjatuote.

Veera Luoma-aho