20. helmikuuta 2009
Teksti:

Viime elokuussa moni kirjailija menetti läheisen työtoverinsa ja uskottunsa.
Silloin Antti Kasper hyvästeli kotimaisen kirjallisuuden impivaarat ja avasi ikkunat maailmaan: lahjakkaasta kustannustoimittajasta tuli Otavan suomennetun kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö. Kuspää, kuten kirjailijoiden ammattislangissa sanotaan.
Siirto käännöskirjallisuuteen tuntui menetykseltä, sillä Kasper tunnettiin asiantuntevana, tunnollisena ja herkkävaistoisena kustannustoimittajana, jolla oli kyky muuntautua kirjailijan aaltopituudelle.
”Antti antoi kirjailijalle tilaa, mutta oli kuitenkin jämäkkä. Rakenteiden lisäksi hän ymmärsi tunteiden päälle”, kirjailija Juha Itkonen kertoo.
”Hänellä eivät koskaan olleet pasmat sekaisin. Sitä saattoi itse rauhassa oirehtia, kun toinen oli niin luottavainen”, Anni Sinnemäki sanoo.
Muistokirjoitukset sikseen.
Helmikuisena iltapäivänä Kasper istuu terhakkaana uudessa työhuoneessaan ja silmäilee tietokoneen ruudulle singahtelevia sähköposteja. Niitä tulee päivittäin kymmeniä.
”Kirjailijan ja kustannustoimittajan suhde on läheinen ja aina omanlaisensa. Siksi kustannustoimittajan vaihtuminen on kirjailijalle hankala tilanne”, Kasper sanoo.
Uudessa työssään Kasper seuraa tiiviisti kansainvälistä kirjatarjontaa, lukee käsikirjoituksia ja lopulta päättää, mitkä teokset kustantamo julkaisee.
Aika hyvin 31-vuotiaalta filosofian maisterilta.

”Tämä on ollut tosi nastaa. Maailmankirjallisuuden parissa toimiminen on mielettömän innostavaa”, Antti Kasper hehkuttaa.
Pakko se on uskoa. Miehen innostuksessa on miltei lapsenomaista vilpittömyyttä: kädet heiluvat ja silmät loistavat kirkkaina.
Äänessä on kustannusmaailman uusi sukupolvi.
Suomalaisia kustantamoita on viime aikoina tuuletettu urakalla. Vastuuhenkilöitä on vaihtunut Kasperin kaltaisiin nuoriin tekijöihin, jotka mieltävät itsensä viestinviejiksi kirjailijan ja lukijan välillä ja ymmärtävät, että kustantamon pitää nähdä vaivaa saadakseen kirjoilleen lukijoita.
Oli kirja kuinka hyvä tahansa, se pitää viedä ihmisten luokse.
Tämä ei aina ole ollut itsestäänselvyys.
”Kirja-alalla on ehkä menneisyydessä ollut tiettyä norsunluutorniajattelua, että riittää kun kustannetaan kirjoja, jotka meistä ovat hyviä, ja toivotaan, että ihmiset ovat riittävän fiksuja löytämään ne”, Kasper myöntää, mutta ei selvennä asiaa sen tarkemmin.
Sellainen Kasper on: kohtelias, hyväkäytöksinen ja varovainen sanoissaan.
Sellainen hänen on asemansa vuoksi pakkokin olla, muuten kirjamaailman ankkalammikossa saattaisivat höyhenet pöllytä.
Kasper on niitä kustantajia, jotka ovat päivittäneet alan mainostoimistojen aikakauteen. Hän on sujuva suustaan, ymmärtää brändien päälle ja pukeutuu tyylikkääseen kapealinjaiseen pukuun.
Se on miehen vakiovaruste. Kirjailija Jarkko Tontti naureskelee kerran nähneensä Kasperin ilman solmiota ja runoilija Vesa Haapala joskus ilman puvuntakkia.
Ensivaikutelma voi kuitenkin pettää.
”Antin tapa käyttäytyä ja pukeutua antaa kiltin vaikutelman, kuin asialla olisi hintelä suomenruotsalainen lukiolaispoika. Mutta Antilla on älyttömän terävä taju kielestä ja tarinasta. Hän kyllä uskaltaa sanoa, jos on jostain eri mieltä”, kirjailija Reidar Palmgren sanoo.
Kasperin läheisesti tunteva Juha Itkonen kertoo, että hillitty ulkokuori peittää sisälleen tunneihmisen.
”Ensivaikutelma voi olla korostetun korrekti, mutta Antti on tietyllä tavalla aika impulsiivinen ja räiskähteleväkin. Hänellä on tosi vahva elämänhalu. Hän tietää, mitä haluaa tehdä ja mihin mennä, ja sitten aika nopeasti etenee sitä kohti.”
Eikä Kasper aina pidä pukua.

Joulukuu 1996. Helsingin empirekeskustan Valkoisessa salissa salamat välkkyvät, kun elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki astuu yleisön eteen. Läsnäolijat hiljentyvät, on aika jakaa kirjallisuuden Finlandia-palkinto.
Finlandian nappaa Irja Rane romaanillaan Naurava neitsyt, mutta palkinnotta ei jää myöskään 18-vuotias helsinkiläisen juristikodin kasvatti, Suomalaisen yhteiskoulun abiturientti Antti Kasper.
Kasper, tuolloin vielä Hynönen, vastaanottaa Pikku-Finlandian ranskalaisen Georges Perecin postmodernia proosaa käsittelevästä kirjallisuusesseestään.
”Nimen ja henkilön, merkin ja merkityksen – tai pikemminkin niiden väliin jäävän, ehkä umpeen kuromattoman, kuilun – problematiikka on läpi koko Perecin tuotannon kulkevia teemoja”, kirjaviisas nuorimies kirjoittaa.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Kasper pääsi Helsingin yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä ja otti höysteeksi klassista ja ranskalaista filologiaa, semiotiikkaa ”ynnä muuta humanistista peruskamaa”.
Kustannusura urkeni pari vuotta myöhemmin, kun Kasper aloitti harjoittelijana Tammen suomennetun kaunokirjallisuuden osastolla.
Alalla Kasper on työskennellyt jo niin kauan, että romantisoidut kuvat kustannustoiminnasta ovat karisseet.
Vuonna 2003 Kasper kuului neljän hengen ryhmään, joka halusi perustaa Suomeen uuden, itsenäisen kirjallisen kustantamon. Niklas Herlinin perintömiljoonilla rahoitettu idealistinen hanke toteutui, kun kustannusosakeyhtiö Teos aloitti toimintansa syksyllä 2003.
Nyt Kasper työskentelee yhdessä Suomen suurimmista kustantamoista.
”Kiire on kaikkialla, mutta isossa talossa on silti paremmat mahdollisuudet keskittyä substanssiin kuin pienessä, missä kaikki tekevät kaikkea. Isolla kustantajalla on edellytykset viedä kirjailijoitaan eteenpäin, ja tämä on kyllä iso asia nimenomaan kirjailijan kannalta. En ole tavannut yhtään kirjailijaa, joka haluaisi mahdollisimman vähän lukijoita”, Kasper sanoo.

Savanni kylpee purppurassa, ja apinat kiipeilevät akaasiapuussa.
Antti Kasper on ripustanut työhuoneensa seinälle puolisonsa, sukupolvensa tunnustetuimpiin kotimaisiin taiteilijoihin lukeutuvan Anna Tuorin maalauksen.
Loistelamput hohtavat kelmeinä, ja lattiasta kohoaa kirjoja täynnä olevia muuttolaatikkotorneja.
Suomennetun kaunokirjallisuuden osasto on vasta muuttanut Otavan graniittilinnan kivijalkaan, sälekaihtimien päähän Uudenmaankadun vilskeestä ja trendikuppiloista.
”Tänne pitäisi saada lisää kirjahyllyjä”, Kasper silmäilee ympärilleen.
Yksi hylly on jo pystyssä. Siihen Kasper on koonnut Otavan kirjasto -sarjassa ilmestyneet parisataa romaania. Doris Lessing, Elfriede Jelinek, Imre Kertész ja muut kustantamon laatukirjailijat seisovat siistissä rivissä arvokkuutta uhkuen.
Maailma on hyviä kirjoja täynnä. Mitkä teokset kannattaa julkaista suomeksi?
”Kustannusohjelmassa on oltava kirjoja erilaisille lukijoille. On kysyttävä, mikä on parasta ja kiinnostavinta juuri nyt, mutta pitää myös kysyä, millainen kirjallisuus suomalaisia puhuttelee ja mitä kohti ollaan menossa”, Kasper sanoo.
Yksin työtä ei tarvitse tehdä. Otavan suomennetun kaunokirjallisuuden osastolla työskentelee kaksi kustannustoimittajaa ja assistentti, lisäksi käytössä on ulkopuolisia lukijoita. Tärkeä sparraaja on myös Kasperin edeltäjä, Otavan nykyinen kustannusjohtaja Minna Castrén.
Kasper saa päivittäin raportteja Briteissä, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Saksassa toimivilta literary scouteilta, jotka ovat kustantamoiden silmät ja korvat ulkomailla.
Nämä kirjamaailman metsästäjät seuraavat ammatikseen kustantajien tarjontaa ja jäljittävät huomisen kirjatapauksia. Sen jälkeen he raportoivat kiinnostavista kirjoista asiakkailleen: katsokaa tätä, tähän kannattaa tarttua!
Scoutit ovat kustantamoille korvaamaton tiedonlähde. He erottelevat olennaisen kustantamoiden ja agenttien pommituksesta.
Karper seuraa myös ulkomaisia lehtiä, mutta työssään hän ei voi jäädä odottelemaan, mitkä kirjat saavat hyvät arvostelut tai mitä teoksia bestseller-listoille nousee.
Silloin on yleensä liian myöhäistä.
Kilpailu käännösoikeuksista on kovaa. Kustantamoiden pitää reagoida kiinnostaviin käsikirjoituksiin nopeasti, joskus jo silloin, kun teoksesta on vasta osa valmiina.
Samalla pitää varoa vauhtisokeutta. Ulkomaiset agentit tekevät parhaansa, jotta heidän kirjailijansa teoksen ympärille syntyy hypeä.
”Onneksi Suomi on niin pieni markkina-alue, ettei täällä sentään yleensä tarvitse ostaa sikaa säkissä.”

Khaled Hosseini, 54 000 myytyä kirjaa. Henning Mankell, 50 300. Liza Marklund, 48 000.
Viime vuoden käännettyjen kaunokirjojen tilastot ovat Otavan juhlaa. Viidentoista myydyimmän teoksen joukossa on peräti kolmetoista kustantamon julkaisemaa kirjaa.
Kasper näkee edeltäjiensä työn vankkana perustana, jolle rakentaa. Hänen omat valintansa alkavat näkyä tarjonnassa vasta ensi vuonna.
”Kustantajan työ ei ole yksittäisten mageiden kirjojen julkaisemista, vaan ennen kaikkea kirjailijanurien pitkäjänteistä kustantamista ja rakentamista”, Kasper sanoo.
”Ajatellaan vaikka tuoretta Nobel-kirjailijaa Le Cléziota, jonka kirjan Otava julkaisi ensimmäisen kerran vuonna 1967. Neljäkymmentä vuotta sitten tehdyt päätökset kantavat yhä hedelmää.”
Kirjaihmisten perinteisiin valitusvirsiin kuuluu huoli käännöskirjallisuuden alamäestä: laatukirjat eivät myy, niitä ei kustanneta ja jos kustannetaan, kotimaisten kirjojen tulva pitää huolen, ettei niistä kukaan kuule. Kasper kehottaa epäileviä tuomaksia vilkaisemaan myydyimpien kirjojen listoja, joilta löytyy laatukirjailijanimiä – sellaisia kuin Siri Hustvedt, Paul Auster, Ian McEwan ja Anne Tyler. Nimikemäärän puolesta valikoima on Suomessa laajempi kuin koskaan.
Äkkiseltään voisi luulla, että Kasperin oma maku on tiukan sofistikoitunut.
Katsokaa vaikka todistusaineistoa: Mies on tehnyt opinnäytteensä taiteilijahahmosta Georges Perecin tuotannossa ja kirjoittanut nuorempana kirja-arvioita Charles Baudelairen, Honoré de Balzacin ja Fernando Pessoan teoksista. Hän harrastaa kuvataiteita, puhuu useita kieliä ja pitää hyvästä ruuasta, samppanjasta sekä burgundilaisista punaviineistä.
Kasper vaikuttaa vanhan koulukunnan sivistyneeltä humanistilta. Ihmiseltä, jonka sivistys ei ole kirjaviisautta, vaan elämäntapa.
Sellaiseksi hän taitaa olla liian älykäs.

Antti Järvi
Kuva Mikael Pettersson

KVG: Olut-salajuoni

”Uskomme siihen, ettei hyviä kirjoja ole koskaan liikaa”, Antti Kasper kiteyttää Teos-kustantamon toimintaperiaatteen toimittajaopiskelijoiden Utain-viikkolehdessä 2003.
Samaan Kasper uskoo edelleen. Kustantajan työ on saada kirjat erottumaan massasta.
Suomen Kuvalehden sivuilta hakukone löytää Kasperin ja Teoksen kustannustoimittajan Silja Hiidenheimon vinkit kirjan kirjoittamiseen.
”Kirjoita siitä, mistä ei voi kirjoittaa. Miksi kirjoittaa siitä, mikä on jo kerrottu?” kaksikko neuvoo.
Eräässä blogissa Kasperia moititaan siitä, että hän ei Reijo Mäen kustannustoimittajana puuttunut Vares-dekkareissa esiintyvään piilomainontaan. Vares kun on vaihtanut olutmerkkinsä Karhusta Laitilan Kukkoon.
Olisikohan uuden olutmerkin takana panimo-osakkuuden mentävä aukko, yksi kirjoittajista kysyy.
”Vares nyt vain on alkanut tykätä siitä oluesta. Sitä, miksi se siitä tykkää, pitää kysyä Reijolta. En ole ehdottanut Reijolle sponsorisopimusta Kukon kanssa”, Kasper nauraa.