20. helmikuuta 2009
Teksti:

Neljää pientä työmaaparakin näköistä taloa varjostaa iso mangopuu. Päivän kuumin hetki on Mbourissa Senegalissa takanapäin. Iltaruokaan on vielä hetki.
    Teepannu porisee matkakeittimellä pehmeässä hiekassa. 26-vuotias Fara Dione kumartuu ja kaataa joukkoon sokeria.
    On lauantai. Kalastajan pitkä viikko merellä on ohi. Huomenna ei onneksi tarvitse vielä palata töihin.
    Fara kaatelee keskittyneenä teetä snapsilasista toiseen. Pallottelemalla sokeri sekoittuu paremmin, ja samalla tee viilenee juotavaksi.
    Tosin mintulta maistuvaa teetä ei harjaantuneinkaan juoja pysty juomaan kerralla pientä hörppyä enempää.
    Illallisen jälkeen Fara aikoo mennä kadun toiselle puolelle tapaamaan kavereitaan.
    Niitä muutamia, jotka vielä asuvat kulmilla.
    Moni Faran lapsuudenystävistä on muuttanut pääkaupunkiin Dakariin – tai vielä kauemmas Eurooppaan.
    Farakin haluaisi muualle.
    Määränpäällä ei ole väliä, kunhan vain pääsisi pois Afrikasta.

Faran äiti Odile Ndiaye saapuu torilta. Hän valmistaa päivälliseksi kuskusia ja grillattua kalaa, mutta sitä ennen on löydettävä sytykkeitä.
    Polttopuita on savannilta vaikea löytää, eikä maassa, jossa alle 40 prosenttia ihmisistä osaa lukea, ole ylimääräisiä sanomalehtiä.
    Talon sisällä vaaleaksi kalkittua huonetta hallitsee puukaappi. Sen päällä on hääkuva, jossa kaunis nuori morsian hymyilee keski-ikäisen valkoisen miehen rinnalla.
    Morsian on Faran pikkusisko Elisa, joka avioitui puolitoista vuotta sitten belgialaisen kauppiaan kanssa. Pariskunta tapasi paikallisessa hotellissa, jossa Elisa oli töissä ja mies lomalla.
    Nyt Elisa asuu Brysselin lähistöllä.
    ”Senegalissa vanhemmat puhuvat maastamuutosta jo pikkulapsille. Monella ei ole elämässä muuta päämäärää kuin päästä pois.”
    Eurooppaan lähteminen ei siis ole vain kurittomien ja seikkailunhaluisten nuorten miesten keksintö.
    Siihen kannustavat kaikki.
    Vanhemmat siksi, että lapset ovat heidän ainoa eläketurvansa.
    Lapset siksi, että puolet maan asukkaista on työttömiä, eikä työssäkäyvilläkään ole juuri jaettavaa: senegalilaisen keskipalkka on kaksi euroa päivässä.
    Suomessa se on yli 100 euroa päivässä.
    Ei ihme, että Eurooppa kuulostaa senegalilaisnuorten puheissa eldoradolta.
    Perheenjäsenten Euroopasta lähettämillä rahoilla ostetaan riisisäkkejä ja rakennetaan parempia kattoja sadeaikaa varten. Euroopan poljetuillakin palkoilla voi Senegalissa ostaa sementtiä ja rakentaa naapuria isomman talon.
    ”Tuntuu turhauttavalta, kun en pysty avustamaan vanhempiani”, Fara myöntää.
    Hän haluaisi pois äidin nurkista, mutta kalastajan palkalla ei pitkälle pötkitä. Jos kalaa ei tule, ei tule rahaakaan.
    Faran mielestä moni perhe arvostaa enemmän lapsia, jotka ovat lähteneet Senegalista ja pystyvät nostamaan perheen elintasoa kotimaassa.
    ”Tiedän, että joutuisin tekemään paskaduuneja, mutta ei se haittaa. Kunhan pystyisin lähettämään rahaa kotiin.”
    Myös Elisa lähettää rahaa, vaikka tämä ei perheen tiedon mukaan ole vielä löytänyt töitä. Rahalla perhe maksaa veden ja sähkön.
    Huonoja uutisia senegalilaiset eivät Euroopasta juuri kuule. Perheenjäsenet eivät valita lähiöiden ankeudesta tai työn löytämisen vaikeudesta.
    Elisakin on puhelimessa vaitonainen tekemisistään.
    ”Jotkut ovat kokeneet rasismia ja yksinäisyyttä. Euroopassa ei voi kuulemma kävellä naapuriin ja viettää siellä koko päivää teetä keitellen samalla lailla kuin täällä.”
    Faran mukaan moni maailmalle lähtenyt pelkää ehkä perheen reaktiota.
    ”He pelkäävät, ettei kukaan kotona usko heidän epäonnistuneen. Että kotona luullaan heidän valehtelevan ja pitävän kaiken hyvän itsellään.”
    Lähtenyt on kotiin jääneiden silmissä aina voittaja.


Fara Dione (keskellä) joutui jättämään oikeustieteen opinnot kesken toisen lukuvuoden jälkeen. Kuvassa hänen pikkuserkunsa Badou Diouf ja Khady Diouf.

Ränsistyneestä ovesta erottaa juuri ja juuri haalistuneen tekstin Salon.
    Dakarilaisessa kahden neliön korttelikampaamossa käy kuhina. Asiakas kävelee sisään, istuutuu, ja Badou Diouf käynnistää hiustenajokoneen.
    Neuvotteluja ei käydä: kaikista pikkpojista ja vähän vanhemmistakin tulee kaljuja. Niin myös vapaapäiväänsä viettävästä Farasta.
    Hiustuppoja alkaa leijailla salongin lattialle.
    Badou on Faran pikkuserkku ja entinen huonekaveri. Opiskellessaan Dakarissa Fara jakoi huoneen hänen ja kahden muun nuoren miehen kanssa.
    Sitä ennen tapahtui seuraavaa:
    Fara vietti tyypillisen senegalilaisen lapsuuden. Seitsemänvuotiaana hänet lähetettiin asumaan isoisänsä luokse maaseudulle, koska äidin mielestä poika oli ajautunut tappeluiden tielle.
    Isoisän kylässä oli kaupunkia vähemmän häiriötekijöitä. Äiti ajatteli, että pikkupoika keskittyisi siellä paremmin kouluun.
    ”Elämä oli rankkaa, koska meidän piti lähteä joka aamu hakemaan vettä kaukaa kaivolta ennen koulun alkua. Välillä karkasin kylältä, koska ikävöin niin paljon kotiin”, Fara kertoo.
    Lomat hän sai viettää kotona Mbourissa, jossa äidin lisäksi asuivat isäpuoli ja kuusi sisarusta.
    Fara on Odile Ndiayen seitsemästä lapsesta toiseksi vanhin. Fara sisaruksineen on ollut onnekas: kaikilla lapsilla on ollut mahdollisuus käydä koulua.
    Vain alle puolet senegalilaislapsista aloittaa koulun.
    ”Äidin on elämänsä aikana pitänyt pyytää jokaisen laskutoimituksen ja paperin kanssa apua naapurista, koska hän ei osaa lukea. Hän ei halunnut meidän kokevan samaa.”
    Yläkoulu- ja lukioajan Fara asui Mbourissa. Hän pärjäsi kielissä ja historiassa ja kirjoitti ylioppilaaksi.
    Senegalissa ylioppilaaksi kirjoittavat vain ikäluokkansa huiput.
    Sitten Fara pääsi lukemaan oikeustiedettä Dakarin yliopistoon. Aamupäivät kuluivat luennoilla, iltapäivät rannalla jalkapalloa pelaten. Läksyjä tehtiin sen jälkeen porukassa puolille öin.
    ”Jalkapallo oli päivän paras hetki. Pelatessa opiskeluhuolet unohtuivat.”
    Fara pelkäsi koko ajan epäonnistuvansa. Opiskelu oli ikuista taistelua.
    Köyhän perheen pojan rahat eivät aina riittäneet opinnoissa vaadittaviin kalliisiin lakikirjoihin.
    Toisen opiskeluvuoden lopussa kaikki opiskelijat joutuivat tasokokeeseen. Suurin osa joutui jättämään leikin kesken – niin myös Fara.
    Eurooppaan lomilla matkustelevat varakkaat luokkakaverit saivat jatkaa.
    ”Jos on suhteita ja varaa vipata professoria, on jatkoon pääseminen huomattavasti helpompaa.”
    Fara muutti takaisin kotikaupunkiinsa Mbouriin ja päätti ruveta turistioppaaksi.
    Paluuseen liittyi taka-ajatus.
    ”Jos kaltaiseni poika haluaa täältä Eurooppaan, pitää jonkun viedä minut, koska minulla ei ole rahaa lähteä.”
    Viejällä hän tarkoittaa ystävää tai tuttua, joka rahoittaisi matkan ja auttaisi alkuun määränpäässä. Eurooppalainen tyttöystävä olisi onnenpotku.
    Fara ajatteli, että turistioppaana eurooppalaisiin tutustuisi todennäköisemmin kuin opiskelijana. Hän lähetti kaikkiin lähialueen oppaita kouluttaviin hotelleihin hakemuksen – mutta ei saanut yhtään vastausta.
    ”Valkoisiin saa kyllä kontaktin, mutta se, että jostain tulisi jotain, on vaikeaa. Kun he lähtevät täältä pois, eivät he pidä enää yhteyttä.”
    Opassuunnitelman kariuduttua Fara lähti mukaan serkkujensa kalastusbisnekseen. Mereltä hän saa taskurahaa, mutta yliopistossa opiskelleelle nuorelle miehelle se ei riitä.
    ”Tuntuu kuin kaikki oppimani valuisi hukkaan.”

Kadunpielessä istuu maapähkinäkauppias. Hänen ohitseen kävelee mies viisi tyynyä päälaellaan.
    Dakarin kadut ovat täynnä ihmisiä, jotka yrittävät hankkia elantonsa kauppaamalla epämääräistä tavaraa rantarolexeista muovihelikoptereihin.
    Koska aavikoituminen tekee maanviljelystä vaikeaa, monet nuoret miehet muuttavat kylistä kaupunkiin työn toivossa.
    Dakariin saapuu väkeä myös Afrikan muista maista. Suurin osa heistä unelmoi lähdöstä.
    Kaupunkia kutsutaankin Länsi-Afrikan New Yorkiksi.
    Entinen siirtomaaisäntä Ranska oli pitkään senegalilaisten ykköskohde Euroopassa. 1980-luvulla suosituiksi tulivat Yhdysvallat ja Italia, jossa senegalilaiset tunnetaan rihkaman kaupustelusta kaduilla.
    Nyt suurin osa maastamuuttajista aloittaa uuden elämänsä Espanjasta, jossa afrikkalaiset työskentelevät valtavilla tomaattifarmeilla, vartioivat tai siivoavat.
    Näin ainakin toistaiseksi: kansainvälinen talouslama horjuttaa siirtolaisten työpaikkoja, mikä taas pienentää rahalähetyksiä kotimaahan.
    Senegalista pois pääseminen ei ole helppoa.
    Dakarin laidalla sijaitsevalla Léopold Sédar Senghorin lentokentällä suomalaiseltakin turistilta tarkistetaan passi kuusi kertaa.
    Monelle afrikkalaiselle tämä on portti Eurooppaan.
    Portti joka ei aukene.
    Siksi moni riskeeraa henkensä ja yrittää päästä puisella pirogue-veneellä Kanariansaarille. Esimerkiksi vuonna 2006 saariryhmän saavutti laittomasti yli 30?000 afrikkalaista.
    Tuhansien muiden matka päättyi kuolemaan.
    Laittomaan maahanmuuttoon kyllästynyt EU on viime aikoina rahoittanut satelliittijärjestelmää, jolla Länsi-Afrikasta Kanariansaaria kohti pyrkiviä veneitä pyritään paikantamaan jo varhaisessa vaiheessa.
    Ranska puolestaan on herätellyt keskustelua siitä, pitäisikö Euroopan kehitysavun Afrikan maihin olla sidoksissa maiden yrityksiin suitsia laitonta siirtolaisuutta.
    Espanjan valtio on kustantanut tv-mainoksia, joissa näytetään rantaveteen huuhtoutunutta nuorta miestä ja sen jälkeen pojan äitiä, joka kyselee jälkikasvunsa perään.
    Veneitä on lähtenyt Faran kotikaupungista Mbouristakin. Faran mielestä mainoskampanjoista ei ole hyötyä: ihmiset kyllä ymmärtävät riskit.
    Hän ei lähtisi yönselkään puuveneellä.
    ”En ole niin epätoivoinen.”

Nuhainen Fara makaa kotona. Taustalla rätisee televisio.
    Kello lyö seitsemän, ja huone täyttyy salamannopeasti Farahin kolmesta pikkuveljestä ja heidän ystävistään.
    Alkaa brasilialainen saippuasarja, joka on dubattu ranskaksi. Nainen ja mies valuvat sohvalta lasipöydän alle hyväilemään toisiaan.
    Kotiyleisö tuijottaa keskittyneenä.
    Jakso päättyy, ja huone tyhjenee yhtä nopeasti kuin täyttyikin.
    Senegalilaisten ja länsimaisten naisten rakkauskäsityksissä on Faran mielestä eroja.
    ”Senegalilaiset naiset ovat materialistisia. He jaksavat olla kanssasi niin kauan kuin sinulla on jotain annettavaa.”
    Suhteet valkoisten naisten kanssa perustuvat Faran mielestä enemmän tunteille kuin käytännölle.
    ”Olen seurustellut sekä italialaisen että senegalilaisen naisen kanssa. Tykkäsin enemmän italialaisen naisen tavasta olla kanssani.”
    Farasta olisi hienoa saada lapsia, joiden isä on musta ja äiti valkoinen.
    ”On mielettömän kaunista, että kaksi eri kulttuurista tulevaa ihmistä pystyy rakastamaan toisiaan.”
    Faralla on tällä hetkellä senegalilainen tyttöystävä. Hän on kuitenkin valmis lähtemään, jos sopiva valkoinen tyttö tulee kohdalle.
    Missä hänet voisi sitten tavata?
    Mbour on ranskalaisten suosima turistikohde. Ruskettuneet eurooppalaiset nauttivat muutaman viikon helposta elämästä auringossa ja palaavat sen jälkeen takaisin keskiluokkaiseen arkeensa.
    Rannalla Fara ei ole käynyt pitkään aikaan turisteja hätyyttelemässä. Internetkahviloissakaan hän ei enää jaksa roikkua.
    ”Kaikki on kiinni tuurista.”
    Tavarat kiertävät yhä vapaammin maailmaa, mutta ihmisten liikkumista kolmannesta maailmasta länsimaihin pyritään suitsimaan entistä tiukemmin keinoin.
    Miltä tuntuu, kun toiset saavat kulkea vapaasti ja toiset eivät?
    Katolisen Faran mielestä kysymys ansaitsee uskonnollisen vastauksen.
    ”Ei se ole epäreilua. Herra antaa ja herra ottaa. Olemme kaikki Jumalan omaisuutta. Ehkä minäkin saan jonain päivänä lähteä.”
    Faran mukaan ongelmallisempaa on, etteivät ihmiset auta toisiaan, vaikka heillä on siihen mahdollisuus.
    Hänen mielestään pahinta Senegalissa on ihmisten toimettomuus.
    ”Eikö ole ihan normaalia haluta pois, jos koputtaa kaikkiin oviin, eikä mistään avata?”

Teksti ja kuvat Maria Ruuska
Artikkelia varten on haastateltu senegalilaisnuorten maastamuuttoa tutkinutta Abdou Thiamia.