23. tammikuuta 2009
Teksti:

Dokumentteja tehdään Suomessa murto-osalla näytelmäelokuvien rahoituksesta. Kun pitkään kotimaiseen leffaan kuluu noin puolitoista miljoonaa euroa, suurimmat dokumenttituotannot nielevät noin 300 000 euroa.
    Entä jos fiktio ja dokkari olisivat samalla viivalla?
    Ylioppilaslehti kysyi viideltä kotimaiselta dokumentaristilta, millaisen dokumentin he tekisivät teattereissa pyörivän Rööperi-elokuvan 1,6 miljoonan euron budjetilla.

Rostislav Aalto, 37

”Elokuva olisi kansainväliseen levitykseen tuleva dokumenttielokuva, joka käsittelisi jotain suurta globaalia aihetta: nälkää, köyhyyttä, geopolitiikkaa. Dokumentissa sisältö on tietenkin tärkein, vasta sitten lähdetään rakentamaan budjettia.
    Tuolla summalla voisin toteuttaa missioni, kymmenen vuoden seurantadokumentin siitä, mitä Keski-Aasian maissa oikein tapahtuu suurvaltapolitiikan puristuksissa. Kaukasian öljyputki, Georgian ja Venäjän suhteet ovat kiinnostavia aiheita.
    Suuren budjetin dokumentissa voisi myös käyttää enemmän lavastettuja kohtauksia ja fiktion keinoja, vaikka taustakuoroa kertojaäänenä.
    Tuotantoon olisi varaa palkata enemmän ihmisiä. Kun itse esimerkiksi joutuu hoitamaan rahaliikenteen, se johtaa hankaliin tilanteisiin: seuraat jotain taksilla kameran kanssa, ja kesken matkan joudut jäämään pyytämään taksikuskilta kuitteja.”

Annika Grof, 38

”Ostaisin rahalla aikaa. Palkkaisin itse itseni, ettei tarvitsi tehdä kahta työtä samaan aikaan, ja hankkisin hyvän työryhmän ja kaluston.
    Dokumentteja tehdään joskus huonommalla kalustolla kuin fiktiota ikinä tehtäisiin.
    Tästä hyvä esimerkki kouluajoiltani: Kun lähdin tekemään toista elokuvaani Kiuruvedelle, tiesin jo etukäteen, että meillä on paljon fiktion kaltaisia kuvauksia autosta toiseen, koska kohteena oli rekkamiesisäni.
    Moottoritiellä kuvaamiseen tarvitaan radiopuhelimet, mutta koulu ei meille niitä antanut. Kuulemma dokumenttielokuvan tekemiseen ei tarvita radiopuhelimia.
    Yritin selittää, että kylläpäs tarvitaan, oli genre mikä tahansa, mutta se ei mennyt läpi.”

Inka Achté, 31

”Tuolla summalla ohjaaja voisi ainakin saada palkkaa kaikesta tekemästään työstä.
    Nyt näin ei ole, mikä johtuu osittain siitä, että esimerkiksi ennakkosuunnittelu- ja käsikirjoitusvaiheen työtunteja on hankala laskea. Sitä on ikään kuin töissä koko ajan, lukiessaan lehteä, kävellessään kadulla ja uimahallissa uidessa. Työhön liittyviä puheluita voi tulla vaikka silloin kun olen äitini luona sunnuntaiaterialla.
    Olen valmistellut kollegani kanssa dokumenttielokuvaa kesäkuusta 2008 asti. Käsikirjoitustuen saimme viime marraskuussa. Palkatonta työtä tulee tehtyä lukemattomia tunteja. Sen on alkanut ottaa vähän kuin itsestäänselvyytenä.
    Välillä sitä herää miettimään ja tajuaa että se on aika kohtuutonta. Miksi elokuvantekijän pitäisi tehdä työtään tuntitolkulla ilmaiseksi?
    Mutta jos kieltäytyy tekemästä, ei leffa todennäköisesti valmistu.”

Reetta Aalto, 32

”Eikö voisi tehdä monta? En mä tuollaista summaa saisi kulumaan. Tekisin mielelläni sillä rahalla kymmenen pientä elokuvaa.
    Dokkaripuolella on niin erilaisia tekemisen muotoja. Toiset tarvitsevat enemmän rahaa, toiset vähemmän. Mua kiinnostaa tekijänä enemmän sellainen pienimuotoisempi tarkkojen havaintojen elokuva, johon ei tarvita niin paljoa rahaa.
    Näin ei tietenkään saisi itse elokuvantekijänä sanoa, mutta ei se aina ole siitä rahasta kiinni. Rajoitteet voivat joskus myös palvella taiteellista päämäärää, kun tekijä joutuu miettimään vaihtoehtoisia tekotapoja.
    Mieti nyt vaikka sensuuria entisessä Neuvostoliitossa. Joku Andrei Tarkovski teki timantteja elokuvia rajoitteista huolimatta.
    Miten tämän nyt sanoisin, ettei tulisi satikutia muilta tekijöiltä: leipää pitää tietysti olla pöydässä, mutta siitä kuuluisasta hengen palosta tämä kuitenkin lähtee. Hyvät leffat eivät ole yksistään rahasta kiinni.”

Jouko Aaltonen, 52

”Tekisin kolme kuvallisesti, äänellisesti ja sisällöllisesti vaikuttavaa dokumenttielokuvaa elokuvateatterilevitykseen.
    Rahoitusjärjestelmä on ollut Suomessa lähtökohtaisesti aika toimiva, mutta tuen taso ei ole ollut riittävä verrattuna muiden maiden tuotantoon.
    Kotimaisen dokumenttielokuvan hyvä kausi saattaa olla päättymässä, jos Audiovisuaalisen kulttuurin edistämiskeskuksen Avekin jakaman tuotantotuen pelisäännöt muuttuvat EU:n säännösten vuoksi.
    EU:n mukaan kompensaatiot pitäisi mennä niille, joille tallentaminen aiheuttaa eniten haittaa, käytännössä urheilulle ja amerikkalaisille elokuville.
    EU ei näe tätä kulttuuritoimena vaan pelkkänä liiketoimintana, mutta tällaisessa pienessä maassa kulttuuria pitää vääjäämättä subventoida ja puolustaa.”

Antti Järvi ja Veera Luoma-aho
Kuva Tuomas Karppinen