23. tammikuuta 2009
Teksti:

Käytin joululomalla aikaani samaan kuin tuhannet muut suomalaiset: luin vihdoin Sofi Oksasen Puhdistuksen.
    Tuhansien muiden suomalaisten kanssa olen samaa mieltä siitä, että kirja on vaikuttava. Järkyttävä, hienosti kirjoitettu tarina tekee Viron traagisen lähihistorian lukijalle eläväksi.
    Puhdistus jätti silti jälkeensä ristiriitaisen olon. Romaanissa on myös piirteitä jostain sellaisesta, joka toi mieleeni vanhan kunnon ryssävihan.
    Puhdistuksessa naisen ruumis on miehitetty maa: Viro raiskattu nainen, Neuvostoliitto julma raiskaaja. Metaforan käyttö on perusteltua, mutta symboliikka ulottuu Puhdistuksessa aina kansakuntien ominaisuuksiin saakka. Kirjan perivirolainen nainen, Ingel, on suorastaan kansallisromanttinen hahmo: vaalea, puhdas, rehellinen ja kunniallinen.
    Entä sitten venäläiset?
    He ovat petollisia, väkivaltaisia raiskaajia ja vakoojia, jotka haisevat pahalta.
    Ehkä virolaisten kohtalon kautta suomalainenkin voi rauhassa purkaa venäläispelkoaan ilman, että tuntisi olonsa kiusaantuneeksi.

Sofi Oksanen on noussut nopeasti suomalaisen kulttuurielämän supertähdeksi. TV1:n tammikuun puolessa välissä näyttämä ohjelma Aleksandr Solzhenitsynistä muistutti, kuinka vielä muutama vuosikymmen sitten ilmapiiri oli toinen.
    Viimeiseksi jääneessä haastattelussaan kirjailija kuvailee, kuinka hän riskejä kaihtamatta kirjoitti pääteoksensa, Vankileirien saariston. Siinä hän paljasti Neuvostoliiton Gulagien kauheudet koko laajuudessaan.
    Kirjaansa tuleva nobelisti kirjoitti salaisessa turvapaikassaan Etelä-Virossa.
    Suomalaisille Solzhenitsynin rohkeassa tarinassa on tunnetusti kiusallinen sivujuonne. Vielä 1974 kustannusyhtiö Tammi jätti Vankileirien saariston suomennoksen julkaisematta, kun se ei saanut siihen Suomen ulkopoliittiselta johdolta lupaa, jota oli nöyrästi pyytänyt.
    Ehkä suomalaisilla riittäisikin eniten ammennettavaa yhdestä Oksasen kirjan pääteemasta, häpeästä.

Suomettumisen surullinen malliesimerkki tapahtui kuitenkin kauan ennen kuin minä ja Sofi Oksanen olimme syntyneet.
    Joskus ryssävihasyytöksillä on varmasti yritetty tukahduttaa avointa keskustelua neuvostototalitarismista ja suomettumisesta. Mutta joskus – niin, joskus ryssäviha on ihan vain ryssävihaa.
    2000-luvulla nyky-Venäjän demokratian tilassa riittäisi ruodittavaa ilman koko kansakuntaan kohdistuvan epäluulon tympeää sivumakuakin.

Veera Luoma-aho