Astrologi Markku Mannisen pieni kalliolaisyksiö on savuinen. Seinillä on kissojen kuvia.
Manninen näyttää vanhalta rokkarilta, polttaa ketjussa ja ilmoittaa olevansa maailmankatsomukseltaan puhdasoppinen darwinisti.
Yhdistelmässä on jotain pelottavaa.
”Astrologiassa ei ole mitään yliluonnollista. Se on ihan reaalinen maisema, joka koodataan niin sanottuun horoskooppiin, siinä ei ole mitään mystistä”, Manninen vakuuttaa.
Samoilla linjoilla on astrologi Riitta Appelberg.
”Enää ei ajatella, että astrologia on jotain kummallista. Se on yksi itsensä tuntemisen väline siinä missä muutkin.”
Henkisyydestä povataan 2010-luvun megatrendiä. Nykyhenkisyyden lähtökohdan sanotaan olevan minä itse. Omalle identiteetille haetaan vahvistusta, ja uskomusagenda kootaan monista, juuri itselle sopivista palasista.
Vaihtoehtoja riittää. Pääkaupunkiseudulla uskonnollisten ja henkisten yhteisöjen määrä on kaksinkertaistunut sitten 1990-luvun alun. Erityisesti suosiotaan kasvattavat itämaisperäiset sekä länsimaalaisesta esoteerisesta perinteestä ammentavat yhteisöt, kertoo evankelis-luterilaisen kirkon nelivuotiskertomus.
Markku Manniselle astrologia ei kuitenkaan ole uskonnonomainen maailmanselitys, vaan kovaa tiedettä. Hän on niitä astrologeja, joille on tärkeää tietää, miten taivaankappaleiden liikkeet ja maanpäälliset tapahtumat ovat yhteydessä toisiinsa.
Mannisella on siitä myös teoria. Hän arvelee, että vuosimiljoonien kuluessa DNA on oppinut tunnistamaan taivaankappaleiden liikkeet ja adaptoitumaan niihin. Se, mikä näkyy luonteenamme ja olemuksenamme, on vain kooste DNA:n adaptaatioista juuri siihen hetkeen, jolloin synnyimme.
”Kun sä synnyit, taivaalla oli uudenkuun sirppi”, Manninen vilkuilee tietokoneohjelman laskemaa syntymäkarttaani.
”Kevät oli juuri alkanut. No, millainen on kevät?” kysyy Manninen.
Hän viittaa siihen, että keväällä syntyneenä minä ilmennän luonteessani kevään ominaisuuksia.
Mannisen teoria kuulostaa kohtuullisen uskottavalta. Tosin hän saisi karismallaan kuulijan vakuuttuneeksi vaikka siitä, että kuu on juustoa.
Mutta silti – miksi ihmeessä Suomen kaikkien aikojen koulutetuimpaan sukupolveen kuuluvat nuoret ihmiset haluavat yhä uskoa kuun asentoihin ja tähtikarttoihin?
Astrologi Seppo Tanhuan mukaan astrologin pakeille hakeudutaan yleensä silloin, kun oman elämän kanssa on ajauduttu pattitilanteeseen.
”Astrologilta haetaan vahvistusta jollekin, yleensä ihmissuhteisiin liittyvälle päätökselle, jonka tekeminen yksin ei onnistu”, Tanhua kuvaa.
Terapiasukupolvi nauttii siitä, että saa kuunnella, kun joku toinen analysoi omaa elämää.
Laman aikaan 1990-luvulla Seppo Tanhuan asiakkaiden määrä kasvoi tuntuvasti. Ilmiö on tuttu myös evankelis-luterilaiselle kirkolle. Tutkimusten mukaan laman jälkeen luottamus kirkkoon kasvoi selvästi ja jäsenmäärän väheneminen pysähtyi.
”Uskonnollisuus on yhteydessä eksistentiaaliseen turvallisuuden tunteeseen. Kun turvallisuus järkkyy, ihmiset turvautuvat enemmän uskontoon”, sanoo Kirkon Tutkimuskeskuksen tutkija Kimmo Ketola.
Uskontotieteilijä, akatemiatutkija Ilkka Pyysiäinen vahvistaa Ketolan analyysin.
”Kun usko omaan autonomiaan ja menestykseen häviää, kirkon suosio nousee. On helppo uskoa, että ihmiset turvautuvat silloin vaikka astrologiaan saadakseen tietää, milloin tämä tuska loppuu.”
Pyysiäinen ei ole yllättynyt siitä, että erilaisiin uskomuksiin turvaudutaan hanakasti vielä maallistuneella 2000-luvullakin.
”Arkielämässä on paljon helpompi tehdä ratkaisuja näppituntumalta, erilaisten uskomusten pohjalta, kuin rationaaliseen pohdintaan perustuen.”
Pyysiäisen mielestä uskonnoilla ja uskomuksilla on ihmisille pragmaattinen funktio.
”Suurin osa ihmisistä ei koe tarvetta perimmäisen totuuden löytämiseen, pikemminkin pyrimme johtopäätöksiin, jotka ovat hyödyllisiä tai tuntuvat vääjäämättömiltä”, Pyysiäinen väittää.
Samaa mieltä on Seppo Tanhua. Hän myöntää auliisti, ettei tiedä miten astrologia toimii.
Mutta se ei häntä niin kiinnostakaan. Tärkeintä on, että se toimii, ja asiakkaat kokevat hyötyvänsä.
”Parhaimmillaan astrologi voi auttaa ihmistä ymmärtämään paremmin elämäänsä ja löytämään uusia ajattelutapoja”, sanoo myös Riitta Appelberg.
Kuulostaa epäilyttävästi psykoterapian new age-versiolta.
Markku Manninen sen sijaan on omistautunut kosmisen mysteerin murtamiselle. Hänelle astrologiassa ei ole kyse yksilöpsykologiasta, vaan laajemmasta yhteydestä makro- ja mikrokosmoksen välillä.
Niin alhaalla, kuten ylhäällä?
”Toi on tuollainen esitieteellinen tapa ajatella”, sanoo Manninen. ”Difference across the scales. Samat prosessit toistuu eri mittakaavassa hyvin samanlaisina.”
1980-luvulla Markku Manninen tapasi ydinfyysikko, keinoälytutkija Erkki Kurenniemen. Kuultuaan Mannisen teorian Kurenniemi totesi: kyse voisi olla heikoista signaaleista.
Manninen näkisi itsensä mielellään Kurenniemen kaltaisena avantgardistina.
Sellaisena, joka näki ensimmäisenä sen, mitä muut eivät.
Sanna Salo
Kuva Hanna Anttila
