Kahden kerroksen kampus
| 23. tammikuuta 2009 | Laajat artikkelit | kommentit (9) |
Yliopistolla ei ole väliä, millaisesta perheestä tulet. Kaikilla on taustasta riippumatta samat mahdollisuudet ja valmistumisen jälkeen kaikista tulee akateemista keskiluokkaa.
Ei sinne päinkään. Yliopistollakin toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Kysykää vaikka Katriina Järviseltä.
”Tein opiskeluaikoina kaikkeni, jottei luokkataustani olisi paljastunut,” Järvinen muistelee.
Tällainen on hänen tarinansa:
Nuori nainen tamperelaisesta työläiskodista muuttaa Helsinkiin opiskelemaan. Hän hiippailee päärakennuksen käytävillä yhtä aikaa kauhuissaan ja lumoutuneena.
Opettajat ovat jossain korkealla, mutta etäisiltä tuntuvat opiskelijatoveritkin. Kaveripiirissä syntyy kiusallinen hiljaisuus, kun kertoo äitinsä olevan siivooja. Aihetta kannattaa välttää, hän huomaa.
Nuori nainen alkaa kotiutua. Yliopiston rakennukset ja akateeminen puheenparsi ovat käyneet tutuiksi, kaveripiiri muuttunut tiiviiksi. He kaikki näkevät nälkää säästääkseen rahaa Intian-matkaan. Sellaisena elämä jatkuu, nainen uskoo.
Toisin käy.
Nuorella naisella on vaunuissa lapsi ja edessään lama. Opiskelukavereiden faijat ostavat heille asunnot ja järjestävät työpaikat. Kaverit katoavat Punavuoreen ja Krunikkaan, nainen krematorioon. Siellä hän lakaisee tuhkaa. Siihen työhön ei kukaan muu työvoimatoimiston asiakkaista suostu. Myöhemmin hän jatkaa opintojaan.
Vuonna 2007 Järvinen on valtiotieteen lisensiaatti, kulttuuriantropologi, sosiaalipsykologi ja terapeutti. Hän julkaisee kirjan. Sen toinen kirjoittaja on historian professori Laura Kolbe ja nimi Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa.
Opiskeluvuosien jälkeen Järvinen on jatkanut yliopistomaailman tarkastelua opettajan ominaisuudessa.
”Yliopisto-opiskelijat ovat tosi tiedostavia, mutta heillä on taipumus nähdä toiseus leipäjonoissa ja kehitysmaissa, ei omassa kahviporukassa.”
Tuloerojen kasvun myötä suomalaisten luokkatietoisuus on kasvanut. Näin on käynyt vaikka tuloerot ovat tutkimusten mukaan kasvaneet enemmän luokkien sisällä kuin niiden välillä.
Länsimaiden mittakaavassa tuloerot ovat yhä pienet, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana tuloerot ovat kasvaneet Suomessa muita OECD-maita nopeammin.
Samalla aiemmin vallinnut käsitys yhteiskuntaluokattomasta hyvinvointiyhteiskunnasta on havaittu myytiksi.
Arjessa kaupunginosien maineet heijastavat luokkaerojen rankingia. Koulutetut ja hyvätuloiset eivät yleensä mielellään muuta työläisten kansoittamiin Myllypuroon ja Kontulaan. Ne faijojen ostamat kämpät sijaitsevat todennäköisemmin Järvisen mainitsemissa Punavuoressa tai Krunikassa.
Terveyttä ei voi ostaa rahalla, mutta luokka-asemalla kylläkin: terveysongelmat kasaantuvat pienituloisille ja vähän koulutetuille.
Yliopistolle luokkatietoisuus sopii huonosti. Tutkijan työnkuva ei vaihtele riippumatta siitä, onko tullut yliopistolle Töölöstä tai Kontulasta.
Katriina Järvisen mielestä koko yliopisto perustuu tasa-arvon ajatukseen.
”Paras argumentti voittaa riippumatta siitä, kuka sen esittää.”
Silti tuloerot ovat kasvaneet kampuksillakin. Hyvätuloisten lapset viettävät vauraampaa opiskelijaelämää. Vuoden 2006 opiskelijatutkimuksessa todettiin, että opiskelijoita jakaa tuloluokkiin muun muassa vanhempien työtilanne. Johtavissa asemissa olevat vanhemmat tukevat lapsiaan avokätisimmin, työttömät ja lomautetut vähiten.
Jos haluaa akateemisen ja vauraan tulevaisuuden, kannattaa syntyä vauraaseen ja akateemiseen perheeseen. Vaikka aina joku nousee herrahissillä ylös ja toinen tulee alas, on varmempaa luottaa siihen, että akateemisuus periytyy.
Turun yliopiston koulutussosiologian tutkimuskeskus selvitti vuonna 2007, että akateemisesta kodista tulevalla 1976 syntyneellä oli kahdeksankertainen mahdollisuus päätyä yliopisto-opiskelijaksi verrattuna työläisperheessä varttuneeseen.
Myös nousujohteiset urat periytyvät, koska luokka määrää, millaisen sosiaalisen pääoman lapsi saa kotoaan.
Turha oppiarvojen ja titteleiden kunnioitus haittaa duunariperheen vesan opintoja ja epämuodollista hengailua kesätyöpomojen kanssa. Akateemisessa perheessä kasvanut sen sijaan verkostoituu ja keskustelee luontevammin vailla alemmuudentunnetta, sanoo Järvinen.
”Oma sukupolveni alkaa nyt olla johtavilla paikoilla. Kun katsomme kotona telkkaria, lapseni näkevät, että tuttu ihminen istuu A-studiossa puhumassa. Akateemisessa perheessä lapsi oppii, etteivät päättäjät ole sen kummempia kuin muutkaan.”
Katriina Järvisen lapset ovat siis paremmassa asemassa kuin hän itse samassa iässä. Nykyisin ei kannata laskea herrahissin varaan, sanotaan. Säätykierron eli sosiaalisen liikkuvuuden on väitetty hidastuneen. Duunarit pysyvät duunareina ja herrat herroina.
Siitä ei kuitenkaan ole pitäviä todisteita, sanoo Turun kauppakorkean dosentti ja yhteiskuntaluokkiin perehtynyttä taloussosiologi Jani Erola. Hänen mukaansa sosiaalinen liikkuvuus on viime vuosina pysynyt samana. Erola odottaa vuotta 2020:
”Silloin laman lapset ovat noin 35-vuotiaita. Siinä iässä ihminen saavuttaa sosioekonomisen asemansa. Niihin aikoihin sosiaalisessa liikkuvuudessa voi ilmetä muutoksia.”
Onneksi rakkaus ja ystävyys eivät sentään katso luokkataustaa. Paitsi että katsovat, sanovat Erola ja Järvinen.
Luokkaeroja voi olla vaikea havaita opiskelijaelämän temmellyksissä. Niiden vaikutus alkaa näkyä kolmenkympin tietämillä, kun opinnot ovat loppusuoralla ja perhe perusteilla. Luokkien eriytyminen tapahtuu tasatahtia vakiintumisen kanssa.
”Kyllä minä ja kaverini kelpasimme sänkyä lämmittämään, mutta kun porvarispojan piti esitellä työläistaustainen tyttö kotonaan, siitä ei tullut mitään,” sanoo Järvinen.
”Moni huomaa vasta viisikymppisenä, että osa parisuhteen ongelmista on johtunut erilaisista luokkataustoista.”
Ei tarkoituksellista sortoa, mutta elitismiä. Näin Järvinen luonnehtii opettajan ja työväenluokkaisten opiskelijoiden välistä suhdetta.
Hänen mukaansa opettajilta unohtuu, että osa opiskelijoista on sosiaalisesti heikoilla. Esimerkiksi mannermaista keskustelutaitoa pidetään itsestäänselvyytenä.
”Opettajan vastuu on puhua ymmärrettävästi, opiskelijaa voimauttaen. Itse olen pyrkinyt opetustyössäni olemaan mahdollisimman helposti lähestyttävä.”
Järvisen mukaan luokkaerojen kaventaminen alkaa niiden tiedostamisesta
”Tärkeintä on lakata hokemasta, että kaikki on vain itsestä kiinni.”
Julia Talvitie
Biologian opiskelija Julia, 26, hänen samanikäinen miehensä Ossi ja saksanpaimenkoira Stella asuvat Espoon Leppävaarassa.
Ossi työskentelee voimansiirto- ja automaatiotekniikkaa valmistavan Lenze Finlandin myyntijohtajana. Hän maksaa vuokran ja enimmän osan pariskunnan menoista.
”Mun mies on tehnyt niin ahkerasti töitä, että olen päässyt helpolla”, Julia nauraa.
Pariskunnan kämppä on osaomistusasunto, josta maksettiin 10 000 euron summa ennen muuttoa. Vuokra on 600 euroa kuussa. Liikkumista helpottaa Ossin työsuhde-BMW. Sen bensatankki imaisee kuukausittain noin 200 euroa.
Julian omat tulot ovat noin 500–700 euroa kuussa. Summa koostuu opintotuesta ja opettajansijaisuuksista.
”Käyn töissä, koska se on mukavaa ja tekee psyykkisestikin ihan hyvää. Ei mulla taloudellisesti ole pakotetta siihen.”
Palkka ja opintotuki ovat Julialle käyttörahaa, jolla hän maksaa harrastuksensa, vaatteensa tai vaikkapa reissaamisensa. Julian henkireikä, ratsastus, nappaa tuloista 75 euroa kuukausittain.
”Opintotuki on kiva lisä. Olen kyllä miettinyt, että jos joutuisin sillä elämään, niin tiukoille menisi. Nostan hattua urheille opiskelijoille, jotka elävät sillä!”
Vaan eipä ole Juliakaan kultalusikka suussaan syntynyt. Hänen yksinhuoltajaäitinsä, joka nyt opiskelee yliopistolla hoitotiedettä, työskenteli pitkään sairaanhoitajana. Niillä tuloilla ei juhlittu, mutta nautiskeltiin kuitenkin.
”Ei meillä ole koskaan ajateltu niin, että raha olisi kauhean pyhää eikä sitä voisi käyttää.”
Perheessä kannustettiin hankkimaan perinteinen ammatti, joka toisi varmat tulot. Viitenä välivuotenaan Julia istui kaupan kassalla, siivosi ja toimi hoitajana.
Jacques Cousteau -filmejä lapsena tapittanut tyttö päätyi opiskelemaan biologiaa. Nyt Julia haaveilee tutkijan urasta, vaikka se tuntuukin epävarmalta alalta.
Entäpä jos rahan kanssa tulisi tiukkaa?
”Voisikohan sitä syödä vähemmän? No ei ehkä sentään!” Julia sanoo.
”Todennäköisesti kuumottaisin miestä luopumaan autosta.”
Menotilitys
Maanantai
Ruokakauppa 15 €
”Ne olivat ihan vain aamiaistarpeita: maitoa, ruisleipää, mehua ja tomaatteja.”
Tiistai
Lyyra-kortin lataus 20 €
Keskiviikko
Tuliaiset Dublinissa asuvalle kaverille 15 €
”Vein kaverille joulujuttuja: siirappia, glögiä, luumuhilloa, kardemummaa. Niin ja apteekin huulirasvaa!”
Lennot Dubliniin ja takaisin: lentopisteitä ja 50 euroa lentokenttäveroa
”Mies matkustaa työkseen niin paljon, että lentopisteitä kertyy.”
Torstai
Ei menoja.
Viikonloppu
Ostokset Dublinissa 140 €
”Ostin itselleni yöpuvun. Lisäksi rahaa meni museoiden pääsylippuihin. Kävin Kansallismuseossa, modernin taiteen museossa, James Joyce -museossa sekä Kilmainhamin vankilamuseossa. No, taisin myös ottaa muutaman oluen.”
Koko viikko
190 €
Helena Mesimäki
Helena, 28, opiskelee uskontotiedettä humanistisessa tiedekunnassa. Hän saa kuukaudessa 560 euroa Kelan kuntoutustukea ja asumislisää noin 200 euroa. Summa on suurempi kuin opintotuki, mutta se hulahtaa hetkessä sairausmenoihin. Helena sairastaa selkärankareumaa.
Se rajoittaa elämää: työnteon varaan ei voi laskea, koska terveys voi pettää. Kun reumatulehdus iskee, nivelet kieltäytyvät toimimasta. Helena ei silloin juuri kävele, ja kivut ovat kovat.
Lääkekulut ovat pienet, mutta erikoisruokavalio tulee kalliiksi. Tärkkelys ruokkii reumatulehdusta, joten Helena välttelee perunaa, viljaa ja riisiä. Hän syö pääasiassa lihaa, kalaa, kananmunia sekä hieman kaalia ja sipulia. Ruokavalionsa puutteita Helena paikkaa lisäravinteilla.
”On pakko laittaa ruokaan kaikki raha, joka vain irtoaa”, Helena sanoo.
Ennen sairastumistaan Helena eli edullisesti kasvissyöjänä.
”Silloin ostin isoja säkillisiä punajuuria ja porkkanoita. Nykyään en voi syödä mitään juureksia.”
Paluu lihansyöjäksi oli henkisestikin kiperä paikka. Eläinten oikeudet ovat Helenalle yhä tärkeitä.
Monen vuoden kimppakämppäilyn ja soluasumisen jälkeen Helena on muuttanut yksiöön. Sen vuokra on Helsingin vuokratasoon nähden edullinen, 450 euroa.
Matkustamisesta Helena ei voi kuin unelmoida, baarielämää hän ei edes kaipaa. Pienissä tuloissa tuskastuttaa eniten vaihtoehtojen vähyys. Helena haaveilee luomuruuasta, reilun kaupan tuotteista ja kotimaisista, lähellä tuotetuista raaka-aineista, mutta eettiset tuotteet ovat saavuttamatonta luksusta.
Rahanpuute tuntuu myös terveydessä. Hieronta, akupunktio ja shiatsu helpottavat kipuja, mutta niihin riittää rahaa vain harvoin.
”Jos olisi enemmän rahaa, voisin tehdä aika paljon asioita, jotta tulisin helpommin terveeksi.”
Helena opiskelee myös lähihoitajaksi. Reuman takia moni alan töistä on kuitenkin poissuljettu. Kroppa ei kestä nostelua tai kumartelua.
Opiskelukaan ei aina onnistu. Yliopistolla Helenaa on neuvottu olemaan mieluummin poissa kuin opiskelemaan hitaasti.
”Sekä opiskelu että työnteko pitäisi tehdä mahdollisiksi vajaakuntoisille. Sairaan pitäisi voida olla yliopistolla kirjoilla, vaikkeivät opintopistesaavutukset olisi huimia. Opiskeluhan on kuntouttavaa”, Helena sanoo.
Yksinhuoltajaperheessä elänyt Helena tottui pieneen budjettiin jo lapsena.
”Silloin en aavistanut, että on tilanteita, joissa oma tarkan markan ajattelu ei vain riitä.”
Helena viihtyy yliopistolla, vaikka välillä olo tuntuu vieraalta.
”Olen työläisperheestä, koen olevani tuulipukukansaa. Mulle on vieras se joidenkin käsitys, että korkea koulutus tekisi ihmisestä fiksumman kuin muista.”
Menotilitys
Maanantai
Ruokakauppa 3,70 €
Tiistai
Ruokakauppa 6,70 €
Osteopatia 50 €
”Jos saan rahaa vaikkapa mummolta, käyn hieronnassa tai osteopatiassa. Ne auttavat hetkeksi.”
Keskiviikko
Jodinpuutetta ehkäisevät Kelpamax-merilevätabletit 6,60 €
Ruokakauppa 37 €
”Ostin halvinta jauhelihaa, kaalia ja karjalanpaistilihoja. Tällä viikolla ruokaan meni vähän rahaa, sillä söin pakastimesta lihakeittoa.”
Torstai
Ei menoja.
Viikonloppu
Pyykkitupa 1,80 €
Lohipala evääksi kaverin luo 3 €
”Ruokavalioni takia otan usein omat eväät mukaan, kun menen käymään jossain.”
Koko viikko
108,80 €
Sarianna Kankkunen
Kummallista ettei tähän ole tullut kommentteja. Oli varmasti kiinnostavin aihe lehdessä! Noh, aiheeseen!
Aiheena on siis sosiaalinen kerrostuminen/kerrostuksellisuus, jota tasa-arvoa kannattavassa Suomessa yritetään minimoida. Mediassa on ollut viime aikoina paljon puhetta, että tämä kuilu köyhien ja rikkaiden välillä olisi kasvamassa, jota tämäkin artikkeli peräänkuulutti. Arkielämässäni olen ollut huomaavinani samaa, mutta olisi mukava kuulla esim. tilastollisia faktoja asiasta. Osaisitko sinä kertoa hyvän lähteen? Olisiko sinulla ideoita miten tämä mahdollinen kehitys saataisiin katkaistua?
Toinen asia, joka jäi minua kiinnostamaan, oli kuinka rikkaita edustava Julia Talvitie reagoi artikkeliin. Siinähän melko selvästi osoitetaan syyttävällä sormella häntä: “noin ne rikkaat rällästää muiden kärsiessä”. Ylioppilaslehdessä minua onkin häirinnyt yleisemminkin jonkinlainen syyllistävä ja pintapuolinen taistolaishenkisyys.
Entä sitten se artikkelin häpeä aspekti? Itse olen yh-siivoojan poika, joka on sukunsa ensimmäisenä saanut maisterin paperit vielä “hyvin vaativasta oppiaineesta”. Olen ollut tästä hyvin ylpeä, samoin kuin taustastani. Uskon voivani nähdä asioita useammasta näkökulmasta lähtökohtieni takia eikä taustalla sinänsä ainakaan minulla ole arvottavia tekijöitä.
Toivoisinkin Ylioppilaslehteen syvällisempää artikkelia aiheesta, sillä nyt olette ainakin minun arvomaailmani ytimessä. Kiitos avauksesta!
Kasvava yhteiskunnallinen eriarvoistuminen on tosiaan tärkeä aihe. Harmi kuitenkin, että ylioppilaslehdessä haluttiin kirjoittaa aiheesta näin pinnallinen ja yksinkertaistava juttu. Onko nimenomaan “luokkajako” niin keskeinen asia kuin artikkelissa annettiin ymmärtää? Entä kokevatko kaikki häpeää taustoistaan ja raha-asioistaan? Ja miten sitten yliopisto-opiskelu yleensä, eikö se aseta meidät kaikki opiskelijat jonkinlaiseen akateemiseen uusluokkaan?
Oheisartikkelin esimerkkitapausten oli ilmeisesti tarkoitus tukea pääjutun sanomaa, mutta haastatteluvalinnat tuntuivat päälleliimatuilta ja jopa kohtuuttomilta molempia haastateltuja kohtaan.
Toinen tosiaan joutui syyttävän sormen alle ja toinen puolestaan surkuttelun kohteeksi – eikä kumpikaan lopulta edes edustanut mitään “luokkaa”. Kaisan arkea ja rahankäyttöä ohjasi sairaus (mikä on todella ikävää ja onneksi aika harvinaista) ja Julian se, että talous jaetaan toisen ihmisen kanssa (mikä on hyvin yleistä) sekä se että ei-opiskelevalla puolisolla on varaa avustaa elämisessä (mitä myös sattuu joskus).
Jos sairaus ja avioliitto ovat ne asiat, jotka tekevät kampuslaisista “kahden kerroksen väkeä”, niin näyttää siltä, että jutun argumentaatio on kovin heppoisella pohjalla. Toimittajan lokerointiyritykset tekivät jutusta aika kurjaa luettavaa ihan journalistis-eettiseltäkin näkökannalta.
Itse koen, että yliopistolla opiskelu ylipäänsä siirtää meidät opiskelijat uuteen sosiaaliluokkaan, jota voisi kutsua vaikka nimellä akateemiset nuoret – ja näin riippumatta siitä, päätyykö sitä lopulta töihin kaupan kassalle, opettajaksi vai vaikka johonkin suuryritykseen. Artikkeli oli kuitenkin oikeassa siinä, että terveys määrää pitkälti sitä, minkälaiseksi elämä ja tulevaisuus muodostuvat.
Hei Jukka, kiitos kommentistasi.
Aivan ensimmäiseksi minun täytyy tarttua tuohon pohdintaasi rikkaamman opiskelijan suhtautumisesta. Tarkoitukseni ei ollut syytellä ketään, ei mässäillä rikkaudella tai köyhyydellä, vaan näyttää, millaisia ihmisiä tilastojen takaa löytyy. En koe osoitelleeni rikkaita, enkä oikein usko sellaisen lähestymistavan olevan millään tavalla rakentava. Ikävää, että olit saanut jutustani tämän kuvan.
Faktavinkkinä suosittelen seuraavaa osoitetta: http://tilastokeskus.fi/til/tul.html Sieltä löytyvät Tilastokeskuksen tuloja ja kulutusta koskevat tilastot. Joulukuussa julkaistu Tulonjaon kokonaistilasto lienee tuoreinta tietoa aiheesta.
Toinen hyvä lähde on Palkansaajien tutkimuslaitos http://www.labour.fi
Mukava kuulla, että artikkeli herätti ajatuksia!
Jos tarkoituksena ei ollut osoitella sormella, mitä tuo Longchampin laukku tekee tuossa ja kukkalaukku sen alla? Mitä tarkoitti väliotsikkoon tungettu raflaava kommentti, että “Julia shoppaili Dublinissa, Kaisa söi lihakeittoa pakastimesta”, kun erittelyn mukaan “shoppailua” oli yhden yöasun ostaminen ja museoissa käyminen? Mitä toimittaa termi “luokkatausta”, ellei tarkoituksena ole vastakkainasettelu ja sormella osoittelu? Tästä nettiversiosta se osa artikkelia puuttuu, mutta eikö siinä painetussa versiossa mm. käynyt ilmi, että “rikkaamman” perhetausta oli yksinhuoltaja- ja sairaanhoitajaäiti? Aika jännästi sekin tässä syvänpunaisessa julkaisussa saadaan näyttämään ilkeältä porvarilta.
Äkkiseltään tosiaan tuntuu, että toisesta haastateltavasta yritettiin tehdä lähes pyhimysmäinen, surkuteltavaan tilanteeseen joutunut ihmisraukka, kun taas toinen yritettiin maalata tyhjäpäisenä pintaliitäjänä. Tätä tuki erityisesti artikkelin layout ja koko vastakkainasettelun asetelma, vaikka tosiaan itse tekstissä kävi ilmi, että kumpikaan näistä ei ehkä kuitenkaan sovi mihinkään stereotypiaan, mitä yritettiin pönkittää. Tämä ei kyllä ole reilu lähestymistapa kummallekaan kohteelle. Koko artikkelin sävy oli kaiken kaikkiaan varsin ilkeä kumpaakin haastateltavaa kohtaan.
Mielestäni juttu oli hyvä, vaikka tyyli olikin hieman karkea. Luokkataustalla voi olla vanhahtava kaiku. Mielestäni on kuitenkin täysin selvää, että opiskelijat ovat eriarvoisessa asemassa keskenään. Varsinkin epävarman työuran tarjoaviin pääaineisiin hakeutuu usein korkeastikoulutettujen ja/tai vähintään keskiansion saavien perheiden lapset. Syy on se, että opintotuesta huolimatta opiskeluaika on taloudellisesti hankalaa aikaa. Opintoaikojen rajauksen tullessa työssäkäymisestä opintojen ohessa on tullut yhä suurempi uhraus. Jotkut hullut puhuvat vielä lukukausimaksujen puolesta. Onko silloin syjäytyneen perheen lapselle aina mahdollisuus hankkia se kaikkein mieluisin tutkinto? Valitseeko hän valtio-opin, antropologian tai kielititeen? Se on jo nyt vaikeaa!
Joidenkin kommentoijien kirjoituksista tulee sellainen olo, että rahasta puhuminen on ahdistavaa ja jonkinlainen tabu. Joillekin tuli olo, että jutussa syytellään. Syyllisyys voi olla ihan tervettä!Se, että jollakin on paljon enemmän rahaa kuin toisella ei ole mielestäni moraalisesti neutraali asiainlaita. Olen samaa mieltä, ettei jutussa esitelty niin sanottu rikas ollut se paras mahdollinen esimerkki rikkaasta opiskelijasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö kohtuuttoman suuret tuloerot myös opiskelijoiden kesken olisi todella ikävä asia. Tämä ei myöskään tarkoita, etteivätkö suuret tuloerot olisi totta yhteiskunnassamme ja etteikö näillä eroille olisi pitkälle meneviä seurauksia!! Ennen kaikkea tämä ei tarkoita, etteikö asialle pitäisi tehdä jotain!
On tietty vissi ero siinä, että henkilö kokee syyllisyyttä tai maailmantuskaa tai muuta ahdistusta omasta menestyksestään, ja siinä, että häntä siitä ulkopuolisten toimesta syytellään. Siitä, onko syyllisyys ylipäätään tervettä tai tarpeellista voi toki olla montaa mieltä. Perinteisestihän Suomessa rahallista menstystä on vähän häpeilty. Kyse ainakaan kohdallani ei ollut siitä, ettei rahasta saisi tai tulisi puhua. Kyse ei oikeastaan ole lainkaan rahasta, vaan tavasta, jolla *ihmisiä* käsitellään artikkelissa.
Tuloeroista puhuminen on sinänsä tärkeää, mutta ongelma on tässäkin yhteydessä sen sävy. Näen laajasti tuloeroista puhumisen keskittyvän maassamme ongelman väärään päähän. Tuloerot nostetaan esille yleensä Fortumin optioiden, työsuhdebemareiden ja muiden vastaavien, raflaavien asioiden yhteydessä. Kyse on journalismin tylsämielisyydestä. Missä ovat rakentavat kannanotot liittyen siihen tärkeämpään päähän tuloeroja? Eli suomeksi sanottuna, tulsi keskittyä siihen, miten vähätuloisten asemaa voidaan parantaa, eikä siihen, miten paljon Lilius tällä kertaa optioita sai.
Opiskelijoiden tuloeroista puhuminen on sinänsä mielenkiintoista ja hedelmällistä – tai se ainakin voisi olla sitä. Tässä yhteydessä siihen valittiin kuitenkin ihmeellinen lähestymistapa.
Jukka, kiitoksia heti kärkeen lyödystä taistolaiskortista. Se kohentaa aina nettikeskustelun tasoa.
Juttu ei ollut erityisen tasokas. Koko artikkelin läpi paistoi pakonomainen halu luoda vastakkainasettelua, ja valitut esimerkkitapaukset eivät (kuten monet ovat huomauttaneet) oikein edustaneet haluttuja viiteryhmiä.
Suurempana ongelmana pidän kuitenkin tiettyä asenteellisuutta, joka näkyy vaivaavan myös monia kommentoijia. Miten esimerkiksi se, että jollakulla on enemmän rahaa kuin toisella, EI voisi olla moraalisesti neutraali asia?
Jopa edesvastuuton on selvästi katkeroituneen Katariina Järvisen toteamus “tärkeintä on lakata hokemasta, että kaikki on vain itsestä kiinni”. Selvää on, että räikeän eriarvoisuuden lisääntymistä tulisi ehkäistä, mutta kun yksilön vastuu itsestään ja omasta pärjäämisestä poistetaan kokonaan, ollaan jo heikoilla jäillä. On monia huonoista oloista tulleita yksilöitä, jotka ovat menestyneet elämässä pelkästään omalla ahkeruudellaan ja päättäväisyydellään. Tähän tulisi yhteiskunnan myös kannustaa, vaikka siitä seuraisikin tietynasteisia elintasoeroja (jotkut haluavat enemmän kuin toiset ja ovat valmiit tekemään töitä sen eteen). Mutta minkälaisia signaaleja lähetetään silloin, kun vain tyydytään silittämään päätä ja toistelemaan, että “ei se sinun itsesi vika ole, vaan yhteiskunnan”?
sivusta seuraajan kommentti ei ollut erityisen tasokas. Ei tässä nyt ole kyse mistään katkeruudesta. Sivusta seuraajan kannattaa ymmärtää, että kaikki ihmiset eivät ole katkeria ja kateellisia, vaikka sinun kotikylässäsi näin olisikin ollut.
Tänne mahtuu paljon avarakatseisia ja ystävällisiä ihmisiä mukaan. Jos itsekin on avarakatseinen, suvaitsevainen ja ystävällinen, pääsee pidemmälle. Ihmiset alkavat karttamaan, jos kuvittelet heidän hyökkäilevän sinun työlläsi ansaittua elintasoa vastaan. Tuskin kukaan niin haluaa tehdä. Rauhanomainen kansa tämä kuitenkin on, vaikka historiassa on ollut ongelmia ja suuremman kokoluokan riitoja ja konflikteja.
Ja kyllä täällä luokkaeroja on vielä olemassa ja ne jossain määrin ja paikoin näkyvätkin. Ja varmasti jokainen tekee töitä sen verran kun pystyy ja jaksaa, parhaansa yrittää. Kyllä täällä on yhteiskunnassakin vikaa, että esimerkiksi sisällissodan aiheuttamia ihmisten ennakkoluuloja, asenteita ja mielipiteitä ei ole pystytty muuttamaan yhtenäisemmän Suomen yhtenäisemmiksi käsityksiksi. Vaikka se kai jollain taholla voikin olla tavoitteena.