12. joulukuuta 2008
Teksti:

Hankit sellon, soitat pari viikkoa ja haet Helsingin kaupunginorkesteriin. Et tule valituksi ja tajuat, että sinun on harjoiteltava tullaksesi sellistiksi.
    Paitsi jos olet vammainen.
    Silloin voit pitää soolokonsertin. Yleisö taputtaa, ja toimittajat tekevät juttuja sinusta – sankarivammaisesta, herkästä sielusta.
    Kärjistetty esimerkki kertoo siitä hyväntekeväisyyden ilmapiiristä, johon vammaiset Suomessa törmäävät.
    ”Näkyvyyden saaminen ei ole ongelma. Kiltteysrasismi, sievistely ja mystifiointi sen sijaan ovat”, napauttaa vammaispoliittinen tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo .
    Kynnys ry:n kulttuurisihteeri Ismo Helén uskoo, että ilmapiiri rappeuttaa vammaiset taiteentekijät, sillä he eivät opi harjoittelemaan. Vammaiset saavat helppoa näkyvyyttä, mutta heille ei anneta mahdollisuutta kehittyä taiteilijoiksi.
    Koulutukseen heidän on vaikea päästä. Vähävaraisissa taidekouluissa voidaan jopa pisteyttää ulos ihminen, joka saattaa aiheuttaa koululle ylimääräisiä kuluja.

Yksi alentava esimerkki on Wallinheimon ja Helénin mukaan Vuoden vammaistaiteilijan titteli, joka jaettiin Turussa viime viikolla.
    ”Ammattilaisistamme esimerkiksi Marita Liulia on julkisesti kertonut siirtyneensä mediataiteeseen vaikean reuman vuoksi ja Rafael Wardi on lähes kuuro. Ilahtuisivatko he Vuoden vammaistaiteilija -tittelistä? Miksi siis kenenkään pitäisi siitä ilahtua? Anteeksi vain. Olemme ilkeitä vammaisia”, Wallinheimo nauraa.
    Joulukuussa aiotaankin lanseerata uusi, integraatiohankkeisiin tarkoitettu Tukilinja-apuraha, jonka saajalla ei tarvitse olla vammaa. Apurahalla pyritään estämään vammaistaiteen gettoutuminen.
    Vammaistaide kertoo aina vammaisuuden kokemuksesta ja sen sisällöllä on erityistä merkitystä vammaisille. Usein ihan mitä vain vammaisten ihmisten tekemää taidetta nimitetään vammaistaiteeksi.
    Tämän vuoksi Kynnyksen työntekijät ovat alkaneet puhua vammaistaiteesta vammaispoliittisena taiteena.
    Vammaispoliittisen taiteen kenttä on heistä Suomessa liian pieni, jotta palkittavia löytyisi joka vuosi.

Vammaispoliittiselta taiteelta pitäisi vaatia uutta sisältöä. Pretty Cripple -näyttelyssään Wallinheimo toi esiin vammaisten ihmisten oikeuden kauneuteen. Mitä hän suunnittelee nyt?
    ”Tällä hetkellä mietin, miten vammaisuudesta voisi tehdä himoittavaa. Miten sille saisi ylästatuksen? Pelkkä apuvälineiden koristelu ei enää riitä”, hän pohtii.
    Wallinheimon mielestä pitäisi huomata, miten vammaiset ihmiset ovat parantaneet kaikkien ihmisten elämänlaatua. He ovat inspiroineet äänikirjat, taidemuseoiden audio-oppaat, sähköovet, työpajat,
    kosketeltavat pienoismallit ja verkkonäyttelyt.
    ”Ajattele viiden tähden hotellihuoneita, joissa periaatteessa pärjää ilman raajoja, mutta jotka eivät näytä invahuoneilta! Vammaiset ovat ainoita, joita voi pyytää neuvomaan, kun haluaa tehdä todellista
    luksusta”, Wallinheimo sanoo.
    ”Ja vammaispoliittinen taide voisi näyttää suuntaa niille, joiden mielestä poliittinen taide on kuollut.”

Vammaistaiteen äärellä

Kuinka helppoa kritiikin antaminen vammaisten tekemästä taiteesta on?
    Ylioppilaslehti vei selkokielisiä taidekirjoja kirjoittaneen Satu Itkosen , Ateneumin museolehtorin, vammaispoliittiseen näyttelyyn, joka oli esillä Stakesin aulassa marraskuun lopussa.
    Pyhät monsterit -näyttelyn teokset ovat syntyneet Jenni-Juulia Wallinheimon ohjaamassa työpajassa. Ne käsittelevät asioita, jotka kuluttavat vammaisten taiteilijoiden voimavaroja.
    Itkonen kiertelee aulaa. Hänen mielestään näyttelyn teokset käyttävät nykytaiteelle tyypillisiä keinoja: huumoria, installaatiota ja käsitetaidetta.
    Pisimmäksi aikaa hän pysähtyy Liisa ja Pekka Leinosen Byrokratos – virastojen Darth Wader -teoksen ääreen. Parimetrisestä möhkälemäisestä hyllyköstä pursuaa tolkuton määrä Kela-anomuksia. Örkki ääntelee puhesyntetisaattoriäänellä.
    ”Äärettömän tärkeä puheenvuoro. Tämä on myös hauska. Sekä työssä että ideassa on nähty vaivaa”, Itkonen sanoo.
    Näyttelyn taiteilijat kärsivät kommunikaatiovaikeuksista, mutta töiden perusteella vammaa ei voi päätellä. Itkosen mukaan esimerkiksi kehitysvammaisen ihmisen taiteen useimmiten tunnistaa.
    ”Kriitikolle sellaisen työn kritisoiminen voi olla vaikeaa. Kehitysvammainen ei välttämättä osaa lähestyä tekemistään niin analyyttisesti.”
    Toisaalta kriitikot jäävät Itkosen mukaan usein ylipäätään kyvyttömiksi nykytaiteen edessä. Outsider- ja ITE-taide ovat laajentavat taidekäsitystä, mutta samalla arvottaminen on tullut vaikeammaksi.
    Kotimaisessa koulutusrakenteessa Itkonen näkee paljon korjattavaa. Ulkomailla on kehitysvammaisten taidekouluja, joissa opiskellaan kokopäivätoimisesti. Tulokset ovat olleet loistavia.

Maria Säkö