”No hyvin huonolta näyttää”, tuhahtaa tietokirjailija ja elokuvahistorian professori Peter von Bagh ja sysää päivän elokuvatarjontaa esittelevän lehden syrjään.
”Mutta ei se mikään yllätys ole. Elämme historiattomassa tilassa, jossa ihmisten tietämys elokuvista rajoittuu noin kolmen kuukauden päähän.”
Suuri syyllinen tähän on kuulemma Sanoma-osakeyhtiö.
”Onhan se naurettavaa, ettei elokuvaa edes käsitellä Hesarin kulttuurisivuilla, vaan se on alistettu johonkin nuorison pilipali-liitteeseen”, von Bagh sanoo tarkoittaen Nyt-liitettä.
Von Bagh ei ole huolineen yksin. Myös Suomen audiovisuaalisessa arkistossa, entisessä Elokuva-arkistossa, haikaillaan paremman elokuvatietämyksen perään.
Miksi elokuvan tunteminen sitten on niin tärkeää?
”Elokuva on ainut uudella ajalla syntynyt taidemuoto. Sen dokumentaatiovoima on uskomaton: hetkessä saamme valtavan hyvän kuvan siitä, miten ihmiset ovat eläneet”, vastaa elokuva-arkiston erikoistutkija Antti Alanen .
Hyvä on. Mikä sitten olisi edes siedettävän sivistyksen tason takaava määrä leffoja?
”Kyllä minä nuorena katsoin Kajaanissa sataviisikymmentä elokuvaa vuodessa”, arkiston tutkija Sakari Toiviainen sanoo rauhalliseen sävyyn.
Sataviisikymmentä? Kuka muka ehtii semmoista?
”No, parhaimpina vuosina meni kyllä kolmesataa. Mutta silloin vielä Kajaanissakin esitettiin sekä klassikoita että uutuuksia.”
Elokuvagurut armahtavat meitä – kuulemma saa katsoa miten säälittäviä elokuvia vain, kunhan katsominen on jotenkin systemaattista. Toisaalta on hyvä tietää, mitä elokuvia yleisesti pidetään korkeatasoisina.
Antti Alasen mukaan kaikkien pitäisi tuntea vähintään 30 klassikkoa.
”Lapin syrjäisimmässä kylässäkin voi dvd-formaatin ajalla hankkia hyvän elokuvasivistyksen”, Alanen sanoo.
Elokuvatarjonta on nettikaupoissa valtavaa, mutta kaikki kolme alan ammattilaista ovat sitä mieltä, että ainut oikea tapa katsoa leffoja on teatterissa, siten kuin tekijät ovat tarkoittaneet.
Ja se ei sitten olekaan helppoa.
”Suomeen tulee nykypäivänä sadoista hyvistä elokuvista noin kaksi vuodessa”, von Bagh väittää.
Finnkino ei juuri esitä mitään 1980-luvun Miyazakia vanhempaa.
Valkokankaan helmien metsästäjille on kaksi vaihtoehtoa: elokuvateatteri Orion Helsingissä tai elokuvafestarit, joiden kulta-aikaa elämme. Festareilla asiantuntijoiden haikailema yhteisöllisyyskin on yhä voimissaan.
Tärkein kysymys tietenkin on: mitkä olisivat ne 30 klassikkoa, elokuvasivistyksen välttämättömät kulmakivet?
Pyydän kaikkia kolmea asiantuntijaa tekemään kymmenen elokuvan listan. Ne syntyvät nopeasti, paljoakaan miettimättä.
Ainut elokuva, joka esiintyy kaikilla kolmella listalla, on ranskalaista uutta aaltoa, Renoirin Pelin säännöt.
En ole koskaan kuullutkaan siitä.
Kaksi merkintää saavat Chaplinin Kaupungin valot, Rossellinin Rooma – avoin kaupunki sekä Tarkovskin Peili.
Tietämyksen ydintä, aivan ilmeisesti.
Elokuvasivistyksen kulmakivet
Alanen:
Lumièren elokuvat
Lang: M – kaupunki etsii murhaajaa
Chaplin: Kaupungin valot
Ford: Young Mr. Lincoln
Renoir: Pelin säännöt
Mizoguchi: Ugetsu monogatari
Laine: Tuntematon sotilas
Bergman: Mansikkapaikka
Tarkovski: Peili
Cisse: Yeleen
Von Bagh:
Griffith: Kansakunnan synty
Renoir: Pelin Säännöt
Rossellini: Rooma – avoin kaupunki
Eisenstein: Iivana Julma
Kelly & Donen: Laulavat sadepisarat
Ford: Etsijät
Hitchcock: Takaikkuna
Kiarostami: Ja elämä jatkuu…
Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä
Toiviainen:
Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin
Chaplin: Kaupungin valot
Welles: Citizen Kane
Renoir: Pelin säännöt
Ozu: Tokio Story
Rossellini: Rooma – avoin kaupunki
Godard: Keskipäivän aave
Ray: Johnny Guitar
Duras: India Song
Tarkovski: Peili
Venla Rossi
Von Baghin kuva Heini Lehväslaiho, Alasen ja Toiviaisen kuvat Hanna Anttila
