14. marraskuuta 2008
Teksti:

Kuulin Vanhan valtauksesta illansuussa ja lähdin heti paikalle, en kuitenkaan käymättä asematunnelin kautta. Ostin lenkkiä ja limua ja miehittäessäni osaltani vallankumoustalon – riitti että käveli sisään – olin valmistautunut pitkään taisteluun.
    Yön yli se menikin, nukuin ypöyksin jossain tuolirivien välissä. Vastakkainen sukupuoli ei silloinkaan osoittanut kiinnostusta.

Olin käynyt ”hullun vuoden” aikana sekä Lontoossa että Pariisissa ja odottanut maailmanvallankumouksen saapumista malttamattomana.
    Tässä se oli. Keskusteluissa oli säpinää, vitsiä lensi kokoussalissa, eteisissä ja vessoissa. Vanhan sali oli filmaattinen kuin Eisensteinin elokuvan Talvipalatsi. Muutama johtohenkilöksi noussut valtaaja, aivan skarpeimmasta päästä jatkossakin, sanoi, että ”ehkä voi tulla teloituksiakin”.
    Tiheä tunnelma käy ilmi Elina Kataisen loistavista valokuvista. Niiden perusteella puuhasimme myöhemmin samanlaisen agitprop- tai cinetract-elokuvan jollaisia Pariisin toukokuu oli inspiroinut.
    Johdin yläkerrassa jotain komiteaakin, jonka teemaa en muista enkä olisi muistanut edes seuraavana päivänä. Tärkeitä olivat ele ja vastarinnan ehdottomuus, eivät detaljit.
    Kuitenkaan Vanhan valtaus ei ollut pelkkä pila, kerronpa siitä mitä stooreja tahansa.
    Olimme tosissamme.
    Opiskelijat halusivat oikeuksia siksi että yliopiston ja yhteiskunnan silmäätekevät eivät olleet heille osoitettujen ja ikuisina pitämiensä oikeuksien arvoisia.

Tilanne on muuttumaton. Olen maan professorikunnan jäsen, Taideteollisen korkeakoulun elokuvan historian professori. En kuitenkaan pysty suin surmin identifioitumaan omiini vaan omassa koulussanikin opiskelijoista vain elokuvaosastoon.
    Muut ovat kohtalonkysymyksessä, karkein keinoin manipuloidun Aalto-yliopiston asiassa, edustaneet sellaista nynnyyden astetta että siinä saa hävetä koko ihmiskuntaa. Vain pieni osa opiskelijoista on puolustanut yliopistojen peruuttamatonta oikeutta hoitaa itse omia asioitaan.
    Nyt tämä oikeus ojennetaan, vieläpä valtion runsaskätisellä tuella, liike-elämän edustajille. Edes maan professorikunta ei sano mitään, aivan kuin dominoefekti ei olisi selvä: riippumattoman opetuksen murtaminen etenee, jos yksi piste, olipa se sitten vaikka tieteellisessä mielessä vaatimatonta tasoa edustava TaiK, murretaan.
    Siksi tarvitsemme yksi, kaksi, kymmenen… ei Vietnamia, kuten tuohon maailman aikaan ladattiin, vaan juuri niin monta kotoista Vanhan valtausta.

Peter von Bagh