28. marraskuuta 2008
Teksti:

Voi ei. Charlie on leikannut hiuksensa!
    Charlie on 17-vuotias poika Bathista, Britanniasta. Vuodesta 2007 hän on pitänyt netissä videoblogia, jolla on lähes satatuhatta tilaajaa.
    Luku on huima siihen nähden, ettei Charlien blogin idea ei ole kovin ihmeellinen. Blogissaan hän lähinnä mietiskelee kameralle niitä näitä, hassuttelee ja soittaa akustista kitaraa.
    Ja on tietenkin aivan ihana.

”Vallankumousta ei televisioida. Se laitetaan YouTubeen.”
    Kommentti on amerikkalaisen toimittajan ja uuden median edelläkävijän Jeff Jarvisin . Hänen kaltaisensa internetintoilijat toivovat videoblogeista demokratian elvyttäjää.
    Numeroiden perusteella vallankumouksesta puhuminen ei ole liioittelua. YouTuben suosituin video on katsottu yli 100 miljoonaa kertaa.
    Tosin video on Avril Lavignen Girlfriend.
    Vallankumouksellisia sisältöjä tai tiukkaa poliittista teorianmuodostusta vloggaajilta on useimmiten turha odottaa.
    Kun Britannian pääministeri Gordon Brown perusti oman videoblogin, se veti puoleensa viitisen tuhatta tilaajaa.
    Charlie saa lähes 20-kertaisen lukijamäärän pelleilemällä viinikumikarkkien kanssa.

”Emme mekään aina ymmärrä, miksi niin monet haluavat katsoa netistä heikkolaatuisia monologeja. Mutta toisaalta on todella siistiä, kuinka nuoret kertovat niissä kokemuksistaan avoimesti ja aidosti”, sanoo nuorten videokulttuuria tutkinut lontoolainen Charlie Tims .
    Hän on yksi kolmesta Demos-ajatushautomon tutkijasta, jotka haastattelivat videotyöpajoihin osallistuneita nuoria muun muassa Suomessa, Romaniassa, Turkissa ja Hollannissa.
    Helsingin Sanomain säätiön rahoittama projekti on vedetty yhteen Video Republic -nimisessä raportissa. Se käsittelee videokulttuurin vaikutusta demokratiaan, valtamediaan ja koululaitokseen.
    Timsillä ja hänen kollegallaan Peter Bradwellilla on videobloggaajien kaltaisille nuorille oma nimi, route around kids.
    Termin voisi suomentaa vaikkapa kiertotienuoriksi, pujottelijoiksi, ohituslapsiksi tai välittäjänuoriksi. Pujottelijat eivät löydä yhteyttä perinteisten organisaatioiden kanssa, vaan etsivät itse omat ilmaisukeinonsa ja yleisönsä.
    ”Nuorten oletetaan taistelevan järjestelmää vastaan. Mutta nykyään netissä voi tehdä omia juttujaan, eikä instituutioita vastaan kapinointiin ole samalla lailla tarvetta. Nehän voi vain ohittaa”, Tims sanoo.
    Tutkijat puhuvatkin nyt ”ilmaisevasta” demokratiasta. Lähellä perinteistä poliittista vaikuttamista on, kun nettiin levittää vaikkapa satiirisen videon vallanpitäjästä. Usein vloggaus on kuitenkin ennen kaikkea tekijän omaa identiteetinrakennusta. Vapaalle itseilmaisulle netti yksinkertaisesti tarjoaa poliittisia puolueita jännittävämmän paikan.
    Monet ennen nettiaikaa kasvaneet leimaavatkin videoblogit usein oman navan ympärillä pyörimiseksi.
    ”Keskustelu kääntyy helposti nuorten asenteen paheksuntaan. Se nyt ei ratkaise mitään”, projektissa mukana ollut Tommi Laitio hymähtää.

Moralisointiin perinteisellä medialla ja puolueilla ei oikein edes taida olla varaa. Mutta mitä niiden sitten pitäisi oppia ihanalta Charlielta?
    Yksi vastaus löytyy ainakin tutkija Charlie Timsin yrityksestä selittää videoblogien vetovoimaa: nuorten avoimuudella. Video Republic -raportissa toistuukin usein sana honesty, aitous.
    ”Tärkeää on, että ei petä itseään. On oltava vilpitön”, Tims kuvailee.
    Ehkä vastaus löytyy siis asenteesta yleisöön. Bradwellin mukaan kaikkein menestyneimmät vloggaajat kohtelevat yleisöä kuin ystäviään.
    Gordon Brownin epäonnistuneen vloggausyrityksen syy ei siis välttämättä ollut tylsä poliittinen sisältö.
    Kenties Brown ei vaan ollut videoblogien lukijoiden mielestä erityisen aito.

Veera Luoma-aho
Kuva Sami Perttilä