Lokakuinen sydänyö Rotterdamin keskustassa on leuto, mutta kostea. Sadepisarat leikkivät katulyhtyjen valokiiloissa, yöpuulle asettuvan satamakaupungin neonvalopaletti luo kuvioita asvaltin kiiltävään pintaan.
Istuskelen valokuvaaja Peter Fortmannin kanssa kanaalin rannalla. Juomme tölkkiolutta, keskustelemme talojen valtaamisesta ja odotamme kaupungin lopullista nukahtamista.
Miksi?
Koska haeskelen uutta asuntoa. Mieluiten sellaista jossa on iso puutarha, parisensataa neliötä tilaa, hyvä näköala ja keskuslämmitys. Eikä kuukausivuokraa.
Useimmissa Euroopan kaupungeissa kyseinen yhtälö kuulostaisi mielenvikaiselta, mutta Rotterdamissa sen toteuttamiseen on aika hyvät mahdollisuudet.
Ja yö on mahdollisuuksien aikaa.
Ihastelen kuvaajalle, kuinka liberaali henki tulppaanimaassa oikein on.
”Kyllä täällä aika vapaasti saa olla”, hän toteaa hiljaa ja ottaa kulauksen oluestaan.
Yhtäkkiä Magliten raaka valokiila leikkaa pimeyden ja pysähtyy kasvoihini. Kun silmäni tottuvat häikäisevään kirkkauteen, huomaan neljän poliisin saartaneen meidät.
”Juotteko te olutta?” yksi heistä kysyy.
Heilautan vastaukseksi Heineken-tölkkiäni.
”Henkilötodistus, kiitos”, hän sanoo käskevällä äänellä.
Seuraavan viiden minuutin aikana joudun kertomaan lainvalvojalle asuinpaikkani, koulutukseni, perhesuhteeni ja aikalailla koko elämäntarinani. Koppalakit soittavat varmistukseksi vielä keskukseen ja tarkistavat, onko meillä haku päällä.
Lopuksi joudumme katkerin mielin valuttamaan kallisarvoiset ohrapirtelömme maahan.
”Normaalisti saisitte sakot, mutta antaa olla tällä kertaa”, yksi poliiseista toteaa ja heilauttaa kättään.
Partio häviää pimeyteen.
Olen typertynyt uuden kotimaani vapaasta hengestä.
Parin tunnin odottelun jälkeen kaupunki on nukahtanut.
On aika käydä asunnonhankintaan.
Beukelsdijk 3:ssa sijaitseva tiililinna on lievästi sanottuna majesteettinen. Kerroksia vanhassa talossa on neljä, ja sitä ympäröivä asuinalue vastaa statusarvoltaan Helsingin Ullanlinnaa.
Aivan kulman takana asusteli itse oikeistopoliitikko Pim Fortuyn ennen kuolettavaa lyijymyrkytystään.
Jostain syystä edessämme nouseva palatsi on kuitenkin jätetty yksikseen happanemaan.
”Näkyykö kyttiä?” kuiskaan kuvaajalle.
Hän pudistaa päätään.
Tungen sorkkaraudan vihreän puuoven rakoon ja väännän, jotta rusahtaa.
Vaikka olenkin parhaillaan murtautumassa jonkun tuntemattoman tyypin omistamaan juppitaloon, en teknisesti ottaen ole tekemässä mitään rikollista.
Hollannin lain mukaan minkä tahansa vuoden tyhjänä olleen rakennuksen saa lunastaa käyttöönsä, kunhan noudattaa muutamaa etikettisääntöä.
Tai oikeastaan yhtä: murtautuessa ei pidä jäädä kiinni.
Kun ulko-oven säppi on saatu hajalle, tarvitsee vain ripustaa oma lukko tilalle ja lätkäistä huoneiston lattialle patja ja tuoli.
Aamua odotellessa voi poltella kynttilöitä, tinata pari pulloa viiniä ja auringon noustua ilmoittaa puhelimitse isännöitsijälle, kaasulaitokselle ja viranomaisille muuttaneensa osoitteeseen.
Talonvaltausliike, tuttavallisemmin squattaus, syntyi Hollannissa 1960-luvun asuntopulan innoittamana. Koska lakiin oli kirjoitettu, että valtio takaa asunnon jokaiselle kansalaiselleen, oli suhtautuminen valtaukseen alusta alkaen varsin sallivaa.
Squattaaminen laillistettiin vuonna 1971 – tai tarkemmin sanottuna kotirauhan rikkomista säätelevä laki ulotettiin koskemaan myös valtaajia. Niinpä vallattuun taloon ei enää saanut astua ilman valtaajan lupaa.
Kuulostaa hyvältä, mutta ensin pitäisi päästä sisään.
Beukelsdijk 3:ssa lukko ei anna periksi. Aikaa murtokeikalla on kulunut jo kaksi tuntia, mutta roikun kuvaajan kanssa yhä rautakangessa kiinni.
Hikikarpalot valuvat silmiini, yläkroppaani kolottaa.
Yö on onneksi rauhallinen. Pumpulimaista atmosfääriä raottavat ainoastaan läheiseltä junavarikolta kuuluvat metalliset kalahdukset.
Äkkiä kulman takaa näkyvät poliisiauton vilkkuvalot.
”Kytät”, kuvaaja sähähtää.
Kävelemme rivakasti läheiseen alikulkutunneliin.
Kuvaaja sytyttää tupakan. Kuulostelemme yön ääniä.
Lähestyviä askeleita.
Tunnelin päähän ilmestyy viisi pitkää varjoa, joukko resuisia nuoria miehiä katselee meitä arvioivasti.
”Koitattekste murtautua tohon taloon?” yksi kysyy ja heilauttaa kättään.
Nyökäytän päätäni ja alan hekottaa.
”Okei. Me mennään tohon maalaamaan junaa. Jos näätte kyttiä, niin vislatkaa.”
Joukkio katoaa junavarikkoa ympäröivään pensaikkoon ja hetken päästä kuulemme spraypurkkien kilinää.
Kahta tuntia myöhemmin ovenrako irvistää jo muutaman tuuman verran, mutta voitto ei vieläkään häämötä.
Aurinko valaisee taivaanrantaa, ja aamuliikenne on vilkastumaan päin. Aikaa on kulunut neljä tuntia.
Päätämme vaihtaa kohdetta, mutta sitä ennen on levättävä.
Tummahiuksisen hontelon nuorukaisen suussa palaa talonvaltaushabitukseen elimellisesti kuuluva käsin kääritty sätkä.
24-vuotias sosiaalityöntekijä Bert on osallistunut kotikaupungissaan Rotterdamissa noin sataan valtaukseen. Hän myös pitää talonvaltauksen viikoittaista infotuntia, KSU:ta, jonne squattaamisesta kiinnostuneet voivat tulla esittämään kysymyksiä ja saamaan neuvoja.
Itsekin squatissa majaileva Bert auttaa aloittelijoita opettamalla näille murtotekniikoita ja lainaamalla tarvittavia työkaluja.
Squattaaminen on siis vähän niin kuin harrastus?
”Kyllä. Ja helvetin hauska sellainen!”
Tähän mennessä Bert on selvinnyt muutamalla putkareissulla, mutta tulevaisuudessa häntä saattaa valtailujensa ansiosta odottaa jopa lähes kolmen vuoden vankilatuomio.
Bertiä ärsyttää asuntopula, talojen seisottaminen tyhjillään ja asuntorakentamiseen liittyvä kapitalistinen keinottelu, mutta vaakakupissa painavat esteettisetkin syyt.
”Se ääni, joka ovesta lähtee, kun lukko paukahtaa rikki… Siihen jää aika pahasti koukkuun”, hän kertoo ja päästää perihollantilaisen hekotuksen.
Rotterdamissa on Bertin mukaan enemmän squatteja kuin muissa Hollannin kaupungeissa, arviolta 500-1000. Valtaajien tarkkaa lukumäärää ei tiedä kukaan, sillä talojen asukasluvut saattavat vaihdella yhdestä kymmeneen, eivätkä varsinkaan ulkomaalaiset squatterit ole aktiivisia rekisteröityjiä.
”Kaupunginjohtaja väitti joskus lehdistössä, että Rotterdamissa on 22 vallattua taloa. Se on kyllä toiveajattelua”, hän hymähtää.
Lain löperö suhtautuminen squattaamiseen ei tietenkään ole kiinteistönomistajien mieleen. Asenteet squattausta kohtaan ovatkin hippiaikojen jälkeen koventuneet.
Vuonna 2006 sosiaaliministeri Jan Pieter Hendrik Donner ja asuntoministeri Sybilla Dekker vaativat talonvaltauksen kriminalisointia. Ehdotus ei mennyt sellaisenaan läpi.
Koska talojen valtaamista ei ole lakiteitse voitu estää, ovat niin sanotut anti-squat -yhtiöt, kuten ylikansallinen Ad-Hoc, alkaneet tarjota palveluitaan kiinteistönomistajille.
Idea on yksinkertainen: asunnottomille nuorille tarjotaan tyhjillään seisovia huoneistoja vuokralle pilkkahintaan. Vuokralaiset toimivat eräänlaisina kiinteistövartijoina ja pitävät epätoivotut tunkeilijat ulkona.
Anti-squattausta mainostetaan ”jännittävänä” ja ”vaihtoehtoisena” elämäntapana, mutta tosiasiassa vuokralaisilla ei ole minkäänlaisia oikeuksia ja heidät voidaan kenkiä katuojaan milloin tahansa. Ad-Hocin nettisivujen mukaan yhtiön palveluksiin ovat tähän mennessä turvautuneet ainakin Shell ja elektroniikkajätti Philips.
”Se toiminta nyt on aivan tekopyhää”, kuvaaja tuohtuu.
”Varsinkin, kun anti-squatterit useimmiten yrittävät käyttäytyä kuin squatterit. Niillä ihmisillä ei ole mitään asennetta.”
Kaikista silmiinpistävin piirre koko talonvaltaussirkuksessa on, ettei mitään sääntöjä ole lyöty lukkoon. Tilanne hengittää alituiseen ja käytänteet muuttuvat koko ajan, asiaa koskeva lainsäädäntökin on sekavaa kuin keskiajalla.
Muutama asia kannattaa silti muistaa.
Ennen valtaukseen ryhtymistä on tärkeää selvittää, että kohde todella on ollut tyhjillään yli vuoden. Muuten voi tulla hankaluuksia, mahdollisesti jopa tuomio.
”Paras keino on soittaa energiayhtiö Enecoon ja kysyä, onko talossa voimassa oleva kaasusopimus. Kannattaa myös kysellä naapureilta talon tilanteesta. Valehdella vaikka, että haluaa ostaa asunnon”, Bert opastaa.
Meillä on kuvaajan kanssa jo uusi kohde ja olemme tehneet tarvittavat esivalmistelut. Kerromme Bertille aikovamme panna haisemaan.
”Milloin?” hän kysyy ja katselee meitä arvioivasti.
”Tänä yönä.”
”Öh, onnea matkaan.”
Mathenesserin kaupunginosassa on vilskettä jääkylmästä yöstä huolimatta.
Kadunkulmassa seisoskelevat marokkolaissiirtolaiset pälyilevät meitä tuuheiden kulmakarvojensa alta. Kalvakat narkomaanit haahuilevat katuvalojen loisteessa päämäärättömästi.
Anorektisen näköinen huora luo minuun kutsuvan silmäyksen.
Vaikka naapurusto on kalmainen, ei kohderakennuksemme Mathenesserlaan 478:ssa häviä edellisyön lukaalille millään tavoin. Satavuotias tiilikaunokainen on varustettu kolmella kerroksella ja valtavalla puutarhalla, jota länsipäädyssä rajoittaa murattipäällysteinen valli.
Kiinteistö on netissä kaupan 330 000 euron hintaan.
Kokeilemme ensin kadunpuoleisia ikkunoita mutta päädymme yrittämään tunkeutumista puutarhan puolelta.
Kampean itseni kolmemetrisen tiilimuurin huipulle ja pudottaudun pimeään.
Nirhaan käteni seinään. Se alkaa vuotaa verta.
Pimeä puutarha on täynnä paskaa, vanhoja maalitölkkejä ja muovijätettä lojuu röykkiöittäin kaikkialla.
Lähestyn talon takaseinää ninjamaisesti hiipien, naapureita ei sovi herättää.
Onneksemme on kuutamoyö, sillä taskulamppuakaan ei tohdi käyttää.
Koetan takaseinässä olevaa ikkunaa.
”Se on auki”, kuiskaan kuvaajalle.
Kampean itseni sisään ja pudottaudun kivilattialle. Pölypilvi nousee jaloistani.
Olen sisällä!
Avaan kuvaajalle oven ja alamme syynätä rakennusta partiopoikamaisella innolla. Taloa on selvästi yritetty peruskorjata, mutta työ on jäänyt kesken.
Nousemme portaita kolmanteen kerrokseen. Jokainen kerros on helsinkiläiskaksion kokoinen. Toisen kerroksen olohuoneessa seisoo upea, arviolta satavuotias kakluuni.
Katuvalojen loiste tunkeutuu muovitetuista ikkunaluukuista sisään luoden valojuovia pölyiselle kivilattialle.
Katsahdamme kuvaajan kanssa toisiamme. Täällähän olisi tilaa vaikka Nicke Lignellin uusioperheelle.
Jos päätän jäädä taloon, on edessä kuukausikaupalla remontteeraamista: lattianlaittoa, vesiputkien ja sähköjohtojen vetämistä ja omistajan kanssa neuvottelua.
Ehkä talo onkin niin huonossa kunnossa, että remonttiin kuluu enemmän rahaa kuin parin vuoden vuokriin tavallisessa asunnossa?
Pahimmassa tapauksessa omistaja saattaa lähettää kimppuuni lauman gorilloita, jotka takovat minua rautaputkilla.
Sellainen ei ole lainkaan harvinaista.
Istumme kylmälle kivilattialle.
Kuvaaja sytyttää uuden savukkeen.
Aamuun on vielä aikaa.
Perttu Häkkinen
Kuva Peter Fortmann
