31. lokakuuta 2008
Teksti:

Se oli oikea show.
    Lava oli valtava. Palatsien ympäröimä Wienin Raatihuoneentori loihti tapahtumalle näyttävät puitteet. Kymmenien tuhansien yleisö paistatteli keväisen lämpimässä toukokuun illassa. 19-vuotias brittiläinen huuliharpisti soitti taitavasti.
    Hänen jälkeensä oli Suomen edustajan esiintymisvuoro. 18-vuotias Roope Gröndahl oli finaalin ainoa pianisti. Etnosti rokannut housebändi viihdytti yleisöä, kun flyygeli vietiin aivan lavan oikeaan reunaan.
    Perinteiset Wienin Juhlaviikot avannut Eurovision nuorten solistien kilpailu tehtiin tv-katsojien ehdoilla. Heitä oli ruudun ääressä miljoonia, ja heille pianisti näytti paremmalta heti Wienin sinfoniaorkesterin vieressä. Mitä sillä väliä, että kapellimestarin seuraaminen oli lavan reunasta erittäin vaikeaa?
    Hankaluuksista huolimatta Gröndahl soitti TÅ¡aikovskin pianokonserton erinomaisesti.
    Vaikka Eurovision nuorten solistien kilpailu on yksi maailman seuratuimmista klassisen musiikin kilpailuista, eri maita edustavien nuorten taitajien välinen tunnelma oli mukavan rento. Takahuoneessa vitsailtiin.
    Lopulta kreikkalainen klarinetisti julistettiin voittajaksi. Roope Gröndahlin sijoitus oli hienosti toinen.

Lokakuussa käpyläläisellä omakotialueella on hiljaista. Niin hiljaista, että jos oikein tarkkaavaisesti kuuntelisi, voisi vihertävästä rapatusta talosta kuulla pianon pimputusta.
    Gröndahlien kotona ei ole muita kotona kuin perheen poika ja vilkas samojedinkoira nimeltä Milo. Äiti, isä ja pikkusisko ovat omilla teillään.
    Roope Gröndahl johdattaa vieraan talon olohuoneeseen.
    ”Tällä minä harjoittelen”, Gröndahl sanoo ja istuutuu flyygelin taakse mustalle pianojakkaralle.
    Toista metriä pitkä, satoja kiloja painava flyygeli on näyttävä soitin, mutta ei kaikkein helpoin sisustuselementti.
    ”Monen pianistin kotiin ei sitten muuta kuin flyygeli mahdukaan”, Gröndahl vitsailee.
    Flyygeli vie lähes neljäsosan perheen olohuoneesta. Kun se soi, sointi täyttää koko kaksikerroksisen talon.
    ”En ole koskaan asunut kerrostalossa. Ei ole ollut niitä hirveitä kokemuksia, että heti kun pari ääntä soittaa, niin naapurit alkavat koputtelemaan seiniin.”
    Eteisessä on myös tavallinen piano. Se on valmiina juuri sitä varten, kun Gröndahl joskus päättää muuttaa omaan asuntoonsa. Yksiön nurkassa se on käytännöllisempi ratkaisu.
    Pianon päällä on punainen lyyran muotoinen palkinto muistona Wienin kilpailun kakkossijasta. Seinällä on kehyksissä diplomi, joka kertoo Gröndahlin sijoittuneen toiseksi viime vuoden kansainvälisessä Maj Lind -pianokilpailussa.

Kun palkittu pianisti oli lapsi, hänen kotinsa piano oli sihteeriäidin nuoruuden harrastuksen peruja. Sitä Gröndahl innostui kahdeksanvuotiaana soittamaan niin, että Oulunkylässä asuneen perheen vanhemmat päättivät lähettää pojan läheiseen Pop & jazz -konservatorioon.
    Se taas ei ole ihan tyypillisin paikka aloittaa klassisen pianistin opintoja.
    ”Ensimmäinen pianoläksy taisi olla Beatlesin Let it be. Siitä on lähdetty”, Gröndahl nauraa.
    ”Voi aina miettiä, olisiko minulla nyt parempi tekniikka, jos olisin jo viisivuotiaana alkanut hakkaamaan jotain etydiä.”
    Vaikka eihän Roope vielä tuolloin tiennyt, että hänestä tulisi klassinen pianisti. Hän vain halusi soittaa, koska se oli kivaa.
    ”Kyllä isä yritti viedä minua potkimaan palloakin, mutta en mä hirveästi siitä innostunut.”
    Neljännellä luokalla Gröndahl aloitti laulamisen Cantores Minores -poikakuorossa ja löysi klassisen musiikin. Bachin isot teokset tekivät ala-asteikäiseen vaikutuksen.
    Yläasteella Gröndahl vaihtoi Helsingin konservatorioon ja alkoi treenata määrätietoisesti. Kruunuhaan yläasteen musiikkilinjalta löytyi muitakin, jotka panostivat musiikkiin tosissaan. Se antoi inspiraatiota. Soittaa jaksoi helposti viisikin tuntia päivässä.
    Sama treenitahti jatkui lukiossa. Gröndahl valitsi iltalukion, jotta pystyisi paremmin vaikuttamaan omiin aikatauluihinsa – siis keskittymään soittamiseen. Hän pyrki ja pääsi Sibelius-Akatemian nuorisokoulutukseen. Se on musiikillisesti erityislahjakkaille tarkoitettu koulu, eräänlainen varsinaisen Sibelius-Akatemian esikoulu.
    Viime kevät olikin sitten vilkas. Lyhyen ajan sisään Gröndahl tuli toiseksi Wienissä, haki ja pääsi Sibelius-Akatemiaan ja sai vielä ylioppilaslakin.
    ”Tulin Sibiksen pääsykokeisiin suoraan Itävallasta. Olin ihan väsynyt ja vielä sairastunut kuumeeseen, mutta pääsin läpi. Koe oli aika muodollisuus”, fuksi myöntää.

Kun Roope Gröndahl soittaa, hänen yläruumiinsa huojuu musiikin mukana. Perusilme on vakavahko ja muuttumaton, suu on tiukasti supussa, mutta silmät ja kulmakarvat elävät musiikin myötä.
    Olemus on karismaattinen ja itsevarma.
    Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Vesa Sirén kuuli Roopen soittoa ensimmäisen kerran sattumalta. Sirén oli tekemässä juttua Juilliardiin valituksi tulleesta pianonsoiton professorista Matti Raekalliosta, kun huomio kiinnittyi soittotunnilla olleeseen nuorukaiseen.
    ”Muistan ajatelleeni, että häntä on varmaan kiva opettaa. Melkein kaiken, mitä Raekallio sanoi ja neuvoi käsiteltävästä Bachin teoksesta, Roope pystyi omaksumaan heti”, Sirén muistelee.
    ”Se on opettajan ihannetilanne, kun syöttää dataa oppilaalle prosessoitavaksi ja oppilaan koneistossa riittää vääntöä.”
    Roope Gröndahlin nykyinen opettaja, pianonsoiton emeritusprofessori Liisa Pohjola kehuu lahjakasta oppilastaan.
    ”Olen hyvin pitkällä urallani nähnyt monia lahjakkaita nuoria, mutta Roopen kehitys on ollut todella poikkeuksellista, suorastaan ilmiömäistä”, vuosikymmeniä opettanut Pohjola sanoo.
    ”Se voi olla vaarallistakin. Kun kehittyy oikein nopeasti, sillä voi olla jotain jälkiseuraamuksia. Myöhemmin voi tulla takapakkia. Mutta niin ei mielestäni ole tapahtunut. Roope on jotenkin tasapainoinen.”
    Sirénin mukaan Roope Gröndahlilla on kaikki mahdollisuudet vakavasti otettavaan kansainväliseen uraan. Pohjola näkee nuoressa miehessä klassisen musiikin tulevaisuuden.
    ”Kun näen Roopen kaltaisia lahjakkaita nuoria, tiedän että he pystyvät vaikka mihin. He todellakin kaikin mahdollisin keinoin vievät tätä suurta traditiota eteenpäin.”
    Pohjolan sanoo, että klassisen musiikin ammatti ei ole koskaan ollut niin tärkeää kuin nyt.
    ”Sitä täytyy pitää yllä henkeen ja vereen.”

Kun Roope Gröndahl soittaa, juuri kukaan hänen itsensä ikäinen ei ole kuuntelemassa. Tilastokeskuksen vapaa-aikatutkimuksen mukaan vielä vuonna 1991 lähes 40 prosenttia 20-24-vuotiaista ja noin 30 prosenttia 15-19-vuotiaista kuunteli klassista musiikkia.
    Vuonna 2002 lukemat olivat romahtaneet. Parikymppisten keskuudessa ne olivat pudonneet kahteenkymmeneen prosenttiin, nuorempien keskuudessa reilusti senkin alle.
    Ja nämä luvut ovat kertovat vain kuuntelusta. Klassista musiikkia kuuntelevistakin konserteissa käy hyvin harva.
    Nykyhetkestä ei ole olemassa tilastoja, mutta tilanne ei tunnu erityisen kehuttavalta.
    Roope Gröndahl on nähnyt kehityksen lavalta päin katsottuna.
    ”Menee mihin tahansa klassiseen konserttiin Finlandia-talolle, niin onhan siellä yleisön keski-ikä kuuskytplus. Harvoin siellä nuoria näkee.”
    Miltä tuntuu esiintyä sellaiselle yleisölle?
    ”Ai soittaa joillekin vanhuksille?”
    Juuri 19 vuotta täyttänyt pianisti nauraa, mutta vakavoituu pian.
    Luonnollisesti Roope Gröndahl esiintyy mielellään ihmisille, jotka pitävät klassisesta musiikista. Vasta Sibelius-Akatemiasta Gröndahl on löytänyt myös muita nuoria, joita kiinnostavat Artur Rubinsteinin levytykset tai Krystian Zimermanin konsertit. Mutta Gröndahl tietää kuuluvansa vähemmistöön.
    ”Ei klassinen musiikki peruskoulussa ollut mikään hyvä puheenaihe. Ei se kovin montaa kiinnostanut, edes musiikkilinjalaisista.”
    Hänestä on huolestuttavaa, jos nuoret eivät löydä klassista musiikkia. Ketkä sitten käyvät viidenkymmenen vuoden päästä konserteissa?
    Suositun selityksen mukaan ihmiset sivistyvät iän myötä ja löytävät klassisen musiikin. Suomessa asiaa ei ole tutkittu, mutta Sibelius-Akatemian professori Timo Cantell tietää tutkimuksen Englannista. Sen mukaan kyseistä siirtymistä iän myötä todella tapahtuu, mutta suhteellisesti huomattavasti vähemmän kuin vaikka kolmekymmentä vuotta sitten.
    Toisin sanoen nuoret pitäisi saada klasarifaneiksi saman tien.
    Tilanne on ristiriitainen. Suomi tuottaa alituiseen Roope Gröndahlin tapaisia nuoria ja huippulahjakkaita klassisen musiikin taitajia, mutta se ei synnytä nuorta kuulijakuntaa.
    Miksi klassinen musiikki ja konsertit eivät kiinnosta nuoria?
    Vaikea kysymys vetää reippaan pianistin hiljaiseksi.
    ”Ehkä nykymaailmassa on vallalla sellaiset arvot, joita klassinen musiikki ei edusta. Ihmisten on vaikeaa istua hiljaa jossain konsertissa tekemättä yhtään mitään”, hän pohtii.
    ”Ei se voi olla rahastakaan kiinni. Sinfoniaorkesterin konserttiin pääsee viidellä eurolla. Se on halvempi kuin leffalippu!”
    Mikä pianistia itseään sitten klassisessa musiikissa viehättää?
    ”Klassisella on niin suuri, monipuolinen historia. Teos, joka on tehty yli kaksisataa vuotta sitten, voi vielä koskettaa”, Gröndahl miettii.
    ”Se on mielestäni ihmeellistä.”

KVG

Menestys Eurovision nuorten solistien kilpailussa on ollut pieni, mutta laajalle levinnyt uutinen. Kaikkiaan Roopen nimi tuottaa lähes 18 000 osumaa.
    ”Noh, siinä on kaikki Roopet mukana. Nimi lainausmerkeissä olisi varmaan tuottanut paljon vähemmän.”
    Konserttikalenterien lisäksi Maj Lind -kilpailun sivut tulevat ensimmäisten joukossa.
    ”Täältä voi kuunnella ja katsella mun soittoa.”
    Roope Gröndahl valloitti puhuttelevalla ohjelmavalinnallaan, Kouvolan Sanomien nettisivut hehkuttavat.
”Heh, noh. Mulla oli siellä konsertti syyskuun puolessavälissä. En ole vielä saanut negatiivisia konserttiarvioita, mutta pakkohan sitä jossain vaiheessa on tulla.”
    Lähes ainoa Roopen haastattelu on viime keväältä. ”Kirjakin kelpaa valmistujaislahjaksi”, on Iltalehden noin kymmenen lauseen mittaisen pikkujutun otsikko.
    ”Tuo tehtiin kun sain ylioppilaslakin. Haastattelu tehtiin ihan vaan puhelimessa, mutta kuva on otettu tuossa meidän pihalla.”
    Juoruja tai paljastuksia ei internetistä löydy.
    ”Ja ketä ne edes kiinnostaisivat?”

Matti Markkola
Kuva Arsi Ikäheimonen