Häpeän kantajat

T:Teksti:

Aamu on hädin tuskin valjennut, kun teräksenharmaan liikuntahallin reunustaa vaeltaa jo katkeamaton kulkue.
Ruusunpunaisen huivin päähänsä kietonut perheenäiti työntää suurta lastenvaunua, jonka alaosaan hän on heittänyt kauppakassin.
Kuluneeseen verryttelyasuun pukeutunut poika kantaa selässään Reebokin reppua, kymmenet mummot vetävät perässään pyöräkassia. Keski-ikäisten miesten takintaskuista kurkistaa muovikassien kärsiä.
Nämä ihmiset ovat hakemassa syötävää Myllypuron ruuanjakelupisteestä, joka sijaitsee vanhan teollisuushallin takapihalla. Heidän kulkueensa voi nähdä joka aamu viereiseltä metroasemalta, jos vain tohtii katsoa.
Portti alueelle aukeaa yhdeksältä. Sitä ennen jono venyy kymmenien metrien pituiseksi.
”Me saadaan turpiin, jos me etuillaan tästä. Kierretään hallin toiselta puolelta”, kirjailija Jera Hänninen kuiskaa.
Hänninen on ollut täällä ennenkin. Pääsiäisen alla hän keräsi täältä materiaalia juuri ilmestyneeseen pamflettiin Kallis köyhyys, jonka hän on kirjoittanut yhdessä veljensä, toimittaja Jyri Hännisen kanssa.
Viimeksi Hänninen pyyhälsi paikalle taksilla, koska oli tapansa mukaan myöhässä. Hän käveli epävarmoin askelin jakelupisteelle ja alkoi kysellä ihmisiltä näiden toimeentulosta.
”Tunsin itseni ääliöksi. Onhan se helvetin tyhmää kysyä, miksi ihmiset ovat täällä. Tietysti siksi, että niillä on nälkä.”
Leipäjonolaisilta ei herunut syväluotaavia poliittisia analyysejä yhteiskunnan tilasta.
”Nämä ihmiset elävät tässä hetkessä eivätkä katso taakse tai tulevaan. Se on kai ymmärrettävää, jos kaikki energia menee hengissä pysymiseen”, Hänninen miettii.
Ruuanjakelupisteen portti avataan. Jokainen saa käteensä kortin, jossa on tussilla piirretty numero yhdestä neljäänkymmeneen. Numeron perusteella ihmiset kutsutaan sisään.
Jälleen on odotettava, sillä ruuanjakelu alkaa vasta puoli kymmeneltä.
Ihmiset levittäytyvät parkkipaikalle ja sen takana kohoavalle rinteelle.
Heitä on satoja.
Suomenkieliset tervehtivät tuttuja ja rupattelevat. Maahanmuuttajat pysyttelevät enimmäkseen omissa oloissaan. Äidit hyssyttelevät lapsiaan, äijät vetävät ringissä tupakkaa.
He kaikki vilkuilevat meitä epäluuloisesti.
Olomme on epämukava.
Meillä ei ole oikeutta olla täällä. Me loukkaamme ihmisten yksityisyyttä.

Myllypuron ruuanjakelupiste on osa Herttoniemen seurakunnan diakoniatoimintaa. Ruoka tulee lahjoituksina kauppaketjuilta, etenkin Keskolta ja Lidliltä. Tiistaisin ja perjantaisin tarjolla on monenlaista ruokaa – sen mukaan, mitä lahjoituksina on saatu.
Muina arkiaamuina jaetaan pelkkää leipää.
Toimintaa pyörittää runsaat 60 pitkäaikaistyötöntä, harjoittelijaa, työllistettyä ja vapaaehtoista. Yhtäkään työntekijää ei ole palkattu.
Puoli kymmeneltä on lyhyen aamuhartauksen aika. Sen jälkeen miesääni alkaa luetella numeroita kuin bingoisäntä: aluksi sisään astuvat ykköset, sitten kakkoset ja niin edelleen.
Tunnelma kylmässä teollisuustilassa on kuin itäeurooppalaisessa kauppahallissa. Ihmiset kiertävät hevosenkengän muotoisen reitin pöydältä toiselle ja avaavat jokaisen ruokapinon kohdalla kassinsa: ensin jugurtit, tarjolla tänään on ainakin Activiaa. Sitten on vihannesten ja hedelmien vuoro, sen jälkeen leikkeleet ja lenkkimakkarat. Lopussa odottaa leipämeri.
Jakelu kestää kahdesta kolmeen tuntia ihmismäärästä riippuen.
”Ei tämä näiden ihmisten häpeä ole, vaan yhteiskunnan häpeä”, sanoo ruokajakelua koordinoiva Sinikka Backman.
”Ja heikommat ajat taitavat olla edessä. Vuokrat nousevat, terveydenhoitomaksut nousevat ja ruuan hinta nousee. Köyhiä lyödään alas entistä enemmän.”
Ruokaa tarvitsevien määrä onkin selvässä kasvussa. Myllypuron jakelupisteellä on pahimpina päivinä lähes tuhat kävijää.
Se on paljon maassa, jonka pitäisi kai olla hyvinvointivaltio.

On perjantai 17. lokakuuta. Tämän pilvisen mutta sateettoman päivän YK on julistanut köyhyyden ja syrjäytymisen vastaiseksi päiväksi.
Jera Hänninen kävelee Myllypuron betonielementtikerrostalojen keskellä kuin eksynyt harakanpoika, pälyilee ympärilleen ja hymyilee vienosti.
Liekö syynä herkkään olotilaan krapula?
Hänninen on edellisyönä ollut amerikkalaisen gootti-deathrock -yhtyeen London After Midnightin keikalla Nosturissa, lipitellyt paukkuja kahteen asti ja nukkunut vain kolmisen tuntia.
Mies on myös hukannut puhelimensa.
Myllypuron ostoskeskuksen rappusilla möreä kolmihenkinen mieskuoro laulaa Leonard Cohenia ja kierrättää puolentoista litran pulloa.

Everybody knows that the war is over
everybody knows the good guys lost
everybody knows the fight was fixed
the poor stay poor, the rich get rich
that`s how it goes
everybody knows

Täällä hylätyn näköisen ostoskeskuksen luona Herttoniemen seurakunta jakoi ruokaa ennen. Sitten kauppiaat ajoivat laupiaat samarialaiset pois.
Leipäjonot olivat huonoa mainosta bisnekselle.
Poissa silmistä, poissa mielestä, on Hännisen veljesten mukaan myös päättäjien ja keskiluokan asenne köyhyyteen. Pamfletissaan he väittävät, että hyvinvointivaltio on jo purettu.
Lukijan pällisteltäväksi läväytetään joukko epämukavia lukuja.
Uusimpien tilastojen mukaan Suomessa on yli 650 000 köyhää, heistä Helsingissä 55 000. Köyhyys koettelee etenkin monilapsisia perheitä ja yksinhuoltajaperheitä.
Toimeentulotuki, kansaneläke ja työttömän perusturva laahaavat paikoillaan. Toimeentulotuen perusosa vaatisi 35 prosentin korotuksen, jotta sen ostovoima olisi samalla tasolla nyt kuin vuonna 1994.
Hännisten mukaan suomalainen suhteellinen köyhyys on muuttumassa absoluuttiseksi köyhyydeksi. Osa ihmisistä taistelee saadakseen jokapäiväisen leipänsä.
Veljesten mielestä Suomeen on syntynyt uusi sääty-yhteiskunta, jossa valtaa käyttävät ihmisten köyhyydellä rahastavat yritykset.
”Ihmiset luokitellaan hyviin ja huonoihin kansalaisiin ostovoiman perusteella”, Jera Hänninen tuhahtaa.
”Perintätoimistot ja luottotietoyhtiöt tekevät huipputuloksia myymällä tietoja, jotka määrittelevät ihmisen arvon ja vaikeuttavat elämää.”
Hännisen mukaan köyhtyminen on Suomessa helppoa – ja voi tapahtua kenelle tahansa. Talouden voi suistaa raiteiltaan esimerkiksi avioero, sairaus, vammaisen lapsen syntyminen tai työttömäksi joutuminen.
”Ei tarvita kuin muutama pieleen menevä asia, ja elämä lähtee kulkemaan väärään suuntaan. Ongelmien kierre syntyy helposti. Jos sairastut, köyhdyt, ja kun köyhdyt, sairastut. Tai pesukone hajoaa ja otat yhden kännykkävipin ja sen jälkeen joudut ottamaan toisen, jotta voit maksaa ensimmäisen pois, ja sitten kolmannen ja neljännen…”
Ennen pamflettia Hänniselläkin oli stereotyyppinen näkemys köyhyydestä. Hän yhdisti köyhyyden päihteiden väärinkäyttöön.
Kerätessään tarinoita arjen köyhyydestä hän tapasikin pienellä kansaneläkkeellä kituvia yksinäisiä vanhuksia, jotka ovat koko elämänsä eläneet niukan toimeentulon varassa.
Perheenäitejä, jotka pitävät köyhyyden lapsiltaan salassa ja nipistävät omasta syömisestään, jotta jälkikasvulla olisi ruokaa.
Kotiäidin uran tehneitä naisia, jotka ovat eronneet viisikymppisinä ja jääneet täysin tyhjän päälle.
Työttömiä, jotka pitkän työuran jälkeen on heitetty pihalle, kun yritykset ovat tehostaneet toimintaansa.
”Köyhä voi olla kuka tahansa. Ainoa asia, joka haastattelemiani ihmisiä yhdisti, oli se, että he kaikki häpesivät. On surullista, että taloudellisen menestyksen puute herättää ihmisissä niin suurta häpeää.”
Siksi juuri kukaan ei halunnut esiintyä pamfletissa nimellään.
”Yhteiskunnallinen eetos on mennyt siihen, että epäonnistumisesta ei saa puhua nimellä. Julkisuudessa paistattelevat rikkaat, mutta köyhyydellä ei ole kasvoja – tai jos on, ne ovat jonkun puliukon kasvot.
Entä kysymys, joka keskiluokan huulilta tämän tästä lipsahtaa: jos ihmiset ovat leipäjonossa huvikseen ja vain säästävät rahaa perjantaipulloon?
”Mun mielestä se on ihan vitun sama. Jos joku jaksaa odottaa tuntikausia ilmaista ruokaa, ehkä hän on ruokakassinsa ansainnut”, Hänninen sanoo.
”Mutta en oikeasti usko, että kukaan on leipäjonossa turhaan. Kynnys siihen on liian kova. Ei ole helppoa tunnustaa, ettei pysty elättämään itseään.”

Miksi köyhyys kiinnostaa 34-vuotiasta kirjailijaa, joka työskentelee kulttuurisihteerin sijaisena Näkövammaisten kulttuuripalvelussa, asuu avomiehensä kanssa kaksiossa Kalliossa ja joka – läheisen ystävän mukaan – vielä pari vuotta sitten melkein pyörtyi innosta saadessaan Dolce & Gabbanan uudet housut?
Etsitään vastausta Jera Hännisen henkilöhistoriasta.
Suunnilleen näin kaikki meni:
Jera Hänninen syntyi Seinäjoella 1974 mutta viihtyi Etelä-Pohjanmaalla vain pari kuukautta. Jera oli perheen toinen lapsi, se ensimmäinen oli isosisko Minka.
Perhe muutti ravintola-alalla työskentelevän isän töiden perässä, ensin Seinäjoelta Varkauteen, jossa pikkuveli Jyri syntyi, ja sieltä Vantaalle, Helsinkiin, Espooseen ja Imatralle.
Äiti oli näyttelijä ja vaihtoi teatterista toiseen sen mukaan, millä paikkakunnalla perhe sattui olemaan.
Pikku Jera viihtyi äidin työpaikalla ja näki jo pienenä Eugène Ionescon Kaljun laulajattaren ja muut klassikkonäytelmät.
Lahjakas poika oppi lukemaan aikaisin ja luki jo viisivuotiaana Raamatun alusta loppuun.
Kun muut lapset leikkivät pihalla sotaa, Jera leikki jumalanpalvelusta. Hän anasti äidin vaaleanpunaisen kylpytakin, piirsi sen selkään ristiin ja kuvitteli olevansa pappi.
”Minulla oli lapsena pakkomielle Jumalaan. Joku muu äiti olisi varmaan laittanut lapsensa lastenpsykiatrille”, Hänninen nauraa.
Hänninen nauraa paljon, pulppuilevaa, sydämellistä naurua, jossa on jollain tavalla savuinen sävy.
Niin voisi nauraa metsän tonttu tai menninkäinen.
Välit yläkertaan tulehtuivat kuusivuotiaana, kun Jumala ei vastannut kirjeisiin, joita poika laittoi siskonsa nukkekotiin. Kirjeissä hän toivoi parempaa maailmaa – ja kotia equadorilaisille katulapsille.
Isää lukuun ottamatta perheenjäsenet olivat ortodokseja. Koko perhe oli vasemmistolainen, kodin sountrackiin kuuluivat Lenin-setä asuu Venäjällä ja muut punaiset lastenlaulut.
Jeran ollessa seitsemän isä sai ravintolapäällikön paikan vasta avatussa hotellissa Imatralla. Muutto oli järkytys. Helsinkiläisen identiteetin omaksunut poika joutui aloittamaan ensimmäisen kouluvuotensa luokalla, jossa kaikki tunsivat toisensa ja puhuivat omituista mie-sie-kieltä.
Perheen ensimmäinen koti oli vuokrakerrostalossa. Se sijaitsi lähellä ”paskalta haisevia Kaukopään paperitehtaita”.
Jera loisti koulussa mutta ikävystyi, kun joutui kuuntelemaan muiden tavaamista. Hän pakeni mielikuvitusmaailmoihin ja viihdytti itseään lukemalla, kirjoittamalla ja kuvittelemalla.
”Tein jos jonkinlaisia pieniä näytelmiä. Yksikin kertoi alkoholisoituneesta naisesta nimeltä Elegia. Äiti uskalsi katsoa ja taputtaa, kun huoneteatteri Hänninen aloitti esityskautensa.”
Perheen varallisuus kasvoi, ja asunto vaihtui sen mukaan.
Lopulta vanhemmat ostivat kolmikerroksisen kivitalon järven rannasta.
Kun Jera oli kymmenen, hänen isänsä toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja osti oman hotelli-ravintolan muutaman kilometrin päässä Imatran keskustasta. Äiti jätti työn Imatran teatterissa ja lähti mukaan perheyritykseen.
Ravintolasta tuli suosittu ruokapaikka. Perinteisten metsästäjänpihvien ja lehtipihvien lisäksi ruokalistalta löytyi täytettyjä paprikoita ja äidin kehittämä gasthausinpata. Siitä tuli ravintolan klassikko.
Vanhemmat työskentelivät iltaisin ravintolassa ja jättivät lapsille ruokarahaa takan päällä olevaan hopeiseen samovaariin.
”Saimme jo pieninä poikkeuksellisen paljon rahaa. Samovaarissa oli aina pari satasta, joilla haimme lähikaupasta suklaata ja myöhemmin tupakkaa. Raha oli aina läsnä elämässä.”
Hännisten kodista löytyi kaikki 1980-luvun uutuudet: videot, mikroaaltouunit ja tietokonepelit. Perhe kävi vaateostoksilla Ison Kristiinan kauppakeskuksessa Lappeenrannassa, josta Jera osti vain parhaimpia merkkejä: Mexxiä ja joskus Kappaa.
”Olin tarkka siitä, mitä puin päälleni. En olisi koskaan voinut pukeutua verryttelypuvun housuihin, mitä enemmistö luokkalaisistani teki.”
Sitten maailma romahti.

Muutamaa vuotta myöhemmin yrityksen kaatuminen ei olisi ollut uutinen, mutta vuonna 1989 elettiin keskellä kuuminta nousukautta. Pienessä kaupungissa Hännisten perheyrityksen konkurssi uutisoitiin näyttävästi.
Jera oli tuolloin 14-vuotias ja yläasteella. Hän oli aina tuntenut itsensä ulkopuoliseksi, ja uutisoinnin seurauksena tunne syveni.
Koulu muuttui vastenmieliseksi paikaksi.
”Lapset voivat olla poikkeuksellisen julmia, mutta lapset ovat lapsia. Sen sijaan en voi koskaan antaa anteeksi opettajille, jotka utelivat meiltä, pitääkö se ja se lehdessä ollut asia paikkansa. He olivat selvästi vahingoniloisia siitä, että olimme epäonnistuneet. Suomessa mikään ei tuota suurempaa mielihyvää kuin toisten epäonnistuminen.”
Hänninen kertoo konkurssista hiljaisella äänellä. Puheliaan miehen vastaukset muuttuvat yhtäkkiä yhden tai kahden lauseen mittaisiksi.
Silmiin kihoaa kostea kalvo, ja katse viipyilee seinissä.
Konkurssin jälkeen pankki vei kivitalon ja isälle Yhdysvalloista tilatun luksusauton. Vesisänky myytiin, ja perhe muutti Sienimäen kerrostalolähiöön. Kymmenen huoneen omakotitalo pihan suihkulähteineen vaihtui neljän huoneen vuokra-asuntoon. Samovaarista ei löytynyt enää satasia.
Lopulta konkurssi rikkoi perheen. Isä alkoi tehdä surutyötä juomalla ja katosi epämääräisille reissuille. Äiti sai tarpeekseen ja otti eron.
”Isä menetti konkurssissa nuoruudenunelmansa. Suomalaiselle miehelle on kova paikka menettää kaikki ja vieläpä julkisesti. Japanissa siinä tilanteessa tehtäisiin itsemurha, mutta Suomessa aletaan juoda”, Hänninen sanoo.
Muutamaan vuoteen hän ei isäänsä juuri nähnyt. Myöhemmin vanhemmat palasivat yhteen ja muuttivat Valamon luostariin Heinävedelle.
Äiti on nyt kuollut, mutta isä työskentelee yhä Valamossa talkootyön johtajana. Hännisen mukaan perheenjäsenten välit ovat läheiset.

Aterimet kilisevät ja tuplapotit ja jokeripokerit välkkyvät mellunmäkeläisessä lähiöravintolassa. On myöhäisen lounaan aika.
Jera Hänninen vilkaisee epäluuloisena salaattipöytää ja jättää raasteet rauhaan. Intialaiselta erikoislistalta hän tilaa Bombay Fish Curryn.
Tähän kaurismäkeläiseen ympäristöön Hänninen sopii yllättävän hyvin. Hänhän näyttääkin Mies vailla menneisyyttä -elokuvan Markku Peltolalta.
Ehkä miljööseen sopeutuminen johtuu siitä, että Hänninen kantaa sisässään kahta maailmaa. Hän on ehtinyt olla sekä duunariperheen että rikkaan yrittäjäperheen lapsi. Hän on kokenut hurjan nousukauden ja nähnyt sen karmeat seuraukset.
Hän on ymmärtänyt, että matka rikkaasta köyhäksi on kovin lyhyt.
Kirjailija haluaa korostaa, ettei konkurssi kuitenkaan merkinnyt hänen perheelleen köyhyyden alhoon ajautumista, vaan paluuta alempaan keskiluokkaan.
”Se tuntui köyhyydeltä, kun menetti hetkessä niin paljon.”
Hänniselle elintason lasku ei tuottanut suuria ongelmia. Hän oli jo tuossa vaiheessa löytänyt vaihtoehtoliikkeet ja punkrockin.
”Ja punk on halvempaa kuin Mexx-snobismi”, Hänninen naurahtaa.
Hän leikkasi irokeesin ja tilasi hiusvärejä helsinkiläisestä Dekadenzistä. Hän osti nahkatakin ja kiinnitti sen täyteen niittejä ja rauhanmerkkejä.
Levylautasella anarkiaa huusivat suomipunkbändit kuten Sa-Int, Pyhäkoulu, Kiima, Rattus ja Terveet Kädet. Hänninen kierteli Etelä-Suomen punkfestareita ja osoitti mieltään Unileveriä, Nestleä ja muita suuryritysroistoja vastaan.
”Mulle punk oli emansipatorinen kokemus. Se oli paitsi musiikillinen ja ulkonäöllinen projekti myös poliittinen projekti.”
Yhteiskunnallinen ajattelu muotoutui porukan mukana, ei niinkään oma pohdiskelun tuloksena. Tämä johti myös kiusallisiin tilanteisiin.
”Kerran mielenosoituksessa nahkatakissani luki `kaatakaa hallitus`. Joku kysyi, että miksi se hallitus pitäisi kaataa. Mä oli että täh, mitäh. Tuskin edes tiesin, kuka siellä oli pääministerinä ja mitä sen hallituksen tilalle pitäisi saada”, Hänninen nauraa.
Hännisen punk-kausi päättyi, kun hän vuonna 1994 kirjoitti ylioppilaaksi ja muutti silloisen tyttöystävänsä kanssa Helsinkiin. Sen jälkeen tapahtui pikakelauksella seuraavaa:
Leikkasi kirkkaanvihreät rastat pois.
Opiskeli aluksi kulttuurihistoriaa Työväen Akatemiassa Kauniaisissa ja vuoden jälkeen aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa.
Kirjoitti pöytälaatikkoon tekstejä, nautti vapaudesta ja juhli yöelämässä.
Vaihtoi lennosta avovaimon avomieheen.
Oleili Ranskassa, jossa kirjoitti esikoisromaaninsa raakaversion.
Ja sitten, vuonna 2006, ilmestyi Harakkapoika, duunariperheen pojan Karri Ronkaisen kasvutarina. Harhauttavan markkinoinnin vuoksi esikoisteosta luettiin Hännisen oman elämän kuvauksena, vaikka suurin osa kirjasta on sepitettä. Omakohtaista siinä on konkurssin kuvaus.
Hännisen mielestä kirja ymmärrettiin julkisuudessa toisin kuin hän oli tarkoittanut.
”Omasta mielestäni osoitin vedenpitävästi, että elämme samanlaista henkistä aikakautta kuin 1980-luvun lopussa ennen suurta lamaa. Se, minkä olin suunnannut kritiikiksi, tulkittiinkin tietynlaisen elämäntavan ylistyksenä.”
Hänninen niputettiin samaan juppikategoriaan mediapersoona Tuomas Vimman kanssa ja päätyi jakelemaan ravintolavinkkejä City-lehteen.
Kallis köyhyys -pamfletti on Hännisen toinen yritys kritisoida ylenpalttista kulutusta palvovaa nykykulttuuria. Pamfletissa saa kylmää kyytiä Hännisen oma ikäpolvi, jolla ei ole rahaa mutta jonka silti pitää kuluttaa maanisesti.
Tämä sukupolvi paasaa ilmastonmuutoksesta mutta lentää viikonloppuna ostoksille New Yorkiin. Ote kirjasta: ”Pitäisi nauttia kaiken aikaa, vuorokauden jokaisena tuntina, pitäisi koko ajan suunnitella huomista, tai muuten saattaa alkaa ahdistaa, ja Prozac is so last season.”
Mutta hetkinen, miten tällainen moralisointi sopii dandyksi kutsutun kirjailijan pirtaan?
”Totta kai siinä on myös itsekritiikkiä. Mutta kyllä mua ärsyttää nykymeno, jossa ihmisen moraalinen velvollisuus on menestyä tai ainakin näyttää menestyvältä”, Hänninen sanoo.
Mellunmäkeläisestä lähiöbaarissa kulutushysteriasta puhuminen tuntuu kaukaiselta. Sisustus on nuhjuinen, ja asiakkaiden ahavoituneilla kasvoilta kuvastuu eletty elämä.
Köyhyyden ja Itä-Helsingin yhdistäminen on tietenkin stereotyypittelyä, mutta vilkaistaanpa tilastoja.
Vuonna 2006 keskiverto mellunmäkeläinen sai valtionveronalaista tuloa kuukaudessa 1575 euroa, kontulalainen 1390 euroa ja jakomäkeläinen 1230 euroa. Taka-Töölössä vastaava summa oli 2610 euroa, Kruununhaassa 3120 euroa ja Ullanlinnassa 3660 euroa.
Kuluttamista ihannoivassa yhteiskunnassa itähelsinkiläiset jäävät vääjäämättä altavastaajan asemaan. Näiden ihmisten ahdingosta on Hännisen mukaan tehty Suomessa menestyvä bisnes.
Näin se menee:
Kun ihminen joutuu työttömäksi, eroaa tai joutuu rahavaikeuksiin tyhmyyttään, hän voi turvautua korkeakorkoisiin pikalainoihin. Monet jopa käyttävät mieluummin pikavippejä kuin astelevat sossuun, mikä on Hännisen mielestä ”typerää protestanttista kunniantuntoa”.
Pikaluotoista syntyy kierre, ja köyhyys syvenee. Jos ihminen ei pysty maksamaan vippejään pois, hän saa maksuhäiriömerkinnän.
Ihmisten maksuvaikeuksilla perintätoimistot ja luottotietoja keräävät yritykset tekevät vuosi vuodelta huipputuloksia.
Suurin näistä yrityksistä on Suomen Asiakastieto.
Se kerää käräjäoikeuksista, julkisista rekistereistä ja perintätoimistoista tietoja maksuhäiriöistä ja myy tiedot eteenpäin vakuutusyhtiöille, teleyrityksille, luottolaitoksille ja vuokravälittäjille.
”Taloutensa sekoittaneelle ihmiselle ei pidä tietenkään antaa lisää lainaa. Mutta jos ihminen kompastuu kerran, pitääkö hänen kärsiä siitä kaikessa”, Hänninen sanoo.
Hänen mukaansa maksuhäiriöisen ihmisen elämä on tehty mahdottomaksi. Tämän on vaikea saada vuokra-asuntoa, kotivakuutusta, puhelinliittymää tai siivoojan työtä pankista.
Eikä kyse ole mistään pienestä ihmisjoukosta. Tämän vuoden alussa Asiakastiedon rekisterissä oli 309 000 maksuhäiriömerkinnän saanutta, eikä luvussa vielä näy viime aikojen pikavippibuumi.
Hännisellä on pikalainoista myös omaa kokemusta. 1990-luvulla hän löysi avovaimonsa kanssa Ellos-lainat ja pankkien joustoluotot.
Pariskunta hankki korkealla korolla Töölön-asuntoon tuhansia markkoja maksaneen Sävelten maailma -tietosanakirjasarjan, venäläisen pronssiveistoksen sekä merimaalauksen, jotka he joutuivat pari kuukautta myöhemmin palauttamaan liikkeeseen puoleen hintaan.
”Pidimme molemmat kauniista asioista. Ikävä kyllä, kaunis on yleensä kallista. Niitä korkoja maksettiin sen jälkeen kauan pois.”
Hänninen kritisoi järjestelmän ehdottomuutta. Hänen mukaansa valtion ja yritysten pitäisi tulla vastaan ja joustaa niiden ihmisten kohdalla, jotka ovat osoittaneet kykenevänsä hoitamaan luottojaan.
”Nyt asenne on se, että jos olet möhlännyt ja saanut maksuhäiriömerkinnän, olet yhteiskunnan silmissä epärehellinen ihminen.”

Pimeys on laskeutunut, ja luoteesta puhaltaa pureva viima. Olemme jättäneet Itä-Helsingin betonilähiöt taaksemme ja matkustaneet postiautonoranssilla metrolla Hakaniemeen.
On asunnottomien yö. Sitä vietetään Hakaniementorilla orkesterimusiikin, puheiden ja kuuman kahvin voimalla. Osa yleisöstä käyttäytyy aggressiivisesti, toivottaa somalit helvettiin ja ärisee kirosanoja.
Tarmokas mies huutaa mikrofoniin.
”Nyt olemme ylpeitä, että presidentti oli meitä tervehtimässä ja annamme vielä aplodit!”
Ihmisjoukko taputtaa käsiään. Mieltä on juuri lämmittänyt Tarja Halosen puhe, jossa presidentti on toistellut, että asuminen kuuluu ihmisen perusoikeuksiin ja että yhteistyötä tarvitaan tarpeettomien ennakkoluulojen poistamiseksi.
Hännisen mielestä puhe oli ihan kiva.
”Mutta ei siitä oikein mitään irti saanut. Halonen on viime aikoina ollut hämmentävän hiljaa. Se on jo toisella kaudella, joten sillä ei ole mitään hävittävää. Miksi hän ei käytä vaikutusvaltaansa ja nosta tärkeitä asioita kuuluviin”, Hänninen ihmettelee.
Muita demareita kohtaan hän ei tunne mitään sympatiaa. Hännisen mukaan Lipposen hallituksilla olisi laman jälkeen ollut mahdollisuus parantaa heikko-osaisten asemaa, mutta se päättikin ajaa kovaa talouspolitiikkaa ja tarjota menoleikkauksia.
Tuloerot kasvoivat, ja pitkäaikaistyöttömyys jämähti paikoilleen.
Hänninen kritisoi myös SAK:ta, joka ajaa vain vakituisessa työsuhteessa olevan keskiluokan asiaa.
”SAK toistelee hysteerisesti, että työ on parasta sosiaaliturvaa, vaikka työtä ei riitä kaikille. Se on torpannut kaikki perustoimeentulon korotusehdotukset.”
Hännisen mielestä demarit ja SAK ovat suurempia syyllisiä suomalaiseen köyhyysongelmaan kuin kokoomus tai Elinkeinoelämän keskusliitto.
”Rehellistä sadistia voi ymmärtää, mutta epärehellistä ei.”
Hakaniementorin laidasta ne kurkistelevat, SAK:n ja Metallityöväen liiton kyltit. Tuijottavat vaitonaisina väkijoukkoa, joka värjöttelee hyytävässä viimassa.
Torilla asuntoministeri Jan Vapaavuori puhuu tukiasuntoloiden tarpeellisuudesta. Helsingin Sanomien kaupunkitoimitus nappaa palkinnon asunnottomien hyväksi tehdystä työstä.
Perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaat väijyvät saalista torin laitamilla.
Keneltä näistä löytyy vastaus siihen, miksi konkreettisia päätöksiä köyhyyden poistamiseksi ei ole tehty? Keihin 650 000 suomalaisen pitäisi vedota?
Köyhistä itsestään ei ole oman asiansa ajajiksi. Heillä ei ole lobbausjärjestöä, eivätkä he äänestysprosenttien perusteella usko vaaleihin.
Köyhät pysyvät hiljaa, koska heillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin politikointi.
Köyhät eivät pidä meteliä, koska he häpeävät.
Tämän vuoden loppuun mennessä Sata-komitean pitäisi saada valmiiksi sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen linjaukset. Tämä ei Hännistä lohduta.
”Uudistukseen on varattu niin vähän rahaa, ettei sillä summalla saada kummoisia aikaan”, Hänninen kuittaa.
Häntä väsyttää. Päivä on ollut pitkä, ja torilla hengaileva epämääräinen aines tympäisee häntä.
Köyhien puolustaja tarvitsee nyt keskiluokkaista unta.

Antti Järvi
Kuva Timo Wright