05. syyskuuta 2008
Teksti:

Alku, olipa kyseessä lähes minkälainen alku tahansa, merkitsee toivoa. Uuden elämän alku, alku uudessa opiskelu- tai työpaikassa tai uudessa kaupungissa sekä uuden lukuvuoden alku merkitsevät muutoksen mahdollisuutta. Toisinaan toivo on samankaltaista kuin rakastuminen: perusteettomuudessaan ja utopistisuudessaan hullaannuttavaa sekä jälkeenpäin aina yhtä nolostuttavaa. Jo Aristoteles sanoi: toivo on heräävä unelma.
    Pyrin yliopistoon tullakseni joksikin. En ollut varma siitä minkälaiseksi joksikin: korkeakoulutukseni myötä yhteiskunnan arvostetuksi jäseneksi, siistiä toimistotyötä tekeväksi keskipalkkaiseksi suomalaiseksi, osaksi uutta kaveripiiriä, tiedostavaksi aktivistiksi, jonkun tyttöystäväksi vai kenties osaksi jotakin epämääräistä intelligentsiaa. Tiesin kuitenkin haluavani tulla joksikin ja arvelin korkeakoulutuksen edistävän tarkoitusperiäni. En syytä itseäni tästä kaikesta – pieni opportunismi kuuluu nuoruuteen ja on terveen merkki.
    Halu tulla joksikin on tärkeämpää kuin joksikin tuleminen, sillä halun tuottama nautinto asuu toiveikkaassa matkallaolossa. Tavoitteellisuus, päämäärätietoisuus ja tuloksellisuus istuvat sitä paitsi huonosti inhimilliseen kasvuun. Minusta tuli ensimmäisenä opiskeluvuonna arrogantti, toisena hieman ylipainoinen ja kolmantena katkera. Jokainen tulee joka tapauksessa joksikin.
    Tunne siitä, että kaikki on mahdollista, on nuoruuden suloisin harha, suloisempi kuin yksikään humala tai salainen seksiseikkailu opiskelutoverin kanssa. Siinä tunteessa on sallittua kieriskellä ja siihen saa jäädä asumaan. Siitä voi tehdä osan salaista henkilökohtaista opintosuunnitelmaa. Hiljaisen onnellisuuden piilotettua strategiaa, sitä josta ei kerrota opettajatuutorille. Opiskelijan hyve on olla täynnä toivoa ja siksi tuhma. Käydä ensimmäisellä luennolla ja karata jo toiselta päiväelokuviin.
    Tuhmuus ei kuitenkaan voi olla säänneltyä. ”Otanpas nyt tentin päälle parit sidukat ja lähden illalla bailaamaan” ei ole tuhmuutta. ”Otanpas nyt tentin päälle pullon HYYn vippilainalla ostettua Veuve Clicquot`a ja tuutoriltani suihin” on jo hieman tuhmempaa. ”Otanpas nyt yhdeksännen väliin jätetyn tentin kunniaksi litran suklaajäätelöä aamupalaksi ja tonnin opintolainaa ostaakseni marsulleni Dolce & Gabbanan välikausitakin” on henkinen tavoitetila. Tämä kuulostaa vitsiltä, mutta tämä ei ole vitsi. Vapaus pysähtyä matkan varrelle tekemään järjettömyyksiä tai järkevyyksiä, riippuen kulloisenkin isänmurhan laadusta, ei ole alakuloinen vitsi tai anekdootti 1970-luvulta. Opiskelijan on saatava olla vallaton riippumatta siitä, mitä opetusministeriö sanoo.
    Vallan olla vallaton voi ottaa vain olemalla vallaton.

Mademoiselle Vosges
Kirjoittaja ei koskaan kävele konditorian ohi.

Hyvinkääläinen runoilija Laura Suutarla (s. 1967) kirjoitti kokoelmaansa Toukat joilla on silmät ylistyksen ikuiselle opiskelulle:
    Koulu, ei aluton, mutta loputon. Koululainen, ei haluton, mutta hoputon.
    Kun aloitin opintoni, jälleen kerran ja liian myöhään, en ajatellut tulla joksikin. Minähän olin jo. Opintojen tarkoitus oli vain alleviivata omaa olemistani. Hain opiskelemaan, useaan otteeseen, eri opinahjoihin, joissa dosentit, assistentit ja harmaat eminenssit olivat olemassa ainoastaan kuitatakseen erinomaisen todistukseni.
    Meitä on paljon. Valintakokeita valvonut ystäväni kertoi eräästä paperista, joka oli palautettu ilman vastauksia ja täynnä vasta-argumentteja. Kokelas oli käyttänyt tenttiaikansa kritisoidakseen kysymyksenasettelua, joka nähtävästi oli väärää paradigmaa ja päin vittua.
    Olla luonnostaan valmis. Se on tyypillinen nuoren miehen harha. Hän masturboi peilin edessä ja luulee omia silmiään rakastuneen maailman katseeksi. Olisiko siinä osasyynsä siihen, miksi juuri mies syrjäytyy? Alkuun pääseminen on vaikeinta silloin, kun on mielestään jo perillä.
    Apostoli Paavali sanoi: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus” (1. Kor. 13:13). Hän ei selvästikään ollut tuhlannut opintolainaansa äkkilähtömatkalla Barcelonassa. Opiskelijaa ei elähdytä loputtomasti usko omiin kykyihin tai edes rakkaus oppiaineeseensa. Vain toivo valmistumisesta pysyy.
    Vertauskuvallisesti ilmaistuna sprinttilähtö hurraavan yleisön edessä muuttuu helposti päämäärättömäksi, laduttomaksi maastohiihdoksi, jolla ei ole katsojia edes ruotsinkielisessä televisiossa. Yksinäistä sivakoijaa lohduttaa enää tieto, että tunturissa on muitakin eksyneitä. Hän ei usko, vahingossakaan, että voittaisi vielä kilpailun. Hän vain toivoo, että jossain tuolla seuraavan harjanteen takana jaettaisiin mustikkakeittoa. Poikkeuksena tietenkin ne muutamat, joille opinnot ja hiihto ovat putkisuorituksia.
    Silti hiihtometaforan kääntöpuolella väijyy ajatus: ”vapaa on vain umpihanki”. Päämäärän kadottaminen vapauttaa määrittelemään omat tavoitteet. Yleensä ne oivaltaa vasta myöhemmin. Jälkiviisauden kirkkaassa valossa näkee, että akateemisen hoipertelun ohessa tuli hankittua harvinaisia ammattitaitoja, akrobaattisia seksikokemuksia, outoja ystäviä, uusia perheenjäseniä – ja tieto siitä, mikä on totuus.

Ruzaccho
Kirjoittaja on kontulalainen baariteologi.