30. toukokuuta 2008
Teksti:

Laulaja-lauluntekijä Laura Naukkarinen on myöntänyt kärsivänsä ujoudesta. Naukkarisesta on tuntunut vaivaannuttavalta antaa toisten ihmisten kuulla hänen tekemäänsä musiikkia – saati sitten soittaa toisten kuunnellessa ja katsellessa.
    Varovaisuuden ja sisäänpäinkääntyneisyyden kuulee hänen Lau Nau -nimellä julkaisemaltaan Nukkuu-levyltä. Se on Naukkarisen toinen omissa nimissään tekemä pitkäsoitto. Kuutarha-debyytti ilmestyi vuonna 2005.
    Naukkarisen Nukkuu-levy on niin haurasta musiikkia, että sitä on kuunneltava vaiti ja aloillaan. Folk-henkiset laulut lipuvat ohi lähes huomaamatta, muistijälkiä jättämättä. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla kappaleilla ei tunnu olevan edes selkeää rakennetta – ainakaan sellaista pop-kaavaan nojaavaa, joka rakentuisi säkeistöjen ja kertosäkeiden vuorottelulle.
    Kaikki levyn kappaleet ovat keskenään lähes identtisiä. Ne ovat akustisen kitaran näppäilyä, puhaltimia, huminaa ja tuulikellon kilkatusta kesämökin kuistilla.

Naukkarisen levyn on julkaissut tamperelainen Fonal Records, yksi viime vuosina eniten palstatilaa saaneista kotimaisista levy- yhtiöistä.
    Yhtiön maine perustuu paitsi Riston levyihin, sen ulkomailla saamaan huomioon. Valtavirran ulkopuolella syntyvistä musiikillisista ilmiöistä kiinnostuneet ulkomaiset mediat, kuten Pitchfork ja The Wire ovat huomioineet levy-yhtiön julkaisut lähes poikkeuksetta.
    Naukkarisen Nukkuu-levy muistuttaa paljon samalla levy-yhtiöllä olevan Islajan, eli Merja Kokkosen musiikkia. Kaksikko myös soittaa yhdessä Hertta Lussu Ässä -nimisessä folkkokoonpanossa.
    Hengenheimolaisten tyyleissä on kuitenkin myös eroja. Kun monet Islajan kappaleista kuulostavat arkitodellisuuden ulkopuolelta olevilta luonnosmaisilta sävellyksiltä, Naukkarinen tekee perinteisempää ja sen vuoksi helpommin lähestyttävää musiikkia.
    Naukkarisen Nukkuu-levy ei ole yhtä lumoava kuin Islajan viimevuotinen Ulual Yyy -albumi. Omaperäisyytensä vuoksi Nukkuu on silti yksi kiinnostavimmista kuuntelukokemuksista, joita tänä vuonna on tullut vastaan.

Päällepäin Naukkarisen ja myös toukokuussa uuden Lie Down In The Light -albuminsa julkaisseen Will Old hamin musiikilla ei ole paljoa yhteistä. Yhdysvaltalainen vaihtoehto kantrin taitaja on julkaissut Bonnie ”Prince” Billy -nimellä kymmenkunta levyä, laskutavasta riippuen. Naukkarinen on kokeileva. Oldham puolestaan luottaa siihen, mikä on toiminut jo vuosikymmeniä.
    Kantrimiehen tavaramerkeiksi ovat muodostuneet valittava lauluääni, alakuloiset sanoitukset ja riisuttu ilmaisu. Vanhakantaisuudessaan Lie Down In The Light voisi olla suoraan 1970- luvulta.
    Eroista huolimatta musiikin hienovireisyys yhdistää laulaja-lauluntekijöiden tuotantoa. Myös Oldhamin levyt vaativat poikkeuksellista keskittymistä päästäkseen oikeuksiinsa.
    Harmi vain, että Oldhamin jo vuonna 2006 ilmestyneellä The Letting Go -levyllä osoittamat väsymisen merkit kiusaavat myös uutta pitkäsoittoa.
    Muutama koskettava kappale ei pelastanut tylsää ja tasapaksua albumikokonaisuutta. Lie Down In The Light tuntuu ennemmin uuvuttavalta voimainkoitokselta kuin kiehtovalta matkalta Oldhamin mielen syövereihin. Sinänsä tunnelmallinen musiikki toimii muutaman kappaleen annoksina, mutta kerralla 50 minuuttia tummasävyistä alternative countrya on ehdottomasti liikaa.

Lau Nau: Nukkuu. Fonal Records. 2008. Bonnie ”Prince” Billy: Lie Down In The Light. 2008.

Tuomas Kokko
Kuva Susanna Majuri