30. toukokuuta 2008
Teksti:

Susan Fletcherin (s. 1979) hyvän perheen kipupisteisiin iskenyt esikoisromaani Eve Green sai poikkeuksellisen hyvän vastaanoton. Jos birminghamilaiskirjailijan toista romaania Meriharakoita (Oystercatchers) vertaa kirjoittajaoppaiden ohjeisiin, sen syntilista kasvaa hälyttävän pitkäksi.
    On epäsympaattinen minäkertoja, niukasti dramaattisia tilanteita ja tavanomaista symboliikkaa; lintuja ja meri. Myös pateettisuus vaivaa romaania.
    Silti Fletcherin kirjoittajantaidot onnistuvat pelastamaan kokonaisuuden uppoamiselta.

Meriharakat käynnistyy kolmekymppisen Moiran monologilla. Hän kertoo tarinaansa koomassa makaavalle pikkusiskolleen Amylle, jota kohtaan on tuntenut katkeruutta koko elämänsä ajan.
    Moiran tarina velloo odottamattomasti minämuodosta kolmannen persoonan kerrontaan. Romaania dominoi fragmentaarisuus ja näennäisen triviaaleihin yksityiskohtiin pysähtyminen.
    Moira oli lahjakas lapsi jolle suhde mereen on aina ollut tärkeä. Merestä hän saa edelleen sitä, mitä ihmissuhteet eivät hänelle anna: hoivaa, turvaa ja rakkautta.
    Kyllä vanhemmat, pikkusisko ja myöhemmin aviomies Moiraa rakastavat. Hänen on vain vaikeaa suhtautua heidän tunteisiinsa kompleksisuutensa ja yliherkkyytensä vuoksi.
    Meriharakat painostaa ja hämmentää paikoin onnistuneella, paikoin tahattomalla lapsenomaisuudellaan. Kirjan kieli tavoittaa suggestiivisuudellaan ihmisen keskeneräisyyden, johon luonto tunkeutuu kuin kutsumaton vieras.
    Ympäristötuhot meressä viittaavat siskossuhteen ja identiteetin muotoutumisen julmiin puoliin.

Rehellisyys tekee Moiran puheesta painokasta. Hän kääntää jokaisen kiven ja syyttää Amyn onnettomuudesta itseään. Hänen kylmäkiskoisuutensa on ajanut pikkusiskon hakemaan huomiota rohkealla uimatempauksella.
    Puheenvuorosta tulee anteeksipyyntö:
    ”Olen pahoillani. En ole koskaan sanonut sitä. Mutta minä olen. Sanon sen nyt, enkä vain sillä tavoin kuin olisin vahingossa törmännyt sinuun katuvilinässä tai tallannut varpaillesi ohi kulkiessani. Nämä sanat ovat syvempiä. Syviä kuin meri, tai vielä syvempiä.”
    Brittilehdissä Fletcherista tohistaan uutena Sylvia Plathina tai Virginia Woolfina, mutta sellaiseksi hänestä ei ole. Ainakaan vielä.
    Silti Meriharakoiden vertauskuvissa on jylhyyttä; niiden alla liikahtelee traagisten perhesiteiden ikiaikaisia mysteerejä.

Maria Säkö

Susan Fletcher: Meriharakat (suomentanut Jonna Joskitt). Like, 2008. 384 s.