16. toukokuuta 2008
Teksti:

Ylioppilaslehti tiedusteli toukokuun alussa Helsingin yliopiston rehtorin vaaliin osallistuvilta kantaa seuraaviin kysymyksiin.

1) Mikä mielestänne on tällä hetkellä merkittävin haaste uutta yliopistolakia laadittaessa? Miten vastaisitte tähän haasteeseen?
2) Millä keinoin yliopistojen riittävä rahoitus tulisi tulevina vuosina taata?
3) Miten suhtaudutte kokeiluun, jossa ulkomaalaisille tutkinto-opiskelijoille ollaan asettamassa lukukausimaksuja? Miten suhtaudutte lukukausimaksuihin yleisesti ottaen?

Sähköpostitiedusteluun vastasi 13 kandidaattia 15:stä. Vastaukset ovat alla luettavissa lyhentämättöminä. Yliopiston rehtori valitaan vaalilla yliopiston kollegion kokouksessa 27.5.

Vararehtori, professori, ELT Johanna Björkroth, eläinlääketieteellinen tiedekunta

1)Merkittävin haaste on luoda uudelle yliopistolle uusi johtamisjärjestelmä ja yliopiston avaintoimintoja (opetus + tutkimus) tukeva organisaatiorakenne. Miten hallitus valitaan ja minkälaisen roolin se ottaa ovat vielä avoimia kysymyksiä.
Haasteeseen on alettu jo vastata selvittämällä yliopiston 11 projektiryhmässä muutoksen osa-alueita ja niiden vaatimia toimenpiteitä. Näiden ryhmien lisäksi yliopiston nykyiset opetuksen ja tutkimuksen toimikunnat (OAT, TINE), konsistori ja strategiaseminaarit ovat käsitelleet muutos prosessia. Itse vedän nykyisessä työssäni tutkimuksen vaikuttavuutta analysoivia ryhmiä. Rehtorina jatkaisin tätä työtä ja kehittäisin ohjausryhmän roolia.
2)Rahoituksestamme tällä hetkellä n. puolet on ns. kilpailtua täydentävää rahaa ja puolet budjettiperusteista. Minun on vaikea uskoa OPM-osuuden lisääntyvän. Kilpailu tutkimusrahoituksesta on myös kiristymässä entisestänsä. Kansainvälisen tutkimusrahoitusosuutemme lisääminen lienee mahdollisuus, mikäli saamme kehitettyä yliopistostamme aidosti kansainvälisen työskentely-ympäristön. Yliopistot joutuvat pohtimaan toimintansa tehostamista ja resurssien suuntaamista opetukseen ja tutkimukseen. Mm. opiskelijamäärät, yhteistyön tehostaminen, työn uusjako yliopiston sisällä ovat sellaisia keinoja. Meidän tulisi myös käydä aktiivista tiedepoliittista keskustelua ja kyetä paremmin osoittamaan tutkimuksemme ja opetuksemme korkea laatu päättäjille.

3)Minusta yliopisto voisi myydä koulutusta ulkomaalaisille erityyppisinä ohjelmina/tutkintoina ja periä niistä maksun. Periaatteessa suhtaudun lukukausimaksuihin kriittisesti.

Dekaani, professori, OTT Jukka Kekkonen, oikeustieteellinen tiedekunta

1) Yliopistolakia on valmisteltu suppeassa piirissä enkä ole varma pohjautuvatko tulevat ehdotukset syvälliseen analyysiin nykytilanteen ongelmista ja hyvistä puolista. Yliopistot ovat toistaiseksi olleet hämmästyttävän passiivisia reagoinneissaan esille tulleisiin ehdotusluonnoksiin. Kuitenkin lainvalmistelu on todellista vaikuttamista ja vallankäyttöä; lausuntojen antaminen valmiiksi mietityistä ehdotuksista on jälkijättöistä.

Olisi tärkeää vaikuttaa siten, että yliopistojen autonominen asema säilyisi samalla, kun niille annetaan taloudellista ja hallinnollista liikkumavaraa.

Sääntelyn tason valinta on tärkeä lähtökohta. Jos esimerkiksi Helsingin yliopiston kanslerin asemaa ei turvata lain tasolla vaan asia jätetään yliopiston sisäisen sääntelyn varaan, tulee kanslerista vain

seremoniallinen virka. Samoin yliopiston sisäisen johtamisen ja hallinnon perusperiaatteet olisi kirjattava lakiin, jotta yliopistoyhteisön vaikutusvalta voitaisiin turvata.

Helsingin yliopiston etua tulisi valvoa ja edistää uudistuksen yhteydessä huomattavasti tehokkaammin kuin on tapahtunut. Tähän työhön tarvitaan rehtorin johdolla koko yhteisön tuki.

2) Valitettava tosiasia on se, että julkista rahoitusta pyritään karsimaan kaikilla elämänalueilla, tosiasiallisesti myös niillä aloilla, joita valtiovalta pitää juhlapuheiden tasolla kansakunnan tulevaisuuden kannalta fundamentaalisina.

Valtiovalta tulee kuitenkin nähtävissä olevassa tulevaisuudessakin vastaamaan yliopistojen perusrahoituksesta. Olennaista olisi ”sitouttaa” valtiovalta turvaamaan määrärahojen riittävä taso. Tähän on erilaisia keinoja lainsäädännöstä erilaisiin sopimuksiin ja ohjelmiin. Tässäkin yliopistoyhteisön yhteisiä etuja tulisi ajaa nykyistäi tarmokkaammin.

3) Molempiin kielteisesti. Olen koko pitkän yliopistourani ajan taistellut demokraattisen oikeusvaltion perusperiaatteiden – yhdenvertaisuuden periaate – vahvistamisen puolesta.

Dekaani, professori, MMT Jukka Kola, maatalous-metsätieteellinen tiedekunta

1. Tärkeintä on, että uusi laki eli yliopistolaitoksen uudistus nimenomaan parantaa yliopistojen perustehtävien (tutkimuksen ja opetuksen) suorittamista ja toimintaedellytyksiä. Helsingin yliopiston ja sen rehtorin tehtävänä on korostaa ja varmistaa, että lakiesitykseen sisältyvät yliopiston kasvava taloudellinen autonomia ja muuttuva korkein päätöksenteko voidaan hyödyntää oikealla ja kestävällä tavalla. Helsingin yliopiston etuna on korostaa laatua (esim. tekemämme monet kv. ulkoiset arvioinnit tutkimuksesta, koulutuksesta ja hallinnosta), ja laatu on saatava selvemmin myös OPM:n tuloskriteereihin. Yliopistolain uudistus on Helsingin yliopistolle suuri mahdollisuus, kunhan asia kunnolla hoidetaan. Tällaisessa murrosvaiheessa rehtorin tulee olla yhteiskunnallinen vaikuttaja ja keskustelija, yhdessä kanslerimme kanssa. (tosin tässä yhteydessä syytä todeta ja ymmärtää se tosiasia, että lain valmistelu on jo pitkällä, eikä lakiin sinänsä uusi (pätkä)rehtori paljonkaan ehdi tai voi vaikuttaa, mutta siihen hänenkin pitää vaikuttaa, miten uuteen lakiin Helsingin yliopistossa valmistaudutaan ja reagoidaan. Nythän HY:ssa on jo lain varhaisessa valmisteluvaiheessa viisaasti koitettu olla proaktiivisia.)

2. Riittävä rahoitus on niin ratkaiseva peruskivi, että vastaus voisi olla ”kaikilla mahdollisilla järkevillä keinoilla”. HY:lla on ennestäänkin ollut duaalitalous (valtion budjettivarat ja omat varat), ja sen varaan voi rakentaa edelleen, sillä valtio säilyy päärahoittajana jatkossakin julkisoikeudellisessa laitoksessa. Omien varojen erityisasema on varmistettava jatkossakin. Tutkimuksen kannalta ulkoinen, kilpailtu rahoitus nousee entistä suurempaan rooliin, ja HY:n on päästävä vahvemmin myös niihin tutkimusrahoituslähteisiin, joissa emme ole pärjänneet riittävän hyvin. Niin Helsingin yliopistolla kuin monilla muillakin yliopistoillamme on oikeus ja velvollisuuskin odottaa ja vaatia valtiolta tasapuolisempaa voimavarojen allokointia, vaikka ns. uusille innovaatioillekin tietty, kohtuullinen starttiraha sallittakoon. Valtion olisi hyvä oivaltaa, millaiset voimavarakohdennukset ovat yhteiskunnan ja kansantalouden kannalta tuottavimpia sijoituksia, niin lyhyellä kuin pitemmälläkin aikavälillä, ja silloin ei kyse ole vain talousmittareista, niin tärkeitä kuin ne ovatkin, vaan myös laajemmista asioista ja arvoista. Helsingin yliopisto olisi nimenomaan tällainen hyvä ja tuottava ’sijoituskohde’, jo nykyisellään. Helsingin yliopistossa on myös kiinnitettävä jatkossa erityistä huomiota eri tieteen- ja koulutusalojen tulevaisuuden toimintaedellytyksiin, koska mahdollisuudet hankkia nimenomaan elinkeinoelämältä ulkopuolista kilpailtua (tutkimus)rahoitusta ovat erilaiset.

3. Suhtaudun kokeiluun sinänsä periaatteessa myönteisesti, vaikkei sen toteutustapa selvä vielä olekaan. Tässähän on kyse myös, jopa erityisesti, siitä, millä tavalla turvaamme opetukseen riittävät voimavarat ja riittävän laadun, koska yliopisto-opetukseen ei näytä olevan tulossa lisäbudjettirahoitusta eikä se oikein ulkopuolistakaan rahoitusta saa, ja kun kansainvälisten opiskelijoiden opetus kuitenkin väistämättä vie lisävoimavaroja (tämänhän jokainen opettaja ja iso osa opiskelijoistakin tietää ja on havainnut).

Kansainvälistyminen, suorastaan kansainvälistäminen, on HY-strategian ydintä, ja sen laadukkaaksi toteuttamiseksi on etsittävä keinoja. Lukukausimaksuista yleisemmin voisi todeta, että on aika harvoja asioita, jotka pitäisi ja voisi ehdottomasti ja kategorisesti sulkea pois pohdinnoista ja ajatuksista ja todeta vain, että ”ei koskaan”. Mielestäni useimmista asioista kannattaa keskustella ja niitä tulee arvioida ja analysoida, kuten yliopistoväellä yleensäkin on tapana. Lukukausikausimaksuasia ei ole yksiselitteinen valinta ”opiskelu maksaa tai ei maksa”, vaan siihen sisältyy myös mm. stipendijärjestelmä, opintosetelijärjestelmä, ehdollisuus esim. aikarajojen tai opintosuoritusmäärien suhteen, ja kansainvälisessä ulottuvuudessa myös koulutuksen myyminen (jolloin maksaja ei ole opiskelija vaan esim. lähtö- tai kohdemaan opetusministeriö).

Dekaani, professori, TT, FM Aila Lauha, teologinen tiedekunta

1) Merkittävin haaste mielestäni on, miten tulevassa laissa ennakoitu suurempi vapaus valtiosta ja sen holhouksesta voisi hedelmällisellä tavalla toteutua yliopistojen riittävän perusrahoituksen ja keskeisten sivistysyliopistoperinteiden vaarantumatta.

Yleisesti hyväksytty toivomus näyttää olevan, että uuden yliopistolain tulee mahdollistaa yliopistoille taloudellinen ja hallinnollinen autonomia ja entistä laajempi toimintavapaus. Valtion ohjausta höllennetään, yliopistojen oma strateginen johtaminen vahvistuu. Aiemmat OPM:n määrittämät koulutustavoitteet eivät tulevaisuudessa sido yliopistoja yhtä tiukasti kuin nyt. Eduskunnalle tosin kaavaillaan oikeutta edelleenkin päättää yliopistojen perustamisista ja lakkauttamisista, ja valtiolla säilynee jonkinlainen ohjaus- ja koordinaatio-oikeus. Oletus on kuitenkin, että suhteessa valtioon vapaus lisääntyy.

Mielestäni on kuitenkin aiheellista kysyä, mikä on tämän vapauden hinta. Onko valtiolla uuden lain voimaantultua intressiä kantaa entiseen tapaan vastuuta – nimenomaan riittävää taloudellista vastuuta yliopistolaitoksesta. Tosin myös uuteen lakiin on luvattu takeet siitä, että yliopistojen perusrahoitus tulisi jatkossakin voittopuolisesti valtiolta, mutta valtion rahoitusosuuden riittävyydestä ei ole varmoja takeita.

Yliopistojen on joka tapauksessa ryhdyttävä aiempaa määrätietoisemmin itse hankkimaan lisärahoitusta erityisesti elinkeinoelämän suunnalta. Juuri tässä näen suurimman riskin: kun valtion ohjaus vähenee, tuleeko tilalle uusia entistä huonompia isäntiä, joiden intressit alkavat määrätä sekä koulutuksen sisältöä että volyymiä, ja heiluttaa myös tutkimuksen painopisteitä ja suuntautumista?

Itse vaatisinkin lakiin selviä takeita riittävästä valtion rahoitusosuudesta. Vaatisin myös mainintoja yliopistojen roolista monipuolisina sivistysyliopistoina, johon kuuluu esimerkiksi myös lisääntynyt vastuu elinikäisestä oppimisesta. Valtion tulee sitovasti – mieluiten siis lailla – määrittää tietyt koulutukselliset arvot, joiden edistämiseen se sitoutuu.

Monitieteinen Helsingin yliopisto rakentaa pohjoismaiselle sivistysyliopistoperinteelle, ja tälle imagolle tulisi uuden yliopistolain taata jatkuvuus ja tunnustaa sen arvo!

2) Ensin on välttämätöntä edes saada OPM ja erityisesti VVM tunnustamaan yliopistojen rahoituksen nykytila. On kestämätöntä, että kolmen lähimmän vuoden yliopistorahoituksen määrästä vallitsee yliopistojen ja ministeriöiden kesken noin 50 miljoonan suuruinen erimielisyys.

Keskeiseksi tavoitteeksi tulisi jatkossa ottaa se, että valtio sitoutuisi selkeästi vastaamaan tietynsuuruisesta huomattavasta perusrahoitusosuudesta tarvittavine korotuksineen. Tämän päälle tulevan lisärahoituksen ehdoista olisi myös sovittava avoimesti ja mitään tahoa suosimatta. Valtion yliopistoille jakamasta ylimääräisestä rahasta on kilpailtava, ja nimenomaan laadun tulee ratkaista. En siis sinänsä vastusta laatuun perustuvia kannustimia, kunhan laatua mitataan niin, että se soveltuu kaikille tutkimus- ja koulutusaloille, ja laadunarvioinnissa otetaan huomioon sekä tutkimuksen että opetuksen korkea taso.

On myös luotava toimiva malli yliopistojen kiinteistöjen hallintaan. Vastustan kolmen omistajan mallia. Paras vaihtoehto olisi saada Senaatin kiinteistöt suoraan yliopistojen taseeseen tai yliopistojen omistamiin yhtiöihin.

3) En vastusta kyseistä kokeilua ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden osalta. Sen sijaan vastustan suomalaisiin opiskelijoihin kohdistuvaa lukukausimaksua. Suomessa on vahva demokraattinen koulutusperinne, jonka kulmakivi on maksuttomuus. Uskon, että esim. korkeakoulujen opiskeluaikojen lyhentämiseen ja opintojen tehostamiseen löytyy muita parempia keinoja kuin maksujen asettaminen. Suomalaiselle yhteiskunnalle korkeakoulujen lukukausimaksut olisivat askel taaksepäin, kohti eriarvoistuvaa, varakkaita suosivaa luokkayhteiskuntaa.

Varadekaani, professori, FT Markku Löytönen, matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta

1)Yliopistolain uudistus on HY:n näkökulmasta mahdollisuus. Uuden lain myötä saamme paljon vapaammin päättää, miten haluamme toimintamme järjestää ja kuinka haluamme työmme tehdä. Tavoitteena on oltava parempi työpaikka ja opiskelupaikka. Mutta tämä on samalla suurin haasteemme. Meidän on osattava käyttää tilaisuus hyväksi niin, että saamme paljon nykyistä paremmin keskittyä ydintehtäviimme; tutkimukseen, opettamiseen ja opiskeluun yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen luomassa kontekstissa. Rehtorina tulisin johtamaan yliopistoa nin, että tämä tavoite saavutetaan mahdollisimman hyvin. ”Back to basics”.

2. Yliopistojen perusrahoitus on jatkossakin saatava valtion budjettivaroista. Täydentävää rahoitusta pystymme joka tapauksessa hankkimaan kilpailluista varoista. Rehtorina tulisin toimimaan sen puolesta, että toiminnan laatu otetaan kunnolla huomioon, kun valtiovalta jakaa rahoitusta yliopistoille.

3. Suomi on jäänyt syrjään kansainvälisistä koulutusmarkkinoista. Mielestäni käynnistyvään kokeiluun kannattaa suhtautua uteliaan myönteisesti. Onnistuessaan se parantaisi laatuamme ja vahvistaisi rahoituspohjaamme. Suomalaisille tai Suomessa asuville opiskelijoille en halua lukukausimaksuja. Lukukausimaksut asettaisivat opiskelijat eriarvoiseen asemaan ja niiden merkitys jäisi joka tapauksessa marginaaliseksi yliopistomme budjetissa. Rehtorina tulisin huolehtimaan siitä, että osallistuminen kansainvälisille koulutusmarkkinoille ei millään tavalla häiritse perustehtäviämme tai uhkaa suomalaisten opiskelijoiden asemaa.

Professori, LKT, HLT Jukka Meurman, lääketieteellinen tiedekunta

1) Suurin haaste on yliopiston rahoituksen turvaaminen myös tulevaisuudessa. Poliitikoilla tuntuu olevan vallalla käsitys, että uusi yliopistolaki, mikä lisää yliopistojen autonomiaa (sinänsä erittäin hyvä asia), mahdollistaa ennen näkemättömät rahavirrat talouselämältä yliopistolle. Tämä on mielestäni epärealistista. On siis huolehdittava, että rahoitus turvataan yhteiskunnan varoista myös jatkossa ja aina kustannusten nousu huomioiden (mm. palkat, tilakustannukset).

2)Yliopistoja koskeva erityinen kehittämislaki, mikä sitoisi poliittisen päätännän myös vaalikausia pidemmille jaksoille ja jossa realistisesti huomioitaisiin em. kustannusnousut.

3)Kannatan lukukausimaksuja ulkomaisille opiskelijoille ja olen niitä aikoinaan itse opetusministeriölle ehdottanut. Näen ne jopa yhtenä keinona osittain paikata yliopiston taloutta sekä tuottaa laadukasta vieraskielistä opetusta. Suhtautumiseni lukukausimaksuihin yleensä on liberaali; käsitykseni on, että ennemmin tai myöhemmin ne jossain muodossa otetaan käyttöön myös Suomessa. Onko se hyvä vai huono asia, riippuu katsantokannasta. Mutta: mikäli lukukausimaksut sidotaan ”sakkomaksunomaisesti” ohjeellisiin tutkinnon suorittamisaikoihin, en niitä siinä muodossa kannata, sillä kannatan akateemista vapautta myös opiskeluajan pituuden suhteen.

Dekaani, professori, FT Jari Niemelä, biotieteellinen tiedekunta

1. Haaste on mielestäni yhtäältä se miten uudistus viedään läpi koko valtakunnan tasolla ja toisaalta se miten HY onnistuu ottamaan uudistuksesta ’ilon irti’ eli hyödyntämään uudistusta oman toimintansa kehittämiseen. HY voi olla mukana vastaamassa valtakunnan tason uudistuksen edistämiseen antamalla prosessin käyttöön asiantuntemuksensa ja näin jo tehdäänkin. Toiseen haasteeseen voidaan vastata valmistelemalla uudistusta HY:n piirissä mahdollisimman hyvin. Tätä jo tehdäänkin, joten siitä on uuden rehtorin hyvä jatkaa.

2. Tämä on äärimmäisen tärkeä, mutta myös haasteellinen kysymys. Perusrahoituksen on jatkossakin tarkoitus tulla valtiolta, mutta tulevaisuudessa yliopistojen on itse otettava suurempi vastuu lisärahoituksen järjestämisestä. Tutkimusrahoituksen puolella ulkopuolisen rahoituksen hankinta on aina ollut arkipäivää, mutta siinäkin on vielä tehostamisen varaa. Muuta varainhankintaa on syytä tehostaa ja tähän parhaillaan panostetaankin. Varainhankinnan kasvattamiseen HY:lla on hyvät mahdollisuudet mm. rahastotalouden tietotaidon ansiosta.

3. EU-ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille maksua voidaan harkita ja tähän suuntaan ollaankin jo menossa. Toisaalta kaipaisin kunnollista ’markkinatutkimusta’ siitä, mikä on suomalaisen korkeakoulumaailman (ja erityisesti HY:n) vetovoima, jos opinnoista joutuu maksamaan. Saammeko tänne siinä tapauksessa tasokkaita ulkomaalaisia opiskelijoita?

Yleisesti ottaen olen sttä mieltä, että yliopisto-opintojen etenemiseen liittyviä ongelmia ei ratkaista lukukausimaksuilla. Lukukausimaksujen yksi tavoitehan on opintojen tehostaminen ja sitä kautta mm. opintoaikojen lyhentäminen. Ongelmien ratkaisemiseksi on inhimillisempiäkin keinoja, esim. opintososiaalisen tilanteen parantaminen, panostaminen opintoneuvontaan ja ohjaukseen, opintojen ja opetuksen järjestelyihin sekä erityisesti opetuksen laatuun.

I vararehtori, professori, FT, TM Hannele Niemi

1)Tärkein haaste on yliopistojen autonomian varmistaminen ja perustuslain aito toteuttaminen yliopistojen itsehallintoa koskien. Se merkitsee ennen kaikkea sitä, että yliopisto itse valitsee hallintoelimensä, myös hallituksensa. Itsehallintoon liittyen on myös tärkeää, että yliopiston kiinteistöt saadaan yliopistojen taseeseen, eikä synnytetä yhtiöitä, joissa on myös ulkopuolisia tahoja. Helsingin yliopiston rehtorina haluan olla vaikuttamassa valtakunnalliseen yliopistopolitiikkaan edellä mainittujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Sisäisessä hallinnossa pidän erityisen tärkeänä työnantajavastuiden selkiyttämistä ja sellaisten johtaja- ja hallintorakenteiden kehittämistä, jotka mahdollistavat opettajien ja tutkijoiden keskittymistä omiin perustehtäviinsä.

2) Perusrahoituksen (valtion budjetin kautta, tulevaisuudessa valtionavustuksena) laskentaperusteet pitää arvioida uudelleen. Nykyisellään tutkintojen hinnat ovat kärsineet inflaation ja yliopistot tuottavat yhä enemmän tutkintoja yhä pienemmin resurssein. Opetusministeriön rahoitusmallin sekä määrällisiä että laadullisia perusteita on arvioita uudelleen. Olen esittänyt opetukseen liittyvistä laadullisista tekijöistä (mm. opiskelijapalautteen systemaattinen hyödyntäminen) esityksen HS:n mielipidekirjoituksessa 25.4.2008. Sekä tutkimuksen että opetuksen laadullisissa arvioinneissa voidaan käyttää kansainvälisistä arvioinneista saatua palautetta.

Yliopiston omaa varallisuutta on hoidettava vahvan talousosaamisen avulla ja sen tuotoilla voidaan vahvistaa yliopiston strategisten tavoitteiden saavuttamista. Hyvät yhteiskuntasuhteet ovat tärkeä tekijä ulkopuolisen rahoituksen osalta.

Yhteiskunnallinen vuorovaikutus voi toteutua tutkijoiden ja yhteiskunnallisten partnereiden yhteisissä hankkeissa. Perustutkimusta tekevänä yliopistona tutkimuksen vapautta ei tule kuitenkaan alistaa lyhyen tähtäyksen hyötytavoitteluun.

Ulkopuolisen, tieteelliseen kilpailuun perustuvan rahoituksen saamiseksi yliopiston tulee tukea tutkijoita ja tutkimustyhmiä kasvamaan vahvoiksi hakijoiksi. Se edellyttää korkeatasoisia tutkimusympäristöjä ja tehokkaita tukipalveluja, mutta myös sitä, että tunnistetaan nousevat uudet, nousevat tutkimusaiheet ja -ryhmät.

3) Mielestäni kokeilun pitäisi rajoittua vain Erasmus Mundus -tyyppisiin hankkeisiin, joissa on selkeästi varattu rahoitusta opintomaksuihin. Tällä hetkellä suomalaiset yliopistot joutuvat epäedulliseen asemaan, koska ne eivät voi ottaa vastaan koulutustehtävään tarvittavaa taloudellista resurssia.

En kannata lukukausimaksuja. Olen vakuuttunut, että maksuton opiskelu on yhteiskunnan parhaiden voimavarojen kouluttamisen ja oikeudenmukaisuuden elinehto.

Dekaani, professori, FT Hannu Niemi, valtiotieteellinen tiedekunta

1) Uskoisin, että suurimmat ongelmat ovat säätiö-muotoisten yksiköiden puolella, ennen kaikkea niiden edes jonkinasteisen autonomian turvaaminen ja yliopistoyhteisöä edustavien eri tahojen edustuksen mukaanotto eri päätöksentekoelimiin. Muiden osalta suurin ongelma liittyy pääomittamiseen, erityisesti kiinteistöjen osalta sekä korjauksen saaminen nyt alimitoitettuun toimintarahoitukseen , kun julkisuudessa olevien tietojen mukaan kaikki lisärahoitus näyttää kanavoituvan usean vuoden ajaksi pelkästään ”innovaatio-yliopistolle”.

Ratkaisu on viime kädessä poliittinen. Mikäli OPM:n ja VM:n kanssa neuvottelemalla ei saada aikaiseksi hyvää lopputulosta, on käytettävä muita kanavia hyvän lopputuloksen varmistamiseksi.

2)On hämmästyttävää, että valtiovallan edustajien konkreettiset teot rahoituksen tasokorjauksen saamiseksi näyttävät koskevan vain ”innovaatioyliopistoa”.

Suomen hyvinvoinnin perustana on jatkossakin myös monialaisissa sivistysyliopiston perinteitä kunnioittavissa huippuyliopistoissa – lähinnä tietysti erityisesti Helsingin yliopistossa tehty työ. Rahoituksen on tultava myös vastaisuudessa valtaosin budjettirahoituksena – kyllä Suomella täytyy tällaiseen olla varaa!

3) Suomen yliopistolaitos on hyvä, sen kehittämiseen eteen on tehty mittavat panostukset. Vastauksena pienenevien ikäluokkien mukaiseen kehitykseen on esitetty yliopistojen kokonaisvolyymin pienentämistä. Mielestäni on hyvä, jos koulutustarjontaa voidaan kanavoida myös ulkomaalaistaustaisille, jopa maksullisena, ja tälläkin tavoin ylläpitää Suomeen luotua korkeatasoista yliopistoverkostoa.

Yleisesti ottaen pidän tärkeänä, että yliopistokoulutus on maksutonta suomalaisille ja sen myötä myös EU:n kansalaisille. Usein esitetyistä vastaväitteistä huolimatta uskon maksuttomuuden edistävän koulutuksellisen tasa-arvon toteutumista. Lisäksi ulkomaalaisten kokemusten valossa näyttää ilmeiseltä, että lukukausimaksujen myötä koulutustarjonta supistuu – ja tämähän ei ole hyvä asia monialaisuutta ja sivistysyliopiston perinteitä kunnioittavan Helsingin yliopiston kannalta.

Dekaani, professori, FT Jukka Paakki, matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta

1) Merkittävin haaste yleisesti ottaen on riittävän rahoituksen takaaminen laadukkaille yliopistoille. Merkittävin haaste Helsingin yliopistolle on saada aikaan sellaiset yliopiston sisäiset rakenteet ja käytännöt, joilla säilytetään yhteisöllisyys ja turvataan menestyminen muuttuvassa yliopistokentässä.

Näihin haasteisiin vastaisin käynnistämällä määrätietoisesti yliopiston sisällä laajapohjaisesti suunnitteilla olevat yliopiston mittavat kehityshankkeet.

2)Yliopistojen rahoituksen on perustuttava pikemminkin tutkimuksen jo opetuksen laatuun ja yhteiskunnalliseen erikoisluonteeseen kuin tutkintojen määrään. Tällä turvataan riittävä rahoitus korkeatasoisimmille yliopistoille, mutta ei välttämättä kaikille.

3) Ulkomaalaisille tutkinto-opiskelijoille ei pidä asettaa lukukausimaksuja, koska niillä menetettäisiin yksi suomalaisten yliopistojen parhaimmista valteista kansainvälisillä opiskelijamarkkinoilla eli ilmainen koulutus. Lukukausimaksuja ei pidä myöskään asettaa kotimaisille tutkinto-opiskelijoille, koska ne lisäisivät työssäkäyntiä ja hidastaisivat opintojen etenemistä entisestään.

Sen sijaan suhtaudun myönteisesti yrityksille ja yhteisöille suunnattuun maksulliseen tilauskoulutukseen (myös EU:n sisällä), koska sitä kautta on mahdollista saada yliopistoille merkittävääkin lisärahoitusta hyödyntämällä olemassa olevaa osaamista.

Professori, VTT Heikki Patomäki, valtiotieteellinen tiedekunta

1. Suurin yksittäinen haaste on säilyttää tieteen vapaus ja yliopistojen itsehallinto. Valmisteilla olevan lain mukaan yliopistojen ”strateginen johtaminen” annettaisiin johtokunnalle, jossa on yliopistolaisten lisäksi valtion, yhtiöiden ja muiden organisaatioiden edustajia – mahdollisesti jopa enemmistöasemassa. Laki ei myöskään poista yliopistojen riippuvuutta valtiovarainministeriöstä, sillä päärahoittajana se voi uudistuksen jälkeenkin jatkaa sanelupolitiikkaansa. Hallituksen linjaus, jonka mukaan julkisen lisärahoituksen ehtona on yksityinen raha, kertoo mistä on kysymys. Tavoitteena on tehdä yliopistot riippuvaisiksi myös yksityisten rahoittajien intresseistä.

Helsingin yliopisto tarvitsee uutta johtoa, sellaista, joka uskaltaa rauhallisen itsevarmasti kertoa, miksi vapaa tiede ja autonominen yliopisto ovat viime kädessä kaikkien yhteinen etu. Pelkkä tämän kertominen julkisuudessa tuskin kuitenkaan riittää. Yliopiston sisällä täytyy tuottaa vaihtoehtoisia selvityksiä ja malleja, joita syötetään julkiseen keskusteluun ja muun muassa kansanedustajien käyttöön. Yksi tehtävä on purkaa auki se uuskieli, joka saa monet asiaa ymmärtämättömät uskomaan esimerkiksi, että uuden yliopistolain päätarkoitus olisi yliopistojen omaehtoisuuden lisääminen. Täytyy olla myös valmis raskaamman sarjan tekoihin, esimerkiksi laajamittaisiin mielenosoituksiin senaatintorilla ja eduskunnan edessä.

2. Kysymys on kahdesta eri asiasta: (1) kuinka paljon Suomen valtio on valmis laittamaan rahaa koulutukseen ja tutkimukseen ja (2) mikä olisi paras tapa käyttää ne varat, joita korkeakoulutukseen ja tutkimukseen saadaan?

On illuusio ajatella, että yliopistojen tilannetta voitaisiin olennaisesti parantaa ulkoisen lisärahoituksen avulla. Suurin osa ulkoisesta rahasta tulee käytännössä valtiolta varsinkin Tekesin ja Suomen Akatemian kautta. Lisäksi tähänkään asti mikään ei ole estänyt rahoittamasta tutkimusprojekteja yksityisellä rahalla.

On tehtävä kaikki mahdollinen, jotta yliopiston toiminnan julkinen rahoitus voidaan taata ilman toiminnan sisältöä vääristäviä ehtoja. Toisaalta yliopistojen ei tule olla itsekeskeisiä ja vaatia vain itselleen lisää julkista rahaa. Meidän tulee ajaa myös esimerkiksi peruskoulun etua. Ylikuormitetusta peruskoulujärjestelmästä ei esimerkiksi tule riittävästi hyviä opiskelijoita. Suomalaista koulutus- ja tutkimusjärjestelmää täytyy ajatella kokonaisuutena.

Toinen kysymys koskee varojen käyttöä. Minusta esimerkiksi tutkimusrahojen laajamittainen kierrättäminen Tekesin ja varsinkaan Akatemian kautta ei ole järkevää. Tutkimusrahoituksen kohdentamiseen tarvitaan yhteensä satoja vakituisia työntekijöitä ja lisäksi suurta määrää professoreita ja lehtoreita ylityöllistetään hakemusten tekemisellä, hakemusten arvioinnilla, erilaisilla komiteoilla ja projektien hallinnoinnilla. Suuri osa tästä rahasta pitäisi siirtää osaksi yliopistojen perusrahoitusta. Näin vähennetään byrokratiaa ja luodaan edellytyksiä sille, että opettajat voivat myös käytännössä – eivätkä vain juhlapuheissa – olla tutkijoita.

Varsinainen skandaali koskee hallinnon ja väliportaiden paisumista. Perusyksiköt kurjistuvat samaan aikaan kun johtajien, suunnittelijoiden ja koordinaattorien määrää lisätään ja erilaiset väliportaat istuvat rahasäkkien päällä. Kaikki mahdollinen raha pitää välittömästi siirtää varsinaiseen toimintaan eli tutkimukseen ja opetukseen.

3) Opiskelijoiden kannalta suurin välitön uhka on lukukausimaksut. Ilmainen opiskelu, opintoraha ja valtion tukema opintolaina tasa-arvoistivat korkeakoulutusta merkittävästi 1970- ja 80-luvuilla. Uudelleen käyttöön otetut lukukausimaksut ovat kaikkialla johtaneet eriarvoistumisen syvenemiseen. Minusta on ehdottomasti pidettävä kiinni periaatteesta, jonka mukaan kaikille yhtäläinen julkisin varoin maksettu koulutus ja tutkimus ovat oikeudenmukaisen yhteiskunnan, demokratian ja kriittisen järjenkäytön edellytys. Ulkomaalaisia opiskelijoita on kohdeltava kosmopoliittisen vieraanvaraisuuden periaatteen mukaan, ja myös heidän opiskelunsa on oltava maksutonta.

Professori, FT Yrjö Vartia, valtiotieteellinen tiedekunta

Minuutin miettimisellä vastaukseni ovat:

1) Millainenhan siitä tulee? Sitten kommentoidaan.

2) Kunnollisilla periaatteilla jotka olen esittänyt julkaisuissani jo noin 10 vuotta sitten.

3) Tietenkin. Niin kuin muuallakin. Laitoksemme on jo tilannut tutkimuksen Pekka Tavailalta, se on valmis, mutta ei vielä julkaistu.

Vararehtori, professori, OTT Thomas Wilhelmsson, oikeustieteellinen tiedekunta

1) Uuteen yliopistolakiin liittyvät keskeisimmät haasteet koskevat yliopiston johtamisjärjestelmän uudistamista, yliopiston rekrytointijärjestelmien kehittämistä sekä yliopiston taloutta. Kun taloudellisten resurssien turvaamisesta tulee puhe seuraavassa kohdassa, nostaisin tässä näistä haasteista merkittävimmäksi yliopiston henkisten resurssien turvaamista, eli rekrytointijärjestelmien kehittämistä.

Yliopistojen vapautuessa tiukasta nimitysmenettelyä ohjaavasta lainsäädännöstä on luotava rekrytointijärjestelmä, jonka puitteissa pystytään joustavasti ja ripeästi rekrytoimaan tarjolla olevia lahjakkuuksia, luopumatta kuitenkaan kokonaan kilpailuun ja vertaisarviointiin perustuvista menettelyistä korkeimpia tieteellisiä tehtäviä täytettäessä. Menettelyjen olisi oltava riittävän joustavia myös tehokkaan kansainvälisen rekrytoinnin mahdollistamiseksi, koska pelkästään suomalaisella aivovoimalla yliopiston nykyistä huippuasemaa ei ole helppoa pitää. Tässä yhteydessä ei myöskään sovi unohtaa opiskelijarekrytoinnin kehittämistä, joskin uusi yliopistolaki ei tähän vaikuta yhtä syvällisellä tavalla kuin henkilöstön palkkaamiseen.

2) Yliopiston aineellisten resurssien turvaaminen on edellytys sille, että ylipäänsä pystytään pitämään yllä ja vielä parantamaan tutkimuksemme ja opetuksemme korkeaa laatua. Tässä suhteessa en kuitenkaan usko mihinkään viisasten kiveen, joka yksinään ratkaisisi ongelmamme. Taloudellisen asemamme parantaminen – nykytietojen valossa lähitulevaisuus ei näytä kovin rohkaisevalta – edellyttää uurastusta useassa suunnassa.

Ensinnäkin on käytettävissä olevin keinoin lobattava sen puolesta, että tulevien julkisoikeudellisten yliopistojen, ja etenkin Helsingin yliopiston perusrahoitus kasvaa nykyisestään. Kun opetusministeriön rahanjakomalli yliopistouudistuksen yhteydessä uudistetaan, on jälleen kerran toimittava sen puolesta, että laadulliset kriteerit saavat nykyistä keskeisemmän aseman määrällisten kriteerien kustannuksella. Erityisesti olisi päästävä eroon nykyisestä tutkintomäärien kasvattamiseen painostavasta kilpajuoksumallista siten, että opiskelijamääriä maltillisesti vähentämällä päästäisiin parempaan opiskelija-opettajasuhteeseen.

Lainuudistuksen yhteydessä on myös erinomaisen tärkeää huolehtia siitä, että yliopiston omien rahastojen privilegiot säilyvät. ”Oma taloutemme” on ollut hyvin keskeinen tekijä tutkimuksemme ja infrastruktuurimme korkean laadun taustalla.

On myös välttämätöntä panostaa vielä lisää ulkopuolisen rahoituksen hankkimiseen sen eri muodoissa, yhteistyöprojekteista alumnilahjoituksiin. Tätä toiminta on kuluvan vuoden aikana huomattavasti vahvistettu keskushallinnon tasolla ja tulokset alkavat jo näkyä.

En usko lukukausimaksujen tarjoavan meidän oloissa realistista yliopistojen rahoitusvaihtoehtoa.

3) Sekä tieteellisessä toiminnassani että muutoin olen johdonmukaisesti kannattanut pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia. Mallin keskeinen osa on opiskelijoille ilmainen koulutusjärjestelmä. Jos nykyistä paljon köyhempi yhteiskunta on pystynyt rahoittamaan nuorilleen ilmaisen koulutuksen, meidän on pystyttävä tähän myös tänään, myös yliopistotasolla. On tärkeä yhteiskunnallinen arvo (ja myös taloudellisesti tehokasta), että kaikilla on mahdollisuus yliopistokoulutukseen, taloudellisesta taustastaan riippumatta.

Silti uskon, että lukukausimaksut ulkomaisille (=ETA-alueen ulkopuolelta tuleville) opiskelijoille on pidemmällä tähtäyksellä välttämätöntä, jotta yliopisto voitaisiin riittävällä tavalla kansainvälistää. Suomi on kohta aika yksin kansainvälisillä koulutusmarkkinoilla tarjoamassa ilmaista tuotetta, eivätkä lahjakkaat hakijat välttämättä sellaista tuotetta arvosta. Laitoksille tarvitaan myös jonkinlainen insentiivi kansainvälisen opetuksen laajentamiseksi. Uskon myös, että kansainväliset lukukausimaksut ovat tarpeen ilmaisen kolutuksemme puolustamiseksi – parin prosentin ulkomaalaiskiintiö hoituu hyvin verovaroin, mutta jos esimerkiksi tähdättäisiin 10 %:n kansainväliseen osuuteen, veronmaksajat voisivat jo ihmetellä, miksi he kustantaisivat tämän edun sellaisten maiden kansalaisille, joissa meidän opiskelijoilta peritään maksut. Järjestelmän edellytyksenä on toki kehitysmaiden opiskelijoille suunnattu hyvä stipendimahdollisuus.

Tästä huolimatta kysymyksessä mainittu kokeilu ei tunnut järkevältä. Jos samoilla markkinoilla yritetään myydä sekä kalliita että ilmaisia tuotteita, jokainen ymmärtää, ettei tulos voi olla rohkaiseva.

Yliopistoille jo myönnetyn tilauskoulutusmahdollisuuden potentiaalia selvitetään parhaillaan.

Professori, LKT Matti Tikkanen, lääketieteellisestä tiedekunnasta ja professori, FT Juhani Keinonen, matemaattis-luonnontieteellisestä tiedekunnasta eivät vastanneet Ylioppilaslehden kyselyyn.

Edit 20.5. Professori Keinonen ja professori Tikkanen vastasivat ylioppilaslehden kyselyyn jälkikäteen. Vastaukset ovat luettavissa alla.


Juhani Keinonen, professori, FT matemaattis- luonnontieteellisestä tiedekunta

1) Yliopistolaki on puitelaki, joka ei säätele yliopiston sisäistä toimintaa muuten kuin hallituksen osalta. Siten esimerkiksi organisaatiorakenne jää yliopiston itsensä päätettäväksi. Laki tulee kuitenkin merkittävästi vaikuttamaan toimintaamme, esimerkiksi johtamis- ja päätöksentekotoimintaan ja sen tarvitsemaan organisaatiorakenteeseen. Siten laista johtuva suuri haaste on sen vaikutusten huomioonottaminen perustoimintoja edistävällä tavalla.
Merkittävin haaste on yliopistomme taloudellisten toimintaedellytysten turvaaminen. Vastaisin siihen tuomalla esiin Helsingin yliopiston erioikeuksien ja niihin liittyvän talouden merkityksen yliopistomme toiminnalle ja riittävään valtionapuun liittyvän vakavaraisuuden merkityksen tutkimukselle ja opetukselle. Ensimmäinen on kynnyskysymys lain hyväksynnälle Helsingin yliopiston kannalta. Toinen liittyy siihen millaiseksi uuden julkisoikellisen Helsingin yliopiston talous ja pääoma määritetään ja miten niitä ylläpidetään.

2) Nykyistä tilannetta, jossa yliopistojen tutkimusrahoitus on vuosien myötä yhä lisääntyvästi kanavoitu ns. kilpaillun eli hyvin pitkälle Suomen Akatemialta ja Tekesiltä haetun rahoituksen kautta, tulisi tasapainottaa lisäämällä yliopistojen tutkimusrahoitusta suhteessa noihin kahteen edellä mainittuun.
Rahoituksen takaamiseen liittyy kustannustason nousun huomioiminen valtion avussa yliopistolle. Yliopiston toimintaa rahoittavien organisaatioiden rahoitukseen tulisi sisältyä todellisia yleiskustannuksia vastaava osuus. Merkittävin tekijä on kuitenkin se, että valtionavustusta ei voi vähentää tai antaa sen liukua alas suhteessa kustannustason nousuun ja ajattelemalla että täydentävä ja erityisesti yksityinen yritysrahoitus pitäisi yllä yliopistojen koulutus- ja tutkimustehtävää. Vaikutuskeino on siis pitkälti vaikuttaminen maamme tiedepolitiikkaan.

3) Vastauksen vastaavanlaiseen kysymykseen olen juuri antanut yliopiston vaalisivuja varten tehdyssä haastattelussa.
”Kansainvälisissä koulutusmarkkinoissa voi olla enemmän hankaluuksia kuin vielä ymmärretään. Eikä lukukausimaksuilla voi olla yliopiston rahoitukselle todellista merkitystä.”
Suhtaudun kumpaankiin kysyttyyn asiaan kielteisesti.


Matti Tikkanen, professori, LKT lääketieteellinen tiedekunta

1. Suurin haaste on talouden turvaaminen, jota ilman laaja-alainen sivistysyliopisto kuihtuu. Meillä on jo valtion rahoituksen lisäksi omat
varat, jotka voisimme säätiöidä. Kaikki mahdollinen on tehtävä, jotta
voisimme, jos hankimme ns.
uutta ulkopuolista rahoitusta, saada valtiolta lisärahoitusta samaan tapaan
kuin säätiömuotoinen innovaatioyliopisto tulee saamaan.

2. Tärkeintä on taata valtiolta tuleva perusrahoitus. Rahanjakomalliin tulisi saada mukaan laatukriteerit tutkintojen määrän lisäksi.
Yhteiskunnallisen vaikuttamisen avulla tulee varmistaa, ettei rahoitus vähitellen jää jälkeen kustannustason noustessa.

3. En kannata lukukausimaksuja. Kannattaa kuitenkin harkita ETA-alueen ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden maksullista koulutusta.
Suomella on hyvä maine koulutusmaana. Jos jokin kehittyvä valtio haluaisi tilata laajan tutkintopaketin, ei tällaista pitäisi sulkea
pois. Laajamittainen tilauskoulutus voisi olla taloudellisesti merkityksellistä. Pienimuotoisella maksullisella koulutuksella
tuskin on taloudellista merkitystä.