16. toukokuuta 2008
Teksti:

Tulin viime vuonna ulos kaapista. Olin jo pitkään peitellyt mieltymyksiäni, vaiennut intohimostani ja sepitellyt hermostuneita valheita. Vaihdoin työpäivän jälkeen vaatteita epämukavasti autossa, säilytin varusteita takakontissa.
    Elin kaksoiselämää.
    Lopulta päätin lopettaa salailun, kestää ivan ja kertoa kaikille rehellisesti, että harrastan golfia.
    Kolopallo ei sovi identiteettiini. Se on räikeässä ristiriidassa minäkuvani kanssa.
    En halua samastua elitistiseen pikeepaita- jengiin. En halua noudattaa typerää pukukoodia enkä tahdo siemailla grogia klubitalolla.
    Haluan olla marginaalia, vaihtoehtoista ja kapinaa edustava rokki- ja skeittihenkinen ihminen.

Ulostuloni aiheutti kollegoissa ja tuttavissa hilpeyttä. ”En olisi susta uskonut” -kommentit korvissa kaikuen häivyin kentälle aina kun mahdollista.
    Miksi juuri minä? Miksi juuri golf? Enkö olisi voinut haksahtaa johonkin katu-uskottavampaan lajiin?
    Tuskissani heräsin kysymykseen siitä, kuinka paljon harrastukset määrittävät identiteettiämme. Olemmeko sitä mitä teemme? Vai voiko ihminen valita ja sanoa: Nämä kiinnostukseni heijastavat minuuttani ja kertovat minusta ihmisenä. Nuo taasen ovat vain harrastuksia, joilla ei ole mitään tekemistä persoonani kanssa.
    Toisaalta sopii pohtia, onko kaiken mitä teemme sovittava minäkuvaamme. Onko ristiriidasta todellista haittaa vai onko se vain merkki monipuolisesta persoonallisuudesta ja laaja-alaisesta lahjakkuudesta? Onko ihminen pervo, jos harrastaa jotain mitä ei kehtaa myöntää harrastavansa?

Vuosi kaapista tulon jälkeen olen jo tottunut yhdistämään ko. lajin itseeni, mutta täysin kivuttomasti golf ei vieläkään minäkuvaani uppoa. Kehtaan kertoa harrastuksestani, mutta muiden golfareiden händäreitä, slouppeja ja holareita vilisevä puhe saa minut vaivaantuneeksi.
    Huomaan kapinoivani kentän kauluspaita- sääntöjä vastaan kuin teini, joka haluaa hyppiä nenille muttei halua menettää viikkorahaansa. Tosi kypsää.
    No, minun luurankoni on pihalla. Ja eihän se nyt niin paha voi olla, sillä suljettujen verhojen takana puuhataan kaikkea paljon epäilyttävämpiäkin asioita.
    Kehotankin kaikki nuoria aikuisia, jotka häpeilevät postimerkkikokoelmaansa, scrap-bookkejaan, partiohuiviaan, uppopallouimalakkiaan tai kävelysauvojaan tulemaan rohkeasti ulos kaapista.
    Se opettaa miltä tuntuu olla salaa vinoon naurettu vähemmistön edustaja.

Iina Merikallio
Kirjoittaja on mainostyöläinen.

iina ( a t ) bobhelsinki.fi