30. toukokuuta 2008
Teksti:

Varhain lehtikierroksella

Puoli viideltä aamulla Kauniaisissa on aika nättiä. Aurinko on noussut jo ajat sitten, linnut laulavat ja metsä on keväisen vihreä. Mikäs näissä maisemissa on ajellessa ja lehtiä jaellessa.
    Daniel Otieno , 29, on ollut postimiehenä jo kaksi vuotta. Sen huomaa: hän muistaa melkein joka postilaatikon kohdalla jakolistaan katsomatta, mikä lehti sinne kuuluu. Tänä aamuna kauniaislaisten laatikkoihin sujahtaa 473 kappaletta Helsingin Sanomia, 218 Hufvudstadsbladetia, 35 Kauppalehteä, 13 Västra Nylandia, kaksi Borgåbladetia ja yhdet kappaleet ja Uutispäivä Demaria.
    Normaalisti Otieno aloittaa työt puoli kahden maissa. Tänään lehdet olivat parikymmentä minuuttia myöhässä, joten kierros venyy. Seitsemään mennessä lehtien pitää olla jaettuna.
    Jo muutaman askeleen matkalla Otieno pistää juoksuksi. Osan lehdistä saa jaettua suoraan auton ikkunasta, mutta yleensä pitää pinkaista vaaleanharmaasta Volvosta ulos. Turvavyöstä muistuttava merkkivalo välkkyy punaisena, kun Otieno kaasuttaa laatikolta toiselle.
    Kuuden maissa päästään jakajan suosikkimaisemiin: on metsää, peltoa, luontoa. Kuurinniityllä Espoon puolella pyykit kuivuvat narulla vanhan omakotitalon pihassa, ja pieni kapea hiekkatie vie ison talon pihaan.

Otieno on it-alan kolmannen vuoden opiskelija. Monet hänen suomalaisista luokkakavereistaan ovat jo olleet oman alan kesätöissä, kenialainen Otieno ei, vaikka hän on töitä hakenut.
    Sen sijaan Otieno jakaa lehtiä vuoden ympäri. Seitsemän yötä peräkkäin, sitten on yksi vapaa yö, ja sen jälkeen taas seitsemän yötä töitä. Ja yön jälkeen täysi koulupäivä.
    Otieno ei silti valita.
    ”Työn ansiosta pystyn olemaan täysipäiväinen opiskelija, eikä minun tarvitse olla tunneilta pois. Tämä on hyvä työ opiskelijalle.”
    Tietenkin Otieno haluaisi kokemusta omalta alalta, tietoverkkojen parista.
    ”Suomessahan on hyvin tärkeää, että on alan kokemusta jo ennen kuin valmistuu.”

Postimiehen työssä haastavinta ovat talvet.
    ”Kun on kylmä ja paljon lunta, ja autoni jää jumiin joka paikkaan”, Otieno sanoo.
    Sen uskoo. Vielä nyt toukokuussakin ikkunasta autoon tulvahtava ilma on kylmää. Pelloilla on kuuraa, yöllä on ollut pakkasta.
    ”Keniassa lämpötila laski alhaisimmillaan plus kymmeneen.”
    Nykyään Otieno käy Keniassa kerran vuodessa, joulun aikaan. Hän haaveilee palaavansa joskus kotimaahansa pysyvästi. Sitä ennen hän haluaisi sitä työkokemusta, vaikkapa viiden vuoden ajan. Unelmatyöpaikka olisi Nokialla tai Ericssonilla.
    Keniassa Otieno ehti opiskella alaa jo kolme vuotta, sekä työskennellä koulutusassistenttina kansainvälisessä sertifiointiyrityksessä Bureau Veritaksessa.
    Suomeen hänet houkuttivat kavereiden kokemukset ja opintojen ilmaisuus. Hän ei halua lukukausimaksuja EU:n ulkopuolisille opiskelijoille.
    ”Jos lukukausimaksut otetaan käyttöön, monet lähtevät mieluummin Yhdysvaltoihin tai Britteihin. Kieli on täällä niin iso kynnys.”
    Rahaa tarvitaan jo nyt, jotta pääsisi Suomeen. Oleskeluluvan hakijalla pitää olla tilillään vähintään 6 000 euroa. Otieno keräsi rahat ystäviltään, sukulaisiltaan ja omista säästöistä.
    Mutta nyt lehdet on tältä aamulta jaettu. Opinnot ovat jo kesätauolla, joten Otieno lähtee hetkeksi nukkumaan. Kahdeltatoista päivällä alkaa työnantajan sponsoroima suomen kielen kurssi.

Tällä hetkellä Suomessa asuu 133 000 ulkomaan kansalaista. Heistä 55 000 on alle 30- vuotiaita: kaksi kertaa enemmän kuin 15 vuotta sitten. Ja luku kasvaa. Tähän mennessä Suomi on epäonnistunut maahanmuuttajien työllistämisessä. OECD:n tutkimuksen mukaan vain Belgiassa asiat ovat yhtä huonolla tolalla: molemmissa maissa alle puolet maahanmuuttajista on töissä. Korkeakoulututkinto on 19 prosentilla Suomeen muuttaneista, kun suomalaisista korkeakoulu tutkinto on 23 prosentilla.

Kylvämässä Porvoossa

Vihreä traktori hyrrää porvoolaisella pellolla ja vetää perässään punaista kylvökonetta. Se kylvää vehnää parin sentin syvyyteen, ja nakkaa samalla apulantaa vielä hieman syvemmälle, siemenen alle.
    Traktorin kopissa istuva maanviljelijä Jani Hannula , 25, on aloittanut työt tänään pari tuntia sitten, puoli viideltä. Ensin Hannula äesti – siis pehmensi ja hienonsi – kotitalon vieressä olevaa peltoaan pari tuntia, nyt on kylvämisen vuoro.
    ”Enää puuttuu vain sade”, traktorista alas kivunnut viljelijä sanoo.
    Viimeiset viikot on mennyt kylvötöissä. Ja kylvettävää riittää, sillä Hannulalla on 205 hehtaaria peltoa. Vertailun vuoksi: maatilojen keskikoko on Suomessa 34 hehtaaria.
    Kun Hannulan tila siirtyi isältä pojalle kaksi ja puoli vuotta sitten, hehtaareita oli 50.
    ”Pinta-alaa on ollut pakko kasvattaa, että viljely kannattaa. Kulut ovat niin suuret.”

Kulujen kattamiseksi viljelijän pitää nykyään keksiä kaikenlaista muutakin. Hannula käy talvisin auraamaassa Vantaan Hakkilassa teollisuushallien pihoja, jotta 70 000 euron traktorit tuottaisivat myös peltojen ollessa jäässä.
    Tämän lisäksi nuorella viljelijällä on mylly, Suomen toiseksi vanhin, ja puutavaraliike.
    Hannula itse puolestaan on tyypillinen maanviljelijä: EU-tuki paperisavotta saa ryöpyn niskaansa.
    ”Minulla on 99 peltolohkoa, ja joka lohkosta pitää täyttää lohkokorttiin tiedot, kun siellä kyntää tai myrkyttää tai tekee mitä tahansa.” Ja hukkakaura! Se sellainen viljan seassa kasvava kielletty kasvi.
    ”Olen aika monessa EU-maassa matkustanut, ja siellä pellot rehottavat hukkakauraa. Suomessa tulee heti sanktiota, vaikka se ei ole edes mikään paha kasvi, se ei levitä mitään tauteja.”
    Torjunta maksaa. Hannula arvioi, että häneltä kuluu tänä vuonna 7 000 euroa pelkästään hukkakauran torjuntaan.
    Mutta yhdessä asiassa Hannula eroaa kollegoistaan: hän on nuori. Maanviljelijöiden keski-ikä kasvaa koko ajan, ja alle 30-vuotiaiden viljelijöiden määrä on tällä vuosituhannella vähentynyt viidenneksellä.
    Viljelijä sanoo silti olevansa unelma-ammatissaan.
    ”Parasta on oma rauha traktorissa. Saa tehdä mitä haluaa, eikä kukaan ole pompottamassa.”

Tällä hetkellä maanviljelijöitä on Suomessa noin 59 000, melkein 10 000 vähemmän kuin vuosituhannen alussa. Alle 30-vuotiaita maanviljelijöitä on parituhatta. Viime vuonna sukupolvenvaihdoksia tehtiin noin tuhat. Monialaisten tilojen osuus kaikista maatiloista on noussut 25 prosentista 35 prosenttiin viidessä vuodessa, ja nousee yhä.

Tyhjässä varuskunnassa

Vekarajärvellä, Karjalan prikaatin 2. ilmatorjuntapatterin kasarmilla ei ole ollut varusmiehiä sitten vuodenvaihteen. Silti yliluutnantti Pauliina Hirvosella , 29, on kiire jo puoli yhdeksältä aamulla.
    Lauantaina yksikön varapäällikkö matkaa Lohtajalle valtakunnalliseen ilmasotaharjoitukseen. Kesäkuussa Vekaranjärvellä järjestetään kertausharjoitukset ja heinäkuussa 2. ilmatorjuntapatterissa käynnistyy aliupseerikurssi.
    Nyt Hirvonen arvioi kalustotarpeita, varailee tarvikkeita varastolta ja organisoi tulevaa työnjakoa.
    Rääkkyläläislähtöinen upseeri tutustui armeijaan ensin varusmiehenä ja sopimussotilaana.
    ”Silloin en tiennyt, minne alalle lähden. Ajattelin, että armeijan johtamisopeista olisi joka tapauksessa hyötyä.”
    Tietojenkäsittelytieteen ja kansainvälisen politiikan yliopistoopintojen jälkeen Hirvonen tajusi, että upseerin ura kiinnostaa enemmän.
    ”Olen aina ollut aika liikunnallinen ja kasvanut maatalossa poikien kanssa. Tämä on ollut minulle luontainen ympäristö.”
    2000-luvun upseerille sotaan lähteminen on etäinen ajatus. Työssä motivoi se, mikä nyt työssä yleensä motivoi, mahdollisuus kehittää itseään.
    ”Täällä oppii tekemään järkeviä päätöksiä yllättävissäkin tilanteissa. Myös silmä ihmisten lukemiseen kehittyy.”
    Yliluutnantin työyhteisö on valtaosin nuorta ja nuoret tuovat johtamiseen uusia ideoita.
    ”Perusperiaatteista, kuten hyvistä tavoista, pidetään toki kiinni, mutta ehkä täällä ei ole enää niin jäykkää kuin joskus ennen.”
    Moderni upseerikunta ei halua väheksyä menneiden polvien työtä.
    ”Isoisien työn kunnioittaminen kuuluu isänmaallisuuteen. Samoin yritteliäisyys ja se, että on valmiutta työskennellä epäitsekkäistä lähtökohdista.”
    Poliitikkojen sauhutessa puolustuselonteosta ja varuskuntien lakkauttamisista upseeri ei hätäile sanomisiensa kanssa.
    ”Ajankohtaisista asioita keskustellaan aktiivisesti. Tässä työyhteisössä ei kuitenkaan keskitytä oman mielipiteen esilletuomiseen, vaan pyritään faktoihin perustuvaan keskusteluun.”

Suomessa työskentelee 2834 upseeria, joista 69 on naisia (Rajavartiolaitoksen upseerit eivät sisälly lukuun). Upseerien keski-ikä on noin 38 vuotta. Vuonna 2007 ammattiupseerikoulutukseen haki 488 henkilöä. Aloituspaikkoja on 148.

Miesten kesken kotona

Kello on yksitoista ja Jere Majava istuu poikansa Joelin kanssa ruokapöydän ääressä. Vuoden ja yhden kuukauden ikäisellä lapsella on puun värinen syöttötuoli ja kaulassaan ruokalappu. Isä lusikoi hänen suuhunsa tomaattivihannes- possupataa. Merihaassa sijaitsevan kolmion ikkunasta näkyy vastapäinen kerrostalo.
    ”Tällä viikolla kokeilemme, mitä Joel pitää tomaatista”, Majava sanoo.
    Joel maiskuttaa tunnollisesti.
    Lapsi herää yleensä seitsemän ja kahdeksan välillä, mutta tänään perheen miehet ovat nousseet jo aamukuudelta. Aamiaisen jälkeen he katsoivat yhdessä Pikku Kakkosta.
    ”Yritimme olla mahdollisimman hiljaa, ettemme herättäisi äitiä”, Majava sanoo.
    Ennen kuin Joel syntyi, Majava oli sopinut vaimonsa kanssa, että molemmat heistä jäävät hetkeksi kotiin lapsen kanssa.
    Ensiksi oli vaimon vuoro hoitaa lasta kotona. Viime joulukuussa Majava jäi pois työstään Helsingin yliopiston opetusteknologiakeskuksessa, jossa hän toimii verkkopedagogiikan asiantuntijana. Hän on kiinnostunut erityisesti blogeista ja sosiaalisesta mediasta.
    ”Väitöskirjan tekeminen voisi olla liian teoreettista yksin puurtamista, mutta tutkimuksen ja soveltamisen yhdistäminen kiinnostaisi.”
    Nyt Majava on vanhempainvapaalla, isyysvapaalla ja palkattomalla hoitovapaalla – ensi syyskuuhun saakka. Silloin Joelin olisi tarkoitus mennä päivähoitoon, mutta paikka ei ole vielä varmistunut.
    Majava ei kuitenkaan halua kutsua itseään koti-isäksi. Hänestä kotiin jääminen on itsestäänselvää, eikä sillä ansaitse uutta ”tehtävänimikettä”.
    ”Emme ole edes keskustelleet tästä järjestelystä, koska tämä on ollut meille täysin selvää koko ajan. Me ajattelemme, ettei työnjako perheessä ole sukupuoleen sidottua.”

Majava on havainnut, että päivien viettäminen lapsen kanssa tarkoittaa, että hän on perheessä tällä hetkellä se vanhempi, joka tietää mitä ja milloin Joel haluaa.
    ”Tunnen nyt Joelin elekielen, ruokailuajat ja unirytmin, eli minusta on tullut tavallaan vastuuhenkilö. Näen koko ajan, miten hän kehittyy. Joelista alkaa olla viikko viikolta enemmän seuraa, eikä hän ole enää vain pelkkä hoidettava.”
    Majavan mielestä on ennen muuta hienoa nähdä lapsen kasvavan.
    ”Esimerkiksi eilen huomasin, että Joel matkii spontaanisti minun eleitäni, ilmeitäni ja kädenliikkeitäni. Samalla tajusin, että häntä pitää ruveta jossakin vaiheessa kasvattamaan ja opettamaan, sillä tarpeista huolehtiminen ei enää riitä.”
    ”Nyt sen huomaa, ettei voi tehdä ihan mitä tahansa, kun oma lapsi ottaa mallia ja tekee sitten ihan samalla tavalla.”

Tänä aamuna, kun Majavan vaimo oli lähtenyt töihin aamuyhdeksän jälkeen, Joel nukkui parin tunnin päiväunet. Sillä välin Majava siivosi leluja lattialta ja luki sähköpostinsa.
    Perhe on saanut huomata, että vielä nykyäänkin jotkut – erityisesti heitä vanhemmat ihmiset – pitävät isän jäämistä kotiin poikkeuksellisena.
    ”Meille on sanottu, että olemmepas me moderneja, kun teemme tällä tavalla. Olen aina ajatellut, että miehen kotiin jääminen olisi ihan normaalia nykyaikana, mutta ehkä Suomi on arvokonservatiivisempi maa kuin olen kuvitellut.”
    Majavan A-klinikkasäätiössä työskentelevä vaimo sai vakipaikan juuri ennen äitiyslomalle jäämistään ja ylennyksen esimiestehtäviin heti töihin palattuaan.
    ”Jos minä olisin työpaikassa, jossa pidettäisiin huonona juttuna sitä, että hoitaa lastaan kotona reilut puoli vuotta, niin en haluaisi olla sellaisessa paikassa”, Majava sanoo.
    Hänen mielestään miesten kannattaisi jäädä nykyistä useammin kotiin hoitamaan lastaan: lasten hoitaminen ei ole minkäänlainen uhraus.
    Iltapäivällä Majava aikoo mennä poikansa kanssa leikkipuistoon, joko kerrostalon pihalle tai Tokoinrantaan.
    Vaimo palaa töistä kotiin viiden maissa.
    ”Usein sanotaan, että hiekkalaatikot ovat äideille sosiaalisia paikkoja, mutta minä en ole vielä ehtinyt luomaan siellä kaverisuhteita.”

Keskimääräinen suomalais isä saa ensimmäisen lapsensa 30- vuotiaana. Viime vuonna isät olivat kotona lapsensa syntymän jälkeen keskimäärin 19 arkipäivää. Suomalaiset isät käyttävät perhevapaita vähiten pohjoismaisista isistä. Vain noin joka kymmenes isä jää vanhempainvapaalle 18 arkipäivän isyysloman lisäksi.

Idänkauppaa hieromassa

Eteläranta 8:n kattohuoneistosta näkyy kauas merelle.
    Roman Zykov , 30, on aloittanut aamunsa asianajotoimisto Hannes & Snellmanin glamoröösissä toimistossa kahdeksan jälkeen aamulla selailemalla venäläisiä talousuutisia. Ennen lounastuntia Zykov ehti vielä käydä kiinni korkeaan asiakirjapinoon: suuri suomalaisyritys osti vastikään Moskovasta kauppaketjun, ja nyt Zykov kollegoineen hoitaa, että viralliset paperityöt hoituvat lain kirjaimen mukaan.

Ural-vuoristossa , Ufan kaupungissa syntynyt lääkäriperheen poika Zykov muutti Helsinkiin vuosi sitten työtarjouksen perässä.
    ”Ja liittyyhän näihin kuvioihin aina nainen”, hän vihjaa.
    Zykov on asunut ja työskennellyt Kazanin yliopistosta valmistuttuaan myös Yhdysvalloissa ja Alankomaissa. Suomessa oli kysyntää paitsi tohtorismiehen kyvyille myös Venäjän tuntemukselle. Maiden välinen bisnes on kovassa kasvussa, ja myös lakiasiain osaamista tarvitaan.
    Hannes & Snellman kääntyi itään vuonna 2006 ja hankki toimistot niin Pietarista, Moskovasta kuin Ukrainan Kiovastakin. Suomessa yhteyksiä hoitaa erillinen Venäjän deski. Zykovin kollegat täällä ovat kuitenkin pääosin suomalaisia.
    ”Olen kuullut monesti, että suomalaisten ja venäläisten välillä on jonkinlainen jännite historian vuoksi, itse en ole sellaiseen törmännyt. ”
    Bisnes on aina ensi sijassa bisnestä, Zykov painottaa.

Liikejuristit painavat usein töitä tauotta, Zykovin mielestä Suomessa otetaan kuitenkin harvinaisen rennosti. Tai rennosti ja rennosti.
    ”Omistajat tulevat kyllä usein jo ennen kuutta aamulla, silloin voi keskittyä muiden häiritsemättä.”
    Zykov itse viettää vapaa-aikansakin työporukassa. Juristit pelaavat yhdessä esimeriksi pokeria tai käyvät ulkona – vaikkei Helsingissä ole kummoisia baareja, kuten Moskovassa, Zykov sanoo.
    Ei hän niitä tosin kaipaakaan.
    Kotoa Herttoniemen rannasta pääsee töihin hetkessä ilman autoa, paljon helpommin kuin Hollannissa tai Venäjällä. Lisäksi on merinäköala ja metsää.
    ”Työskentelemällä suuressa metropolissa pitkiä päiviä ei voi ostaa tällaista mukavuutta, vaikka palkka olisi mikä. Monet suomalaiset ottavat sellaisen annettuna.” Aikooko Zykov sitten jäädä Suomeen?
    ”Työhaastattelussa kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden päästä. Vastasin, etten tiedä. Ei koskaan voi sanoa, mitä tapahtuu vuoden päästä tai huomenna.”
    Tänään ohjelma on kuitenkin selvä. Työt loppuvat viimeistään seitsemältä, kun Zykov vaihtaa huoneessaan puvun verkkareihin ja lähtee Katajanokan kentälle pelaamaan jalkapalloa. Joukkueessa on egyptiläisiä, libyalaisia, hollantilaisia ja argentiinalaisia. Nokialta, yliopistolta, Teknillisestä korkeakoulusta…
    ”Olen puolustaja, mutta sitten kun kyllästyn, hyökkään. Tämä ei ole niin kovin ammattimaista.”

Työn perusteella oleskelulupaa hakeneiden määrä kasvoi Suomessa viime vuonna noin 60 prosentilla. Eniten oleskelulupa-anomuksia tehtiin Venäjältä, yhteensä 5 225. Alle 30-vuotiaita työn vuoksi oleskelulupaa hakeneita oli viime vuonna reilut 4 500. Venäläisiä heistä oli reilut 1 200. Suomalaisyritykset investoivat viime vuonna Venäjälle 870 miljoonaa euroa. Se on 36 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna.

Mummon kanssa kävelyllä

Paula Ahonen, 24, on juuri tullut kävelyltä ja istuskelee nyt alkuiltapäivän auringossa vallilalaisen kerrostalon pihalla. Ystävä Tuovi, 86, on mennyt jo sisään lepäämään.
    Ahonen käy kerran viikossa vapaa-ajallaan kävelyttämässä vanhusta ja juttelemassa. Tänään naiset ovat puhuneet lähinnä Tuovin kunnosta. Se on ollut viime aikoina heikko.
    Ystävyys syntyi viime vuonna, kun Tuovin sukulaiset tiedustelivat Paavalin seurakunnalta kaveria vanhukselle. Homma sopi hyvin diakonia-ammattikorkeakoulussa opiskelevalle ja seurakunnassa harjoitteluaan suorittaneelle Ahoselle.
    ”Tämä on minun alaani. Osaan olla ihmisten kanssa.”
    Useimmiten kun naiset tapaavat, Ahonen kuuntelee, ja Tuovi kertoilee läheisistään tai kesämökistään.
    ”Aluksi katsoimme paljon valokuvia. Se oli hyvä. Minun oli helpompi kuunnella juttuja läheisistä, kun olin nähnyt, kenestä puhutaan.”

Lapualaissyntyinen, papin ja sairaanhoitajan tytär Ahonen valmistuu tänä vuonna sosionomi -diakoniksi. Edessä on ammatinvalinta, ja kutsumus diakonin työhön on vahva.
    Ongelma on, että Ahonen aviomiehineen kuuluu luterilaisen kirkon sijaan vapaisiin suuntiin luokiteltavaan Majakkaseurakuntaan Espoossa. Pariskunta käy jumalanpalveluksessa lauantaisin ja soittaa kirkon bändissä.
    ”Juuri tänään koulussa juttelimme kavereiden kanssa diakonivihkimyksestä.”
    ”Olen kyllä paljon miettinyt, liittyisinkö työn vuoksi luterilaiseen kirkkoon. Toisaalta kirkossa on nyt vähän avoin tilanne, katson mihin suuntaan tämä lähtee menemään.”
    Ahonen ei haluaisi kuulua kirkkoon, joka esimerkiksi siunaisi homoavioliitot.
    ”Se ei vain ole raamatullista, ja uskon, että Raamattu on Jumalan sana”, hän sanoo.
    Diakonin työn tapaista kristillistä hommaa Ahonen toivoo löytävänsä vaikkapa päihdetyön alalta.

Tuovin luona käymistä Ahonen aikoo jatkaa pitkään. Hän uskoo, että vapaaehtoisille ystäville on tulevina vuosina paljon kysyntää.
    ”Koulussa kuulee juttuja, että kotisairaanhoitajat ovat niin tiukoilla, etteivät ehdi viedä edes roskapussia.”
    ”Yhteiskunnan pitäisi tietenkin hoitaa vanhuksien perusasiat jatkossakin, vielä nykyistä paremmin. On kuitenkin todella tärkeää, että joku käy kävelyllä ja juttelemassa, vaikka vain kerran viikossa.”
    Joskus, kun Tuovin kanssa sovittu tapaaminen peruuntuu, Ahosta harmittaa.
    ”Ajattelen, että onkohan hän nyt ihan yksin siellä. Mutta eihän se tietenkään minun vastuullani ole. Olen vain sellaista ekstraa.”
    Tänään Ahonen lähtee Tuovin luota Paavalin seurakunnalle juttelemaan lopputyöstään. Sitten tiedossa on Frendejä kotisohvalla.
    ”Tänään en taida ehtiä skeittaamaan, menen sitten huomenna.”

Tuovin nimi on muutettu.

Tilastokeskus arvioi yli 65-vuotiaiden osuuden väestöstä nousevan nykyisestä 16 prosentista 26 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Kunnallisen sosiaali- ja terveysalan hoitohenkilökunnan tarve nousee vuoteen 2050 mennessä eri arvioiden mukaan 30 000-50 000 työntekijällä. Suomen punainen risti välittää vanhuksille ystäviä 250 paikkakunnalla. Lisäksi ystäväpalvelua järjestävät muun muassa seurakunnat.

Matkalla saamen tunnille

Anni-Helena Ruotsalalla, 20, on kiire. Puolessa tunnissa pitäisi ehtiä lääkärikäynniltä keskustasta Tikkurilaan, missä kaksi ekaluokkalaista odottaa saamen kielen tuntinsa alkamista.
    ”Vielä mieluummin opettaisin kyllä yläasteikäisiä. Siinä saisi oikein takoa kieltä päähän, kun nyt piirrellään kirjaimia”, Ruotsala sanoo ja nauraa.
    Hän muutti Helsinkiin neljä vuotta sitten Enontekiön kupeesta Karesuvannolta, koska oli ”kyllästynyt katselemaan samoja naamoja”: yläasteen saamelaisluokalla oppilaita oli neljä, ja lukiossa meno olisi jatkunut.
    Helsingissä Kallion lukiossa Ruotsala viihtyi, vaikka äidinkielen, pohjoissaamen, opiskelua sähköpostitse oli vaikea järjestää. Myös kaupungin tavat kummastuttivat.
    ”Täällä ei voi puhua suoraan asioista, pitää kierrellä ja lausua kohteliaisuuksia. Itse olen rääväsuu, ja sain aluksi aika paljon mielipahaa aikaan.”
    Nyt Ruotsala opiskelee ensimmäistä vuotta arkeologiaa Helsingin yliopistossa, ja aikoo pyrkiä kesäkuussa vielä poliittisen historian opiskelijaksi. Kesällä tiedossa on harjoittelu rautakauden kaivauksilla Inkoossa.
    Valmistuttuaan Ruotsala haluaisi rikosarkeologiksi.
    ”En minä ole koskaan mitään Indiana Jones -kuvitelmia elätellyt. Työhän on sitä, että kaivetaan, on tylsää, eikä mitään löydy.”

Ruotsala on mukana myös, kun city-saamelaisnuoret kokoontuvat. Hän ei juokse yhdistyksen kokouksissa, mutta epävirallinen porukka – suurilta osin Ruotsalan sukulaisia – käy kuuntelemassa kansanmusiikkia tai matkustaa saamelaistapahtumiin, esimerkiksi Hettaan, Marian päivän juhlaan.
    ”Joillakin se saamelaishössötys menee jo yli. Nuoret pukeutuvat saamelaisasuun, lähtevät lukemaan saamea ja kouluttautuvat saamelaisvirkoihin. Itse en ole koskaan ollut vetäytymässä saamelaispolitiikkaan tai ajatellut, että lähtisin ajamaan saamelaiskulttuuria.”
    Tällä hetkellä kotikonnuista muistuttaa lähinnä poronliha pakkasessa. Sitä Ruotsala kantaa jokaiselta pohjoisenvisiitiltä kuukausien tarpeeksi.
    ”Kyllä minä silti haluaisin kasvattaa lapseni pohjoisessa ja opettaa niille kielen. Mutta ei siellä ole töitä.”
    Porotaloudesta elävässä saamelaissuvussa kotikonnuille palaamista kuitenkin odotetaan.
    ”Lapsille korostetaan koko ajan, että täytyy löytää joku poromies, ja jos on norjalainen niin sitä parempi.”
    ”Norjassa on yleensä rikkaammat poromiehet. ”
    Ruotsala kokee kuitenkin tienanneensa jo nyt mustan lampaan maineen.
    ”Olen jo järkyttänyt monet sukulaiset, että ne varmasti odottavat jo, etten minä niiden mielien mukaan mene.”

Pääkaupunkiseudulla asuu noin 1 000 saamelaista ja yhteensä Suomessa noin 8 000. Helsingin seudun saamelaiset perustivat vuonna 1988 oman yhdistyksensä City-sámit.
    Suomessa noin 3 000 saamelaista puhuu saamen kieltä äidinkielenään.
    Helsingin yliopistossa on voinut vuodesta 2005 alkaen opiskella saamen kieltä ja kulttuuria pääaineena kandidaatin tutkintoon saakka.

Joutsenmerkkejä tekemässä

Ympäristökonsultti Petra Lattunen, 30, istuu toimistossaan Tampereen Järvensivussa. Viereisessä huoneessa on Lattusen olohuone ja sen vieressä makuuhuone. Toimistossa istuu Lattusen lisäksi kääntäjä-aviomies. Heillä molemmilla on oma yritys.
    Lattunen havaitsi nousevan ympäristöbuumin työskennellessään vuosituhannen vaihteessa Fortumissa, jossa hän vastasi muun muassa varustamon ympäristökoulutuksesta.
    ”Jos pienyrityksessä on töissä yksi tai kaksi ihmistä, heillä ei ole resursseja tehdä ympäristöhommia. Haaveilin perustavani pienyrityksiä auttavan firman sitten, kun olen iso ja viisas.”
    Lattusesta tuli iso ja viisas kaksi ja puoli vuotta sitten. Ympäristöekologian maisteri perusti oman ympäristökonsulttitoimiston, Ingreeningin, joka tekee ympäristöselvityksiä, -koulutuksia ja -viestintää. Esimerkikiksi Joutsenmerkin haussa monet yritykset tarvitsevat apua.
    ”Merkkiin tarvitaan laajasti tietoja alinhankkijoista lähtien, esimerkiksi kemikaaleista, koostumuksesta ja siitä, toimiiko tuote kuten sitä markkinoidaan. Kriteerit ovat tiukat, eikä niitä tietoja saa parissa päivässä kasaan.”
    Lattunen on firmansa ainoa työntekijä. Isoissa projekteissa pienet yritykset yhdistävät voimansa. Esimerkiksi tänä aamuna Ingreening ja kaksi muuta ympäristöalan yritystä Sirium ja Ekokumppanit palaveerasivat Tampereella ensi vuonna järjestettävien nuoriso-olympialaisten ympäristöohjelmasta.

Ympäristöbisneksessä pyörivät rahasummat kasvavat Suomessa kolmen prosentin vuosivauhtia. Se on kansainvälisesti ottaen vähän, mutta asenteet ovat jo muuttuneet.
    ”Nykyään ei mene viikkoakaan, etteikö esimerkiksi Kauppalehdessä olisi ympäristöaiheisia juttua.”
    Lattunen koki oman ympäristöherätyksensä jo 90-luvun lopulla, kun hän oli vaihdossa Englannissa Leicesterin yliopistossa. Kerskakulutuskulttuuri yllätti.
    ”Toiminta oli aivan posketonta. Mitään jätteitä ei lajiteltu ja koko kulttuuri perustui siihen, että joka ikinen ihminen menee lauantaina shoppailemaan.”
    Palatttuaan Suomeen Lattunen vaihtoi pääaineensa biologiasta ympäristötieteeseen. Nykyään Lattunen yrittää elää niin kuin opettaa.
    ”En osaa ajatella, että lentäisin enää minnekään.”
    Periaatteessa:
    ”Jouduin viime vuonna lentämään töiden takia Tukholmaan ja takaisin.”

Tänään Lattunen fillaroi aamun kokoukseen ja takaisin. Iltapäivä kuluu toimistolla puhelimessa: työn alla on uimarantojen riskikartoitus sekä kolmen kunnan jätevesineuvontahanke Pälkäneellä, Padasjoella ja Urjalassa.
    Kotona syödyn pestopastalounaan jälkeen Lattunen ja hänen miehensä ottivat puolen tunnin tirsat.
    ”Se on yrittäjyyden ihanuutta, että voi ottaa päiväunet. Niiden ansiosta jaksaa tehdä töitä myöhään iltaan.”
    Lattusen työpäivät voivatkin venyä, eilen hän lopetti vasta kymmeneltä.
    ”Ensimmäisenä yrittäjävuotenani tein 200 tuntia ylitöitä. Nyt en enää niin paljoa.”
    Tulevaisuudessa Lattunen haaveilee voivansa laajentaa yrityksensä toimintaa. Vaikka ympäristöbisneksen odotetaan kasvavan, on alan työpaikoista tällä hetkellä pulaa.
    ”Ympäristöalalla on todella energisiä ja osaavia ihmisiä pilvin pimein, joille vain ei ole järkeviä töitä. Toivoisin, että tulevaisuudessa voisin palkata heitä.”

Ympäristöbisnes kasvaa maailmalla kymmenen prosenttia vuodessa, mutta Suomessa vain kolmen prosentin vuosivauhtia. Yhteensä Suomen ympäristöbisneksessä pyörii Sitran mukaan noin 4,5 miljardia euroa vuodessa. Maailman talousfoorumin ympäristöllisen kestävyyden vertailussa Suomi on kolme kertaa sijoittunut maailman parhaaksi.

Säilössä

31-Vuotias Roberto Ibrahim on levoton. Hän pyörii sängyssä ja yrittää saada unta jo kuudelta. Välillä Ibrahim nousee ja katsoo ikkunan kaltereiden välistä metsää ja piikkilanka-aitoja.
    Hän sanoo nukkuvansa vain kolmisen tuntia vuorokaudessa, vaikka rauhoittavat lääkkeet tekevät olon uneliaaksi.
    ”Päässäni pyörii, mitä minulle on tapahtunut Serbiassa. Mietin jatkuvasti myös sitä, miten minun käy. Pelkään kuolevani, jos minut lähetetään Suomesta pois.”
    Romanivähemmistöön kuuluva Ibrahim on kotoisin Kosovosta, ja on ollut huhtikuun alusta lähtien Suomessa Metsälän säilöönottoyksikössä, jonne hänet on suljettu ulkomaalaislain nojalla.
    Säilössä kaikki päivät ovat kuten tänään: aamupala kahdeksan tietämillä, lounas puoli kaksitoista, ulkoilua kahdelta, päivällinen neljältä. Iltapalaa olisi vielä tiedossa kahdeksalta. Kahden viikon välein turvapaikanhakijat käyvät käräjäoikeudessa, jonka päätöksillä heitä pidetään säilöönottoyksikössä.
    ”Kun tulin Suomeen, poliisi lupasi, että pääsen heti seuraavana päivänä perheeni luo. Nyt olen ollut täällä pari kuukautta, eikä mitään ole tapahtunut”, Ibrahim sanoo.

Ibrahim tuli Suomeen Ruotsin viranomaisten päätöksellä. Haettuaan turvapaikkaa Suomesta hän joutui säilöönottoyksikköön, koska hänen henkilöllisyydessään tai matkareitissään oli epäselvyyksiä. Nyt Ibrahim vain odottaa, päättääkö maahanmuuttovirasto karkottaa hänet maasta.
    Itse Ibrahim sanoo, ettei tiedä, miksi on säilöönottoyksikössä. Hänen raskaana oleva vaimonsa ja kaksi lastaan ovat myös Metsälässä, samassa rakennuksessa vastaanottoyksikön puolella. Vastaanottoyksiköstä voi poistua vaikkapa kauppaan, mutta Ibrahimin on pysyttävä Metsälässä. Vaimon ja lasten on suostuttava ruumiintarkastuksiin, jos he haluavat nähdä Ibrahimia.

1990-luvun lopussa Ibrahim perheineen joutui lähtemään kotimaastaan Belgiaan sodan vuoksi.
    Belgiassa eläminen kävi kuitenkin mahdottomaksi, koska maassa asuvat albaanit alkoivat Ibrahimin mukaan vainota perhettä.
    ”Meitä pahoinpideltiin, ei ollut muita vaihtoehtoja kuin lähteä Ruotsiin, jossa minulla on sukulaisia. Olimme hetken aikaa Pohjois-Euroopassa, sitten meidät karkotettiin Serbiaan.”
    Ibrahim kertoo perheen joutuneen karkottamisen jälkeen kodittomaksi. Hän työskenteli putkimiehenä, mutta perheen etnisen taustan vuoksi he tulivat ryöstetyiksi säännöllisesti. Siksi perhe on tullut Serbiasta takaisin Pohjois-Eurooppaan.
    ”Vaimoni itkee, kun hän tulee tänne säilöönottoyksikköön katsomaan minua. Hän joutuu olemaan yksin lasten kanssa, eikä tahdo jaksaa. Minä yritän auttaa häntä parhaani mukaan, mutta lääkitys väsyttää niin paljon, että toisinaan on vain pakko maata huoneessa ja yrittää nukkua.”

Viime vuonna 1 505 ihmistä haki turvapaikkaa Suomesta. Heistä suurin osa oli Irakista, Venäjältä tai Serbiasta. Viime vuonna Suomessa käsiteltiin 1 956 turvapaikkahakemusta, joista 961 johti kielteiseen päätökseen. Maahanmuuttovirasto käännytti maasta suurimman osan kielteisen päätöksen saaneista ihmisistä.

Yökierroksella

Vuosaari , Lommila, Kauklahti. Tunnin päästä G4S-liikkeen piirivartija Thomas Nyman, 23, kääntää autonsa kohti Nihtisillan ABC-huoltamoa. Siellä hän pitää neljältä alkaneen työvuoron ensimmäisen tauon.
    Koska Nyman on ylivartijavuorossa, sekään ei tosin ole aivan täydellinen tauko. ABC:lle on kuulutettu kaikki Espoossa yövuoroja ajavat G4S:n piirivartijat. Istuskellessa ylivartija kartoittaa työkuulumisia. Sitten porukka hajaantuu kiertämään kohteita: toimistotiloja, varastoja, hotelleja, ostoskeskuksia…
    Työvuoron aikana Nymanin auton matkamittariin kertyy 200 kilometriä. Kun hän aamu kahdeksalta suuntaa kotiin Laajasaloon, takana on pisin työehtosopimuksen sallima työvuoro, 16 tuntia.
    ”Jos pitkän vuoron jälkeen kuitenkin tulee jotain yllättävää, se hoidetaan. Esimerkiksi hälytys tai liikkeen avaaminen sairaaksi ilmoittautuneen kaverin puolesta.”

Nyman aloitti vartijan työt marraskuussa 2005.
    ”Olin lukion jälkeen intissä sotilaspoliisina, sieltä jäi pieni kipinä näihin hommiin. Portilla seisoskelu oli tylsää, mutta vartiointikohteilla kiertely kiinnosti.”
    Sitä Nyman on tehnyt koko kahden vartijauransa ajan.
    ”Kierrellessä on kiinnostavaa nähdä, miten hommat eri yrityksissä toimivat. Koko alassa kiehtoo se, että vastaan tulee kaikenlaisia tyyppejä kadunmiehistä herra toimitusjohtajaan.”
    Nyman ei käännä vuorokausirytmiään päivätahtiin, ellei ole aivan pakko. Siitäkään huolimatta, että yöelämä rasittaa sosiaalista elämää.
    ”Se kyllä helpottaa, että tyttöystävä on samalla alalla ja tekee myös yövuoroja.”
    Rasitteistaan huolimatta yötyö on Nymanille mieleen.
    ”Silloin saa tehdä asioita omaan tahtiin. Tällä hetkellä en voisi kuvitella tekeväni muuta kuin yövuoroja.”

Vartiontialan maine tulee Nymania vastaan jatkuvasti.
    ”Sitä vitun stevaria kuulee melkein päivittäin. Selvin päin olevilla ihmisillä ei tosin ole pokkaa sellaista huudella.”
    Huutelut sen enempää kuin muutkaan työkokemukset eivät ole horjuttaneet Nymanin mieltymystä vartiointialaan. Maaliskuussa hän suoritti loppuun vartijan ammattitutkinnon. Seuraavaksi on kiikarissa turvallisuusvalvojan erikoisammattitutkinto tai Laureassa järjestettävä turvallisuusalan tradenomikoulutus.
    ”Alalle jään ihan varmasti. Pitää vaan katsoa mikä on fiksuin vaihtoehto.”
    Nyman ei koe työn myötä ympäristöään aikaisempaa turvattomammaksi. Työn vuoksi siihen on kuitenkin alkanut kiinnittää enemmän huomiota.
    ”Kaupassa saatan seurata ihmisten käyttäytymistä ja etsiä katosta liikkeentunnistimia. Vainoharhainen en kuitenkaan ole.”

Vartiointiala on kasvanut 2000-luvulla noin kymmenen prosentin vuosivauhtia. Vartioimisliikkeiden ilmoituksen mukaan Suomessa työskenteli vuoden 2007 lopussa noin 10 000 vartijaa. Kasvun myötä vartijoiden työtehtävien kirjo on monipuolistunut ja esimerkiksi vastaanottopalveluiden kasvanut kysyntä on tuonut lisää naisia alalle.

Bileitä tahdittamassa

Jyväskyläläisen Ville Raatikaisen dj-setti on kestänyt jo puolisen tuntia, mutta baarissa on vain parikymmentä asiakasta. Suurin osa heistä seisoskelee baaritiskin vieressä.
    Tunnelma on odottava.
    28-vuotias Raatikainen on järjestänyt kolmen vuoden ajan elektroniseen musiikkiin keskittyvää Sievä-klubia Jyväskylän keskustan Blaze-yökerhossa. Tavallisina iltoina baarissa soi hiphop, mutta tänä iltana Sievä-klubilla vietetään Gök-nimisen tamperelaisen dubstep-artistin levynjulkkareita.
    ”Hän otti itse yhteyttä ja pyysi päästä soittamaan. Ajatus kuulosti hyvältä, koska meillä ei ollut tälle illalle muitakaan suunnitelmia”, Raatikainen sanoo.
    Illan esiintyjät on lyöty lukkoon noin kuukausi sitten. Raatikainen ja hänen kaverinsa ovat levittäneet Jyväskylän katukuvaan klubia mainostavia julisteita kahden viikon ajan.
    ”Markkinointi on tärkeää, koska klubin nimen on jäätävä ihmisten mieleen.”

Raatikainen innostui levyjen soittamisesta käydessään yläastetta silloisessa kotikaupungissaan Viitasaarella. Hänellä oli ystävänsä kanssa Absolutely fantastic -niminen ohjelma kaupungin alueella kuuluneessa Radio Polaris -paikallisradiossa.
    Aluksi he soittivat listahittejä, kuten vaikkapa Coolion Gangsta`s Paradisea ja Rednexin Cotton Eye Joe`ta, mutta Raatikaisen aloittaessa lukion musiikillinen linjaus muuttui. Elektroninen musiikki korvasi listapopin.
    Dj-keikat Raatikainen aloitti muutettuaan Jyväskylään töiden perässä vuosituhannen vaihteessa. Hän soittaa keikoillaan pääasiassa housea ja breakbeatia.
    Joskus musiikki soi lähes autiolle baarille – etenkin, jos klubi on keskellä viikkoa.
    ”Hyvät illat kannustavat jatkamaan tätä hommaa. Onneksi niitä on ollut enemmän kuin huonoja.”
    Hän sanoo harkinneensa klubin järjestämistä toiseen kaupunkiin, vaikka ei haikailekaan pääkaupunkiseudulle.
    ”Esimerkiksi Helsingissä olisi vaikeaa löytää paikka klubille. Minusta Jyväskylä on kuitenkin sopivan viriili kaupunki, sillä täälläkin on kiinnostunutta yleisöä, joka seuraa näitä juttuja.”
    Raatikainen aikoo olla baarissa valomerkkiin, puoli neljään, asti. Sitten hän pakkaa levylaukkunsa ja menee nukkumaan pariksi tunniksi.
    Klubin pyörittäminen on toistaiseksi vain harrastus.
    Työpäivä myymäläkalusteita valmistavan tehtaan varastossa alkaa puoli yhdeksältä.

Tilastokeskuksen mukaan 20-24-vuotiailla suomalaisilla on nyt vapaa-aikaa hieman enemmän kuin samalla ikäryhmällä 1980-luvun lopussa, eli noin kuusi ja puoli tuntia päivässä. 2000-luvulla 20-24-vuotiaat käyttävät vähemmän aikaa ansiotyöhönsä kuin ikätoverinsa 1980-luvun lopussa. Ansiotyöltä vapautunut aika kuluu opiskeluun ja henkilökohtaisiin tarpeisiin.

Päivi Ala-Risku, Elina Kervinen, Tuomas Kokko ja Matti Rämö
Kuvat Mikael Pettersson