02. toukokuuta 2008
Teksti:

”Olen aina tuntenut Euroopan varsinaiseksi isänmaakseni – ennen unionin jäsenyyttä henkisesti, jäsenyyden aikana myös konkreettisesti.”
    ”Olen ikäluokkaa, joka ei pystynyt vaikuttamaan EU:in liittymiseen. Kuitenkin tunnen olevani EU:n kansalainen helpon liikkumisen ja yhteisen valuutan ansioista.”
    ”Euronationalismin vaikutuksesta minäkin identifioin itseni vahvasti eurokansalaiseksi, vaikka suhtaudun kriittisesti EU:n poliittisen järjestelmän sisäiseen vallankeskitykseen.”
    Muun muassa näin opiskelijat vastasivat, kun Ylioppilaslehti kysyi lukijoiltaan mielipiteitä Euroopan unioniin liittyvistä kysymyksistä. Vastaukset (s. 4) olivat suurilta osin oletettuja, vain yksi yllätti. Kaksi kolmesta vastaajasta ilmoitti kokevansa itsensä EU-kansalaiseksi.

EU-kansalaisuus on hämmentävä juttu. Periaatteessa sen sisältö – esimerkiksi oikeus liikkua vapaasti tai tehdä töitä toisessa unionimaassa – on määritelty tarkkaan Euroopan unionin perusoikeuskirjassa. Silti se, miten EU-kansalaisuuttaan voi toteuttaa ja kansalaisena vaikuttaa EU-asioihin, tuntuu aina vain yhtä etäiseltä. Kuten elokuvaohjaaja Kaisa Rastimo tässä lehdessä toteaa, emmehän me edes tiedä, miltä EU-parlamentti näyttää.
    Unionin etäisyyden ongelmaa onkin jo vuosikaudet koetettu paikata tuputtamalla EU-identiteettiä kansalaisille ylhäältä käsin. Liikuttavinkin keinoin.
    Kansalaisen oikeutusta unionin päätöksenteolle on koetettu hakea paitsi omalla lipulla ja Eurooppa-päivällä, myös motolla (”moninaisuudessaan yhtenäinen”) ja EU-supersankarisarjakuvalla.
    Tulokset tiedetään.
    Kun unionin perustuslaki kaatui ja tilalle ruvettiin rustaamaan Lissabonin sopimusta, muun muassa huonosti kaupaksi käyneestä kansallislaulusta jouduttiin luopumaan. Ja ovat EU-identiteetin rakentamisen tulokset muutenkin olleet suurilta osin köykäiset. Varsinkin Suomessa.
    Suomalaiset kun tunnetusti suhtautuvat EU:in kriittisemmin kuin kansalaiset useimmissa muissa jäsenmaissa.

Tämän lehden sivuilla 14-17 kuljetaan 13 vuotta EU-Suomessa ja muistellaan, miten ja miksi unionia on meillä kritisoitu. Jutussa pohditaan muun muassa syitä siihen, miksi EU-kriittisten suomalaisten kritiikki jää jupinaksi baaripöytiin ja pellon laidoille, vastustukseksi. Miksi suomalainen kysyy mieluummin, kenelle katetaan lautanen EU-pöytiin kuin sitä, mitä asioita pöydissä istumalla haluamme edistää?
    Maan ainoa itsensä EU-kriittiseksi nimeävä eduskuntapuoluekin haluaa mieluummin eroon EU:sta kuin tehdä siitä toimivamman.

Lopulta myös opiskelijoiden myönteinen suhtautuminen EU-kansalaisuuteen lienee turhan nopeasti tulkittua. Ja hyvä niin.
    Ehkä opiskelijoilta olisi pitänyt kysyä, kokevatko he olevansa, paitsi EU-kansalaisia ja Suomen kansalaisia, myös globaaleja kansalaisia. Uskon ja toivon, että myönteinen vastaus olisi ollut kaikkien vaihtoehtojen kohdalla yhtä vahva: EU:n nimittäin näkisi mieluummin lukuisien erilaisten identiteettien kohtauspaikkana kuin uuden kansallisuusaatteen areenana.
    Silti on pakko ihmetellä – onpa EU:n identiteettiprojekti ollut löperö! Mihin unohtuivat tunteet? Ja Draama! Siis EU-elokuva.
    Sivulla 26 visioidaan romanttinen EU-tulkkikomedia ja agenttijännäri siitä, kuinka Ilkka Kanervasta tulee unionin presidentti.
    Siinä yhdistäviä suuria kertomuksia, par excellence.

Elina Kervinen