Suunnittelimme parikymmentä vuotta sitten ystäväni kanssa matkaa Albaniaan. Toivoimme ehtivämme nähdä todellisen yhteiskunnallisen ulkomuseon ennen sen luhistumista. Albania oli kommunistijättien ideologisessa kisassa Kiinan puolella. Se lisäsi eksotiikkaa.
Jos meille olisi tuolloin sanottu, että Nato pitää vuonna 2008 Romaniassa (!) huippukokouksen, jossa päätetään Albanian jäsenyydestä, olisimme pitäneet kiirettä. Emme olisi uskoneet, että voisimme nyt harkita opintoretkeä tulevaan Nato-jäsenmaahan, Albaniaan.
Tuota museomatkaa suunnittelimme YYASuomessa, joka korosti olevansa liittoutumaton ja todisteli olevansa puolueeton, vaikka Neuvostoliitto suhtautuikin väitteeseen nihkeästi ja läntiset suomettumis-puheet kirvelsivät vähän väliä.
Nyt matkalle lähdettäisiin maasta, joka on EU:n jäsen, mutta ei muuten tiedä paikkaansa. Osa haluaisi Natoon, osa ehdottomasti ei. Osa odottelee ”tilanteen selkiytymistä”, osa odottelee muuten vain. Jotkut ”ylläpitävät optiota”, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Ennen toista maailmansotaa Suomi haki turvaa milloin Kansainliitosta, milloin Neuvostoliiton reunavaltioista, milloin muista Pohjoismaista. Osa herroista nojasi Saksaan, jotkut taas Isoon-Britanniaan. Tulokset tiedämme.
Ei maailma samanlainen tietenkään nyt ole. Asiat tulee toki selvittää, eikä turhaan pidä hätiköidä. Maailma ei silti pidättele henkeään suomalaisten turvallisuuspoliittisia ratkaisuja jännittäessään. Voimme rauhassa selvitellä toisillemme vaikkapa EU:n niin sanotun turvalausekkeen merkitystä. Muita se ei yhtä paljon kiinnosta.
Äskeistä Naton huippukokousta seuratessani häivähtivät mieleeni – onneksi vain etäisesti – toista maailmansotaa edeltäneet ja sitä seuranneet suurvaltojen tekemät etupiirijaot. Niissä Suomenkin kohtaloista päätettiin meiltä kyselemättä.
Ranskan ja Saksan johtajien argumentit uusia Naton jäsenmaita harkittaessa olivat varmaan viisaitakin. Ei konflikteja tarvitse ehdoin tahdoin hakea ja toisten – tässä tapauksessa Venäjän – intressejä pitää ymmärtää. Mutta ei kai uhkaa syntyä tilanne, jossa pienten maiden edut ovat helposti kaupankäynnin kohteina ja uusia etupiirejä hahmotellaan?
On kulunut vuosi patsaskiistasta Virossa. Oli hämmentävää, mutta opettavaista nähdä, kuinka hitaasti ja vaisusti EU ja sen suurimmat jäsenmaat reagoivat Venäjän toimiin ja sallivat venäläisten nuorisojoukkojen pakottaa Viron Moskovan-lähettilään jättämään lähetystönsä. Eikä liene epäselvää, mistä Viron hallituksen tietoverkkoon hyökättiin.
Uskookohan joku tosissaan, että isojen ja isottelevien valtioiden käytös olisi jotenkin muuttunut tai edes muuttumassa?
Raimo Sailas
Kirjoittaja on yhteiskunnallisiakin asioita harrastava Helsingin yliopiston alumni.
raimo.sailas@vm.fi
