Katso myös Ylioppilaslehden EU-kyselyn tulokset"/>

EU-kritiikin 13 epäonnen vuotta

Pari bussilastillista kirjavaa sakkia virittelee banderolleja eduskuntatalon edessä. On nuoria ja vanhoja. On pipoja, baskereita ja lippiksiä. On pari palestiinalaishuivia ja yksi stetson.
    Suuressa sinisessä banderollissa lukee ”EU:n perustuslaki tuhoaa itsenäisyyden”. Pienempään punaiseen lakanaan on piirretty iso musta saapas nimeltä ”uusi perustuslakisopimus”. Saappaan sisältä kurkistaa rahasäkkiä nostava kravattimies, ja saappaan alla on joukko lippuja kantavia mielenosoittajia. Lipuissa lukee ”vapaus”, ”rauha”, ”demokratia”, ”palkat” ja ”työ”.
    On huhtikuun 10. vuonna 2008, ja sisällä eduskunnassa kansanedustajat keskustelevat Lissabonin sopimuksesta. Paikalla oleville mielenosoittajille sopimus on yhtä kuin aiemmin suunniteltu EU:n perustuslaki, sillä molemmat kasvattavat olennaisesti unionin valtaa.
    Se, että sopimus – ja oikeastaan koko EU – sapettaa, on liki ainoa asia, joka yhdistää pientä mielenosoittajajoukkoa: pohjalaisia maanviljelijöitä, vanhan koulukunnan kommunisteja, itsenäisyyspuolueen kyltinkantajia ja punavihreää yliopistoväkeä.
    Onneksi leirit tulevat keskenään toimeen. Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on löytänyt juttukumppanin punavihreästä yleisaktivistista ja fi losofi an dosentista Thomas Wallgrenista. Naurunremakasta päätellen molemmilla on hauskaa.
    Seuraavana päivänä lehdet kertovat Sampo Pankin nettiongelmista, olympiasoihdusta ja Mika Häkkisen uudesta heilasta. Lissabonin sopimuksesta, saati mielenosoituksesta, useimmat lehdet vaikenevat.

Gallupien perusteella Suomi on ollut koko jäsenyytensä ajan yksi EU:n unionikriittisimmistä jäsenmaista. Viimeksi EU:n suosion Suomessa mittasi viime vuoden lopulla Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva. Evan teettämän kyselyn mukaan vain 36 prosenttia suomalaisista suhtautuu EU-jäsenyyteen myönteisesti. EU-kielteisiä on saman verran, 35 prosenttia, ja loput suomalaiset suhtautuvat unioniin neutraalisti.
    Silti EU-kriittinen keskustelu on Suomessa hyvin vähäistä. Meillä ei ole suurta EU-kriittistä kansanliikettä, ei merkittävää EU-kriittistä puoluetta eikä EU-kriittistä isoa sanomalehteä.
    Suomalainen kriitikko jupisee yksittäisistä kysymyksistä, mutta siihen se sitten jääkin.
    Kolmentoista unionivuoden jälkeen kriitikot ovat edelleen marginaalista huutelijoita.

Palataan vuoteen 1994 lokakuiseen aamupäivään. Silloinkin akateeminen aktivisti Thomas Wallgren oli liikkeellä. Hän seisoi kylmässä vesisateessa Lasipalatsin edessä ja jakoi ”ei- EU:lle” -esitteitä.
    Wallgren kampanjoi EU:in liittymistä vastaan, koska piti, ja pitää yhä, aiempaa pohjoismaista yhteistyötä demokraattisempana ja toimivampana kuin teknokraattista unionia.
    ”Integraatio voi tietenkin olla hyvä asia, mutta EU-malli ei innosta. Sen lähtökohta sodan jälkeen oli antropologinen pessimismi ja ylenpalttinen luottamus hallintoon ja markkinavoimiin. Pysyviä ratkaisuja ympäristökriisiin ja muihin aikamme suuriin ongelmiin tuskin kuitenkaan saadaan ilman kulttuurimuutoksia”, hän sanoo.
    Ympäristöongelmia ei Wallgrenin mukaan ratkaista ainakaan EU:n tuoreella ilmastopaketilla.
    ”Usko tekniikkaan ja markkinavoimien ratkaisukykyyn on vahva, usko ihmiseen on heikko”, hän tyytyy toteamaan.
    Wallgren kaipaa haaveita jostakin paremmasta. Nyt sitoutuminen EU-projektiin tappaa kaiken asiallisuuden ja kaiken idealismin.
    ”Esimerkiksi EU:n perustuslaki päätettiin ensin hyväksyä. Teksti luettiin vasta myöhemmin, jos ollenkaan.”

Vuonna 1994 EU:a kritisoitiin näkyvästi monelta muultakin suunnalta. Toiset, pääasiassa keskustalaiset maanviljelijät, pelkäsivät EU:n ajavan alas suomalaisen maatalouden. Vasemmistossa puolestaan huolehdittiin teollisuuden työpaikoista. Osa kriitikoista arvosteli myös vallansiirtoa eduskunnalta Brysselin EU-organisaatiolle.
    Tärkeä kysymys unioniin liittymisessä oli myös hyvinvointivaltion tulevaisuus. EU:n vastustajat uskovat unionin romuttavan hyvinvointivaltion palvelut yksityistämisellä ja kilpailutuksella.
    Kannattajien mielestä unioni taas nimenomaan mahdollistaisi hyvinvointivaltion ylläpidon tuomalla talouskasvua.
    Lokakuussa 1994 järjestetyn kansanäänestyksen alla EU-kriittikkoja oli jokaisessa suuressa puolueessa. Ei vähiten keskustassa, joka hallituspuolueena oli viemässä Suomea EU:in.
    Heinäkuussa 1994 tehty Helsingin Sanomien gallup kertoi, että suurempi osa keskustalaista vastusti kuin kannatti unionia. Maanviljelijöistä jopa 70 prosenttia oli luvatusta tukipaketista huolimatta EU:ia vastaan.
    Kovimmin unionia vastustivat silti vasemmistoliittolaiset ja ainoana puolueena selkeän EU-vastaisen linjan ottaneet silloisen Kristillisen liiton jäsenet . EU-jäsenyysneuvottelujen takia puolue lähti Esko Ahon (kesk.) hallituksesta kesäkuussa 1994.
    Pro EU -rintama oli kuitenkin paljon voimakkaampi. Siihen kuului porvarihallituksen ohella pääoppositiopuolue Sdp, tasavallan presidentti Martti Ahtisaari sekä vino pino etujärjestöjä Elinkeinoelämän keskusliitosta työläisten SAK:hon. Lisäksi useimmat suuret sanomalehdet, Helsingin Sanomat etunenässä, ottivat pääkirjoituksissaan kantaa unionin puolesta.
    Neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä 16.10.1994 EU:n kannattajat voittivat prosentein 53−47. Ruotsissa muutamaa viikkoa myöhemmin järjestetty kansanäänestys antoi vielä niukemman tuloksen. Vain vajaat 52 prosenttia Ruotsin äänestykseen osallistuneista äänesti jäsenyyden puolesta. Thomas Wallgren vietti kansanäänestyksen illan Tavastialla ei-liikkeen juhlissa.
    ”Ajattelin, että hävisimme Suomessa sukupolveni suurimman yhteiskunnallisen taistelun. Solidaarisuus ja ympäristövastuu vaikeutuivat.”

Euroopan unioni, johon Suomi liittyi uuden vuoden päivänä 1995, oli nykyistä unionia löyhempi valtioliitto. Integraatio eteni nopeasti. Vuonna 1998 EU perusti oman keskuspankin, vuonna 1999 euro otettiin käyttöön tilivaluuttana ja vuonna 2002 kaikki käteinen vaihdettiin euroiksi.
    Ruotsissa EMU-keskustelu voimisti EU-kriittistä liikettä, ja ruotsalaiset sanoivat yhteisvaluutalle ei kansanäänestyksessä syyskuussa 2003.
    Suomessa EMU-kritiikki ei ottanut tulta.
    EU-asioihin erikoistunut valtio-opin professori Tapio Raunio Tampereen yliopistosta pitää tärkeimpänä syynä talouskasvua.
    ”1990-luvun alun laman jälkeen talouskasvu on kulkenut samaa tahtia EU:n kanssa. Tämä on syönyt pohjaa talouspoliittiselta EU-kritiikiltä.”
    Ruotsin taloudella ei ole mennyt yhtä vauhdikkaasti, ja EU-kritiikki on saanut Suomenlahden vastarannalla enemmän painoa.
    Suomessa EMU:n toivottiin tuovan vakautta 1990-luvun alun laman ja valuutta- ja pankkikriisien heiluttamaan maahan. Kun taas Ruotsissa kansallisen valuuttapoliittisen itsemääräämisoikeuden kaventuminen sekä hyvinvointivaltion mahdollinen alasajo nousivat keskeisiksi EU-kriittisiksi argumenteiksi.

Toinenkin merkittävä ero Ruotsin ja Suomen välillä on: konsensuspolitiikka. Suomessa periaatteessa mikä tahansa hallituskoalitio on mahdollinen. Jopa Vasemmistoliitto ja Kokoomus voivat kaveerata samassa hallituksessa, kuten ne tekivätkin vuosina 1995−2003.
    Konsensuspolitiikka on lähentänyt kaikkien puolueiden integraatiokantoja, ja EU-kriittinen keskustelu on jäänyt Arkadianmäellä vähäiseksi. Suomessa vain yksi eduskuntapuolue, Perussuomalaiset, on julistautunut EU-kriittiseksi.
    Ja muut puolueet pitävät EU:sta vain vähän ääntä. Kun EU on koko jäsenyyden ajan ollut kansalaisille vieras, on poliitikkojen helpompi hissutella ja turvata äänensä.
    Ruotsissa EU-kriittisiksi ovat sitä vastoin julistautuneet vihreät, vasemmistopuolue, keskustapuolue ja Kesäkuun lista. Viimeksi mainitun ryhmän perusti muutama EU-kriittinen talousmies talvella 2004. Vain neljä kuukautta myöhemmin Kesäkuun lista myllersi Ruotsin politiikkaa kahmaisemalla 14,4 prosenttia europarlamenttivaalien äänistä.
    Arkadianmäen juurella EU:ia on sentään kritisoitu säännöllisin väliajoin. Näyttävimmän EU-vastaisen mielenosoituksen järjesti Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK joulukuussa 1999.
    Helsinki isännöi tuolloin EU-huippukokousta ja samaan aikaan unioni oli leikkaamassa Etelä-Suomen viljelijöiden 141- tukea. Sitä samaa, josta väännettiin myös viime syksynä.
    Mannerheimintielle kokoontui 4 500 viljelijää. Vihaisimmat heistä repivät alas parlamentin EU-liput ja heittivät ne rovioon heinäpaalien kanssa.
    Media innostui yhden viljelijän kantamasta Fack You EU! -kyltistä. Katsokaa: heinähattukin yrittää kiroilla kansainväliseen tyyliin.
    Viljelijät tappelivat eduskuntatalon edessä elannostaan, mutta koska osa heistä törttöili, ja koska törttöilyt tietysti kiinnostavat mediaa, EU-kritiikki näytti uutisissa höyrypäisten hölmöläisten hommalta.

Tiedotusvälineiden sanavalinnat ovat muovanneet kuvaa suomalaisesta EU-kritiikistä ja vähentäneet kansalaisten halua kriittiseen EUkeskusteluun.
    Näin ajattelee neljä vuotta Suomessa asunut virolaistutkija Katri Vallaste. Hän kirjoittaa parhaillaan väitöskirjaa Helsingin yliopiston valtio-opin laitokselle suurimpien päivälehtien suhtautumisesta EU-kritiikkiin ja -kriitikoihin Suomessa, Ruotsissa ja Virossa.
    ”EU-kriitikko ei ole Suomessa eikä Virossa neutraali sana vaan leima, jolla ihminen sysätään marginaaliin. EU-kriitikkoja pidetään hankalina ja epärationaalisina. Ruotsissa media suhtautuu kriitikoihin rakentavammin”, Vallaste sanoo.
    Hän on käynyt läpi vuosien 2000−2006 EU-kritiikkiä käsittelevät kirjoitukset Helsingin Sanomista, Dagens Nyheteristä ja Postimees- lehdestä. Väitteensä tueksi tutkija kaivaa joukon artikkeleja Helsingin Sanomien arkistosta.
    ”Muutama EU-vastustaja ja halpoja iskulauseita etsivä poliitikko on lukenut EU:n tulevan perussopimuksen pykäliä ja direktiiviehdotuksia tavalla, joka saisi Raamattuaan lukevan pirun vihreäksi kateudesta. Yhtäkkiä Suomen vaalikeskustelua hallitsee pelko, että paha EU tulee ja syö perusturvamme”, manasi pääkirjoitus kesäkuussa 2004.
    ”Kansalaisten ilmiselvä tyytymättömyys EU:ta kohtaan saattaa monissa jäsenmaissa äityä pahaksi tulehdukseksi, ellei asialle tehdä jotain”, kirjoitti lehden Brysselin kirjeenvaihtaja samassa kuussa.
    Sama huoli oli ollut jo kolme vuotta aiemmin toimittajalla, joka kirjoitti otsikon: ”EU-kielteisyyteen etsitään lääkkeitä”.

Nyt meillä on siis Fack You EU! -kylttiä kantava maanviljelijä ja sairaus nimeltä EU-kritiikki. Ja tietenkin perussuomalaisten Timo Soini, ainoan EU-kriittisen eduskuntapuolueen sanaseppo puheenjohtaja.
    Karismaattisella Soinilla on toki oma vankka kannattajakuntansa, ja kyky osuvilla puheillaan vedota EU-kriittisiin äänestäjiin. Silti puolueen kannatusluvut ovat nousseet EU-kriittistenkin äänillä vain vähän. Valtaosa suomalaisista varoo lähtemästä Soinin kelkkaan. Hän kun vastustaa EU:n lisäksi kehitysavun lisäämistä, kannattaa tiukkaa pakolaispolitiikkaa ja haluaa kaiken kukkuraksi Karjalan takaisin.
    Soinin EU-linjakin on useimmille liian radikaali: hän haluaa Suomen eroa unionista.
    Tavoitetta ei kannata edes EU-kriittisen jäärän maineen saanut europarlamentaarikko Esko Seppänen.
    Niin, Seppänen.
    Kohta aktiivisia EU-kriitikkoja – jos vaikka änkyröitäkin – on taas yksi vähemmän. Ensi kesän EU-parlamenttivaaleissa Seppänen ei ole enää ehdolla. Hän jää eläkkeelle.
    Tulevissa vaaleissa Seppänen on oman nuoren avustajansa, Anna Mikkolan, tukijoukoissa. Sukupolvi saa vaihtua.
    ”Ei pidä antaa periksi!” hän evästää kriitikkoseuraajiaan. Ei varsinkaan sotilaallisissa ja oikeudellisissa asioissa.
    Lähes 12 vuoden meppiuransa aikana vasemmistoliiton Seppänen on vastustanut äänekkäästi unionin liittovaltiokehitystä: euroa, EU-tuomioistuimen toimivallan lisäämistä, unionin kriisinhallintajoukkoja, siis ”militaristista seikkailupolitiikkaa”, ja Euroopan perustuslakia.
    Vuoden 2004 EU-vaaleissa Seppänen sai kritiikilleen reilun 72 000 suomalaisäänestäjän tuen. Brysselissä punainen meppi on löytänyt hengenheimolaisia yli puoluerajojen, muun muassa EU-kriittisistä brittikonservatiiveista.

Liittovaltiotaistelussa Seppänen on silti kärsinyt monta tappiota. Kitkerimmän kamppailun hän on käynyt unionin perustuslaista. Vielä kesäkuussa 2005 tosin näytti, että se asia sujuisi Seppäsen toiveiden mukaan. Sekä ranskalaiset että hollantilaiset olivat äänestäneet unionin perustuslain kumoon. Euroopan integraatio näytti ottavan takapakkia.
    Viime vuonna perustuslaki ponnahti kuitenkin uudelleen pinnalle. Paperipinkalle oli annettu vähemmän tunteita herättävä nimi: Lissabonin sopimus tai Lissabonin sopimus Euroopan unionista tehdyn sopimuksen ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen muuttamisesta.
    Näillä näkymin vuoden 2009 alussa voimaan astuva sopimus kasvattaa EU:n riippumattomuutta jäsenvaltioistaan: Euroopan parlamentin lainsäädäntövalta laajenee lähes kaikille alueille. Jäsenmaita edustava Euroopan neuvosto päättää jatkossa nykyistä useammista asioista määräenemmistöllä – parin jäsenmaan vastustus ei enää riitä kaatamaan sen päätöksiä. Lisäksi EU saa oman ulkoministerin, EU:n ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan.
    Lissabonin sopimus on merkittävin lainsäädännöllinen hanke Suomessa sitten Euroopan unioniin liittymisen. Silti EU-kriittinen liike on jatkanut hiljaista hiipumistaan.
    Kansanäänestys perustuslaista tai Lissabonin sopimuksesta olisi todennäköisesti lisännyt kriittistä keskustelua Suomessa. Kolme suurinta puoluetta eivät kuitenkaan missään vaiheessa halunneet sellaista.
    Myöskään eduskuntakeskustelussa Lissabonin sopimusta ei ole juuri kritisoitu saati vastustettu. Ja miksi olisi? Hyväksyiväthän kansanedustajat EU:n perustuslainkin, Lissabonin sopimuksen edeltäjän, selvin numeroin 125−39 joulukuussa 2006.
    Eduskunta äänestää sopimuksesta todennäköisesti toukokuun lopulla. Thomas Wallgren ei vielä tiedä aikovatko kriitikot tehdä asiasta enää numeroa.
    Kerranhan se jo tehtiin.

Palataan vielä huhtikuun alkuun, eduskunnan portaille, mielenosoitustunnelmiin.
    Meininki on vaisu. Kukaan ei enää huuda iskulauseita. Vaihtoehto EU:lle -järjestö (VEU) on kutsunut kuultavaksi edustajia kaikista puolueista, mutta kolmesta suurimmasta ryhmästä kukaan ei vaivaudu paikalle.
    Kylmäkin alkaa tulla. Reilun puolen tunnin päästä sadan hengen torikokous on päättynyt. Hajanainen mielenosoittajaporukka lähtee eri suuntiin.
    Jaksaako kukaan vastustaa EU:ia enää 2010-luvulla?
    Professori Tapio Raunion mukaan EU:n ja EU-kritiikin tulevaisuus riippuu talouskehityksestä.
    ”Jos Euroopan kansantalous keikahtaisi nurin, EU-kriittinen liike voimistuisi uudelleen.”
    Myös EU:n kehittyminen sotilasliitoksi toisi esiin äänekkäitä suomalaiskriitikkoja.
    Europarlamentaarikko Seppänen veikkaa, että perustuslain runnominen lannistaa kriitikot ainakin vähäksi aikaa.
    ”Lopulta EU kuitenkin hajoaa samaan tapaan kuin Neuvostoliitto, kun ihmiset huomaavat, että unioni palvelee vain pientä eliittiä.”
    Pitkään VEU:n varapuheenjohtajana toiminut Thomas Wallgren pelkää, että kritiikki voi passivoitua entisestään.
    ”Ihmiset tottuvat EU:in ja eivätkä näe miten muu olisi mahdollista. Pinnan alla halu parempaan elää silti vielä.”

Mikä mättää unionissa?

Näkyvät EU-kriitikot ovat usein vanhoja jääriä. Mitä sanoo seuraava sukupolvi?

Jehki Härkönen
Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton pääsihteeri
    ”EU on hyvä asia, koska se tarjoaa loistavan tilaisuuden tuhota kansallisvaltiot ja erityisesti niiden taustalla väijyvät kansallisaatteet. Europolitiikka on kuitenkin valitettavan altis oikeistolaiselle vaihtoehdottomuudelle. Pelkurimaiset hallitukset naamioivat keskeiset päätöksensä ’EU:n tekemiksi’, vaikka olisivat itse kannattaneet niitä ministerineuvostossa. Päätösvaltaa pitää siirtää hallituksilta europarlamentille, komission valintaa myöten. Perustuslaki ja muut keskeiset sopimukset pitää hyväksyä Euroopan laajuisilla kansanäänestyksillä.”

Mirva Tossavainen
Vaihtoehto EU:lle -järjestön puheenjohtaja
    ”Globaalien ongelmien ratkaisuun tarvitaan ylikansallisia toimijoita – jopa globaalia demokratiaa, mutta tällä hetkellä EU toteuttaa pelkästään taloudellisia ja militaristia tavoitteita.
    Palveluiden avaaminen kilpailulle on uhka myös esimerkiksi suomalaiselle yliopistojärjestelmälle. Suomalaisten suhtautuminen unioniin on jäsenmaista kriittisintä. Olisiko asia toisin, jos EU:n pohjavire olisi muu kuin uusliberalistinen?
    Kannatan pohjoismaista hyvinvointimallia: universaalit palvelut mahdollistavat parhaiten jokaisen kansalaisen toimimisen yhteiskunnan täysvaltaisena jäsenenä.”

Vesa-Matti Saarakkala
Perusuomalaisten nuorten puheenjohtaja
    ”EU ei ole edes teoriassa demokraattinen, koska demokratia on kansanvaltaa eikä Euroopassa ole kansaa vaan kansoja. EU on tyyppiesimerkki suuruudenhulluudesta, joka perustuu todellisuudesta vieraantuneisuuteen. Suuruudenhulluuden lopputulosta ei mitata tässä ja nyt, sillä omenistaan puu tunnetaan. Vielä on onneksi luomuakin kaupan eikä vain EU:n tehoviljelemiä mätäomenia, mutta tarjonta kapenee koko ajan. Kyseessä on politiikan ja mielipiteiden suunnitelmatalous, jossa kansalaiset ympäri Euroopan voivat ostaa vain sitä, mitä kolhoosi kauppaa.”

Janne Salomaa
Kuvitus Janne Salomaa & Stina Salin

Top