02. toukokuuta 2008
Teksti:

Amerikkalaisessa kulttuurissa törmää ainakin kahdenlaiseen CIA:han.
    On oikeistolaisten CIA, isänmaallinen, rohkea ja teknisesti osaava, jollainen tavataan jännityselokuvissa. Sitten on vasemmistolaisten hämärä, moraaliton ja demokratian vastainen CIA.
    Mutta kumpikin CIA tietää mitä tekee. Miehet tummissa puvuissa hoitelevat sujuvasti salaisia asioita, amerikkalaisten hyödyksi tai haitaksi.
    Juuri tätä pätevyyden myyttiä purkaa erinomaisesti Tim Weinerin arvostetun National Book Award -palkinnon saanut laaja CIA-historiikki. CIA: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia (Otava) osoittaa, kuinka usein tiedustelupalvelu on mokannut.
    CIA on toki auttanut kaatamaan hallituksia ja tekemään salamurhia. Mutta se on myös epäonnistunut näyttävästi. Sikojenlahden maihinnoususta 1961 aina 1980-luvun Iran-contra-skandaaliin ja Irakin sotaan se on aiheuttanut nöyryytyksiä Yhdysvalloille.
    Amerikkalaisilla on aina ollut ongelmia vakoilun kanssa, Weiner sanoo, koska Yhdysvallat on niin avoin yhteiskunta.
    ”Luonteeseemme kuuluu yhä epäillä salaisuuksia ja petoksia politiikan välineinä. Ehkä se johtuu siitä, että olemme nuori maa, ja meillä on vielä ihanteita perustuslaista tallella. Salailu yhdistetään valehteluun”, Weiner selittää.

Vuonna 1947 perustettu CIA organisoitiin alun perin taistelemaan kommunismia vastaan. Yksi viraston päätehtävistä oli kertoa Yhdysvaltain presidentille, mitä Kremlissä tapahtuu.
    Se ei mennyt kovin hyvin: CIA arvioi Neuvostoliiton vahvuuden reilusti yläkanttiin. Weinerin mukaan tiedustelupalvelu laski kyllä satelliittikuvista ohjuksia, muttei tiennyt, kuinka helposti Moskovasta saa uudet kengät.
    1990-luvulle tultaessa CIA oli menettänyt päävihollisensa ja sen mukana perus- periaatteensa. Pian virasto alkoi menettää vauhdilla myös henkilökuntaansa.
    CIA:n painoarvon pienenemistä edesauttoi se, ettei tiedustelu juuri kiinnostanut Bill Clintonia.
    Vuonna 1998 CIA:n silloinen johtaja George Tenet kirjoitti muistiossa presidentille, että jos meno ei muutu, pian tulee katastrofaalisia tiedusteluvirheitä. Ja näin tapahtui.
    ”Katastrofaalinen tapahtuma ei mielestäni ollut syyskuun yhdestoista, vaan kun CIA vuotta myöhemmin raportoi Irakin asevarastojen olevan täynnä biologisia ja kemiallisia aseita. He itse uskoivat siihen. Sitä heidän parhaat raporttinsa kertoivat. Seurauksena mentiin sotaan.”
    Irakissa ei kuitenkaan tuossa vaiheessa ollut kunnon vakoojia, vaan paras sieltä saatu tieto oli 4-5 vuotta vanhaa, Weiner kertoo.

Vakoilusta ja Yhdysvaltojen lähihistoriasta kertovat kirjat ovat usein täynnä nimettömiä lähteitä, spekulointeja ja kirjailijan omia arvauksia. Weiner on vetänyt tiukan linjan. Kaikki puhuvat omalla nimellään ja kaikki on tiukasti dokumentoitu.
    Weiner on kirjoittanut tiedustelusta New York Timesiin 20 vuoden ajan. Hänen CIA-historiikkinsa onkin selvästi journalistin eikä historioitsijan kirjoittama. Mukana on enemmän toimintaa kuin analyysia.
    Kaikkia salaisuuksia ei tulla koskaan saamaan selville, Weiner muistuttaa. Emme hänen mukaansa saa välttämättä koskaan tietää, oliko presidentti Nixon hyväksynyt Watergate-murron tai mitä Watergatemurtovarkaat itse asiassa etsivät.
    Tosin nämä ovat poikkeuksia.
    ”1950- ja 60-luvulta on enää hyvin vähän salaisuuksia jäljellä. Tai edes 1970-luvulta.”
    Salaliittoja Weinerin kirjasta ei löydy. Kun esittelen joitain Watergate-teorioita, hän toteaa:
    ”Yksi asia, jonka olen oppinut 30 vuoden aikana toimittajana on, ettei koskaan pidä selittää salaliitolla sitä, minkä voi selittää typeryydellä. Typeryys on paljon vahvempi voima ihmisten välisessä kanssakäymisessä.”

Populaarikulttuurissa CIA:n agentit ovat yleensä oikeistolaisia. Tämäkin on Weinerin mukaan myytti. Työntekijöitä tulee joka puolelta amerikkalaista yhteiskuntaa. Voisiko CIA:ta käyttää sitten yhtä hyvin vasemmistolaiseen ihmisoikeuspolitiikkaan kuin vaikka kissingeriläiseen reaalipolitiikkaan?
    ”Hyvä kysymys. Teoreettisesti kyllä. CIA on amerikkalaisen ulkopolitiikan instrumentti. Se ei tee politiikkaa, vaan panee sitä käytäntöön. Sillä on aina ollut sotilaallinen eetos. Se saa käskyn ylipäälliköltä, sanoo yes sir` ja menee sitten toimistoon ja hautaa päänsä käsiin.”
    Jimmy Carterin presidenttikauden (1977-1980) alussa CIA:ta yritettiin käyttää ihmisoikeuksia korostavan ulkopolitiikan käsikassarana, mutta Iranin islamilainen vallankumous 1979 alkoi sitten viedä yhä suuremman osan byroon energiasta.

Weinerin mukaan amerikkalaisten kannattaisi nykyään ottaa oppia 1800-luvun brittiläiseltä imperiumilta. Briteillä oli perheitä, jotka tekivät töitä Intiassa sukupolvien ajan. Siinä ajassa ehti oppia maan kieltä ja kulttuuria.
    ”Mutta meillä Yhdysvalloissa ei ole sukupolvia, meillä on kahden vuoden kierroksia.”
    Ne eivät ole hyviä toisten kulttuurien ymmärtämisessä. CIA:n ongelmat heijastelevat koko amerikkalaisen yhteiskunnan sokeita pisteitä. Pelkillä satelliiteilla tai salakuuntelulla ei voi pärjätä.
    ”Jo (Sodankäynnin taidon kirjoittaja) Sun Tzu sanoi, että ainut tapa tietää mitä vihollinen ajattelee, on puhua hänelle. Sitä vakoilijat tekevät. Mutta jos et osaa vihollisen kieltä, et voi puhua hänelle”, Weiner sanoo.
    ”Tiedustelutyö ei ole mitään ojankaivuuta. Se seisoo tai kaatuu sen mukana, miten hyvin tiedustelija näkee toisen ihmisen mieleen.”

Tim Weiner: CIA: Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun historia. Otava, 2008. 748 s.

Kyösti Niemelä
Kuva Jessica D. B. Doyle