Cornelius Jakhellnin Jumalten tuhoa ei voi suositella heikkohermoisille. Sen verran räväkkä on skandinaavista mytologiaa omalaatuisen kielellisen myllyn läpi jauhava norjalaisromaani.
Black metal -yhtye Sturmgeistin solistinakin tunnetun Jakhellnin saagaromaanin juoni on pitkä ja polveileva, sekavakin. Pääpiirteissään se menee näin: Jumalat on kristinuskon myötä ajettu maan alle 1 000 vuotta sitten tarinan nykyhetkestä laskien. Ylijumala Odinn haluaa kuitenkin palata takaisin ihmisten hallitsijaksi.
Tätä ylösnousemusta kohti tarina kulkee monien sisäkkäiskertomusten ja sivumutkien kautta. Lopussa on tietenkin viimeinen taistelu, jonka tulos ei kuitenkaan noudata totuttua kaavaa.
Jumalten tuho on Jakhellnin neljäs ja ensimmäinen suomennettu romaani. Norja asetti sen ehdokkaakseen tavoittelemaan Pohjoismaiden neuvoston vuosittain jaettavaa kirjallisuuspalkintoa.
Aiemmin kokeellista runouttakin kirjoittanut Jakhelln sekoittaa nyt parodisesti scifimäisiä piirteitä puhtaaseen fantasiaan. Poikamainen huumori rakentuu genrelle perinteisistä palikoista: tarunhohtoiset jumalat lasketaan jalustalta ja myyttisiin aineksiin sekoitetaan arkisia ilmiöitä.
Peikkojen ja jättien rinnalla esiintyy laulaja Robbi Villiams, ja maailman hallitsemisen lomassa jumalat katsovat ständappia ja pelaavat ”bridsseä, monopolia ja tahdotkos miljönääriä”. Absurdi huumori tuo mieleen Terry Pratchettin ja Douglas Adamsin teokset, joihin Jakhelln myös suoraan viittaa.
Kunnioitusta herättävän henkilökavalkadin suurimmaksi sankariksi nousee Odinn, sikaria pössyttelevä hedonisti, joka tunnetaan myös nimillä Viisauden jumala, systeeminsuunnittelija ja Odda-Kodda. Valtaosan tarinasta minämuodossa kertova ylijumala on kiinnostunut filosofeeraamisesta, kuuntelee bläkk fakkin shitmetallia ja antaisi asioiden mieluiten sujua lesser-feer-politiikalla.
Teoksessa antoisinta on Odinnin omalaatuinen kieli, hämärä sekoitus madventures-slangia ja ”fingelskaa”. Sen luomisessa suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen on tehnyt kiitettävän työn.
Meno on machoa ja roisia: jumalat kiroilevat, naivat ja ryyppäävät estottomasti. Komiikan alla piilee myös vakavampia sävyjä. Nykyajan ilmiöihin kohdistuvat ironiset sivallukset kuitenkin hukkuvat tarinassa kohelluksen alle.
Kirjan polveileva rakenne ei kanna loppuun asti. Jotkut sivujuonet, kuten infantiilia huumoria pursuavan tarinan Olavi-sudesta, olisi voinut jättää kokonaan pois.
Parhaimmillaan täysin käsittämättömäksi äityvä meno saa kuitenkin lukijan nauramaan ääneen: piti teoksen tyylilajista tai ei, välinpitämättömäksi Jumalten tuho ei jätä.
Saara Oranen
Cornelius Jakhelln: Jumalten tuho. Tammi, 2008. 510 s.
