Setärock soi Melbournessa

T:Teksti:

”He ovat kuin…kummituksia”, mumisee mustiin pukeutunut keski-ikäinen mies ja tuijottaa haltioituneena melbournelaisen festivaalin lavalla soittavaa The Jesus and Mary Chainia.
    Jotain kummitusmaista 24-vuotiaassa skottibändissä todella on. Tiukasti omilla lavaneliöillään pysyttelevät vaihtoehtorokkarit soittavat hiljaa, mutta huikealla intensiteetillä.
    Omat käteni tärisevät niin pahasti, että otan uskomattoman huonoja valokuvia.
    Onhan lavalla itse Jim Reid!
    Teini-ikäisenä opin häneltä ja hänen veljeltään, että meteli on kaunista. Aurinkolasien taakse piiloutunut ylimielinen sekopää oli suorastaan vastustamaton!
    Nyt siisteihin puvuntakkeihin sonnustautuneiden Reidien yhtyeen äänivalli on riisuttu ohuemmaksi kuin silloin joskus, mutta bändi onnistuu edelleen olemaan yhtä aikaa kaoottinen ja älykäs.
    Olen helpottunut.
    En tiedä, mitä olisin ajatellut, jos yksi nuoruusvuosien suurimmista suosikkibändeistäni olisi vanhentunut huonosti.

Neljällä australialaispaikkakunnalla kiertävä V Festival on julma konsepti. Kymmentuntiseen tapahtumaan on buukattu kohtuuttoman paljon artisteja, jolla on enemmän ikää kuin keskimääräisellä festivaalikävijällä.
    1980- ja 90-lukujen merkittävistä kokoonpanoista esiintyvät JAMC:in ohella syntetisaattoreihin nojaavan poprockin uranuurtaja Duran Duran ja melankolista rockia soittava Smashing Pumpkins.
    Kaikki bändejä, joihin haluaisi vielä voida luottaa. Vanhojen suosikkien fanipaitojen määrästä päätellen moni festivaalikävijä tuntuu luottavan.
    Illan pimetessä Duran Duran aloittaa mahtipontisen syntikkaintron saattelemana. Se onkin keikan ainoa hetki, kun soundi kuulostaa duranduranmaiselta.
    Vaikka tuttu suurieleisyys on tallella, soitto on taustanauhamaista ja paino yleisön laulattamisessa.
    ”Hungry like”, Simon Le Bon aloittaa. Yleisö vastaa ”a wolf ”. Jako on hyvä – sudennälkäisen sijasta bändi kuulostaa raukean kylläiseltä.
    Ankara valoshow alkaa pyyhkiä naurettaviin takkeihin pukeutuneita vanhoja miehiä, joita on enää mahdoton mieltää idoleiksi.

Smashing Pumpkins sentään kuulostaa vielä omalta itseltään: angstiselta, herkältä ja sarkastiselta.
    Eniten tunnetta bändi saa yleisön tuella Mellon Collie and the Infinite Sadness -levyn rakastettuihin singleihin. Ne tuntuvat edelleen ajankohtaisilta, sanoituksiaan myöten.
    Ikä tuo pelottavasti voimaa ansassa elämisen tunteesta laulamiseen.
    41-vuotias Billy Corgan yhtyeineen todistaa, että vaikka aika saattaa jättää haavat hoitamatta, se parantaa soittotaitoa.
    Lavan edessä hyppivälle kuulijajoukolle se on enemmän kuin tarpeeksi.

Elisa Suokko