Brittibändi Elbow on jäänyt koko uransa ajan vähälle huomiolle. Jo vuonna 2001 Asleep In the Back -debyytti levynsä julkaissut kokoonpano on pysynyt kriitikoiden suosikkina, mutta listamenestyjää siitä ei ole koskaan tullut.
Huhtikuussa Elbow julkaisi neljännen levynsä The Seldom Seen Kidin, eikä mikään ole muuttunut. Yhtye on yhä mieltynyt massiivisiin jousisovituksiin, eikä taipumus rypeä itsesäälissä ole kadonnut minnekään.
Vielä vuosituhannen alussa toimittajat povasivat Elbow`sta Coldplayn tai Radioheadin kaltaista massojen suosikkia. Toiveet eivät olleet täysin katteettomia – esimerkiksi debyytiltä julkaistu pianovetoinen Red-single olisi kotonaan millä tahansa Coldplayn pitkäsoitolla.
Todennäköisimmät syyt bändin juuttumisella brittiläisen kitarapopin b-sarjaan ovat sen vaatimattomuus ja sisäänpäinkääntyneisyys.
Jos katsoo yhtyeestä otettuja valokuvia, voi kuvitella jäsenten näköisiä miehiä valuvan ulos Britannian pikkukaupunkien pubeista valomerkin jälkeen. Ja siinä missä Coldplayn Chris Martin ja hänen julkkisvaimonsa Gwyneth Paltrow yrittävät parantaa maailmaa puhumalla sen epäkohdista, Elbow`n laulaja Guy Garvey pitää matalaa profiilia.
Hän ei yritä antaa itsestään kuvaa poikkeuksellisena älykkönä, kuten Radioheadin Thom Yorke, vaan toistelee haastattelusta toiseen tyypillisiä muusikkokliseitä. Esimerkiksi The Seldom Seen Kidin julkaisun jälkeen Garvey on katsonut tarpeelliseksi kertoa, että ”levy on loppuun asti hiottu kokonaisuus” ja ”bändi jatkaa niin kauan kuin musiikin tekeminen tuntuu hauskalta”.
Elbow`n historiastakaan ei löydy levy-yhtiösotkuja suurempaa draamaa. Kokoonpano on saanut alkunsa sillä kaikkein perinteisimmällä tavalla: jäsenet tapasivat aikoinaan koulun käytävillä ja ottivat puheeksi, pitäisikö heidän alkaa tehdä musiikkia yhdessä.
Miksi Elbow`n tekemisistä pitäisi sitten olla kiinnostunut?
Vaikkapa siksi, että Garvey ja hänen yhtyetoverinsa osaavat tehdä äärettömän surumielistä, mutta samanaikaisesti lohdullista musiikkia. Heidän asenteestaan kertoo paljon vuonna 2003 ilmestyneen A Cast Of Thousands -levyn Grace Under Pressure -kappaleen festarikeikalla nauhoitettu loppu. Siinä tuhatpäinen ihmismassa yhtyy kuorolauluun: ”we still believe in love, so fuck you”.
Elbow`lla on oma musiikillinen näkemys, joka ei muutu miksikään, vaikka trendit ympärillä tulevat ja menevät.
Esimerkiksi The Seldom Seen Kidin kappale The Loneliness Of a Tower Crane Driver jää mitä luultavimmin yhdeksi vuoden vaikuttavimmista viisiminuuttisista. Vastaavasti myös One Day Like This pysäyttää. Se on kuin luotu soundtrackiksi hetkelle, jolloin alkaa uskoa, että voisi vielä jonain päivänä ihastua toiseen ihmiseen.
The Seldom Seen Kidilla Elbow on vihdoin päässyt eroon aikaisempia levyjä vaivanneesta pakkomielteestä olla rockbändi. Aikaisemmin hidastempoisten herkistelyiden väliin piilotetut väkinäisen rankat kappaleet ovat levyjen juuri niitä kaikkein vaivaannuttavimpia hetkiä. Ne aiheuttavat samanlaisen tunteen kuin keski-ikäisen pukumiehen näkeminen yökerhon tanssilattialla. Jos levyä ennakoineen Grounds For Divorce -sinkun jättää laskuista, yhtye malttaa nyt keskittyä siihen, minkä osaa parhaiten.
Elbow ei ole kuitenkaan vieläkään tehnyt kappaletta, jolla se voisi valloittaa sinkkulistat ja radioaallot. Siksi toimittajat ja musiikinkuluttajat mitä luultavimmin unohtavat yhtyeen kesään mennessä.
Muutaman vuoden päästä he jälleen havahtuvat Elbow`n olemassaoloon, kun Guy Garvey palaa julkisuuteen kertoakseen, että yhtye tekee edelleen musiikkia. Siksi, että se tuntuu hauskalta.
Elbow: The Seldom Seen Kid. Universal, 2008.
Tuomas Kokko
