18. huhtikuuta 2008
Teksti:

Viikko sitten Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) otti tuohtuneena kantaa. Aiheena oli uuden yliopistolain myötä syntyvä säätiöyliopistomalli, ja tekstissä vilisi sanoja kuten kauhistelu, ihmetys ja huoli. SYL:iä sapetti ennen muuta se, että säätiöyliopiston korkeimmassa hallinnossa ollaan luopumassa yliopistoyhteisön – siis myös opiskelijoiden – edustuksesta, ja valtaa käyttävät jatkossa rahoittajat.
    SYL:n kannanotto oli hyvin aiheellinen.
    Se oli myös pitkään pihtailtu.

Käytännössä keskustelussa on kyse siitä, kuinka opiskelijan toiveet kuuluvat, kun yliopiston korkean tason päätöksiä jatkossa tehdään.
    Selvää on jo, ettei opiskelijoilla ole entiseen malliin asiaa uuden säätiöyliopiston hallitukseen. Päättävillä paikoilla istuvat jatkossa valtion ja rahoittajayrityksien edustajat.
    Opetusministeri Sarkomaa on kuitenkin ojentanut opiskelijoille kättään lupailemalla että ylioppilaskuntia kuultaisiin, kun valtion edustusta säätiöyliopistojen hallitukseen valitaan. Kuten muutakin yliopistoyhteisöä.
    Ongelma on, että kuuleminen eroaa selvästi kuuntelemisesta.
    Opiskelijan mielipidettä kysytään jatkossa pahimmassa tapauksessa vain, jottei voida syyttää kysymättä jättämisestä.

Vielä pari kuukautta sitten huoli opiskelijaedustuksen rapautumisesta näytti ulospäin melko pieneltä. Suurinta osaa yliopistoista oltiin muuttamassa julkisoikeudellisiksi laitoksiksi, joissa opiskelijaedustus nykytiedon mukaan säilyy.
    Hallitus kuitenkin esitteli vastikään uuden linjansa, joka saattaa muuttaa asiaa. Se kannustaa rahalla säätiömallin valitsemiseen.
    Useammassa yliopistossa säätiöksi siirtymistä pidetäänkin nyt ainakin houkuttelevampana vaihtoehtona. Ja mikäli säätiöyliopistoja tosiaan syntyy odotettua enemmän, saavat opiskelijaedustuksen heikkoudet entistä suuremman merkityksen.
    Se, kuinka monella yliopistolla halut ja rahkeet säätiöksi ryhtymiseen riittävät, jää kuitenkin nähtäväksi. Alkupääomaksi pitää kerätä vähintään 75 miljoonaa euroa, eikä se ole pienille tai rahoittajien silmissä vähemmän houkutteleville oppilaitoksille yksinkertaista.

Kaiken järjen mukaan opiskelijapoliitikot ovat aavistaneet, kuinka opiskelijoita aiotaan jatkossa kuunnella. SYL:n edustaja on istunut yliopistolakia valmistelevissa kokouksissa, ja yhteistyö ministeriön kanssa on Sarkomaan kaudella sujunut muutoinkin mutkitta.
    Voikin kysyä, onko opiskelijapäättäjät onnistuttu syleilemään kuoliaiksi? Opiskelijaedustuksen rapauttaminen kun tuntuu menevän läpi pienellä ja siivolla kannanotolla.
    Näin paitsi SYL:ssä myös Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa.

SYL on jo pidempään vaalinut vaikuttamistyössään linjaa, jonka myötä se pyrkii istumaan mahdollisimman monessa päättävässä pöydässä. Opiskelijapoliitikot ovat huomanneet, ettei pelkällä eieilinjalla ja barrikadien pystyttämisellä pääse pitkälle. Sillä saa vain kabineteista potkut.
    Valittu linja onkin oikea. Onhan myös yliopistolain kohdalla voitu vaikuttaa jo valmisteluvaiheessa moneen tärkeään kysymykseen, muun muassa ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyden säilymiseen.
    Tällä kertaa kabinettipaikan hinta on kuitenkin nousemassa turhan korkeaksi. Opiskelijaedustuksen säilyminen yliopiston päätöksenteossa on sen verran merkittävä asia, että sen puolesta kannattaisi pauhata niin, että riviopiskelijakin kuulee ja kiinnostuu.
    Vaikka sitten päättäjien suututtamisen uhalla.

Elina Kervinen