04. huhtikuuta 2008
Teksti:

“Onko se paljon vai onko se vähän?” kysyi valtiovarainministeri Katainen maaliskuun lopulla eduskunnan keskustellessa kehitysyhteistyömäärärahoista.” Minun mielestäni se on paljon”, hän vastasi itselleen.
    Ministeri tarkoitti kommentillaan, että koska kehitysyhteistyöhön käytettävien rahojen todellinen määrä kasvaa selvästi bruttokansantuotteen kasvaessa, ei kehitysyhteistyövarojen budjettiosuutta voi tai tarvitse korottaa sovitussa aikataulussa.
    Katainen onkin tavallaan oikeassa, rahasumman kasvu on tuntuva.
    Argumentti on silti härski: se, että suomalaisiin kukkaroihin sataa euroja talouden kasvaessa on peruste sille, ettemme voi antaa omastamme enempää niille noin miljardille, jotka elävät alle dollarilla päivässä.

Samaan aikaan toisaalla hallitus valmistelee turvallisuuspoliittista selontekoa. Kuten tavallista, on julkisuudessa puhuttu valmistelun yhteydessä lähinnä Natosta. Näin siis, vaikka hallitus linjaa ohjelmassaan, että Suomen puolustus perustuu niin sanotulle laajan turvallisuuden käsitteelle: Meitä uhkaavat sotilaallisten kriisien ohella – jopa ensisijaisesti – ympäristötuhot, äärimmäisen köyhyyden aiheuttamat konfliktit, siirtolaisvirrat, kulkutaudit ja kansainvälinen rikollisuus.
    Surkuhupaisaa on, ettei hallitus kuitenkaan näytä ymmärtävän laajaan turvallisuuteen perustuvan ajattelun vaatimuksia, kun todellisia päätöksiä tehdään. Kehitysyhteistyövarat ovat siitä tuntuva esimerkki.

Kehitysyhteistyökeskustelussa viitataan usein myös siihen, että määrärahojen nostaminen on Suomen kansainvälinen velvoite. Suomi ei tule yltämään kansainvälisesti sovittuun tavoitteeseen, jonka mukaan avun määrä olisi vuoteen 2015 mennessä nostettava 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta.
    Oppositiopoliitikot toistelevatkin kilvan, kuinka se, että olemme nykyisine panoksinemme samassa kastissa Välimeren maiden, emme esimerkiksi Ruotsin tai Tanskan kanssa, alkaa olla noloa. Niin alkaakin.
    Se ei ole kuitenkaan noloa sen vuoksi, mitä meistä mahdollisesti maailmalla ajatellaan. Se on noloa, koska joka päivä 5 000 lasta ympäri maailman kuolee puhtaan veden puutteen aiheuttamiin tauteihin.
    Se on noloa, koska joka vuosi liki kaksi miljoonaa afrikkalaista sairastuu HIV:hen.
    Se on noloa, koska vuosittain liki 10 miljoonaa ihmistä kuolee nälkään.

Eduskunnassa on ehdotettu, että kehitysyhteistyömäärärahat voitaisiin irrottaa budjettiraameista. Tällöin menoja ei jouduttaisi jatkuvasti punnitsemaan vastakkain esimerkiksi terveydenhuoltoon käytettävien summien kanssa. Ajatusta kannattaa harkita.
    Tärkeintä on kuitenkin, ettei kehitysyhteistyöhön käytettävää budjettiosuutta paisutella keinotekoisesti. Esimerkiksi ulkomaalaisten koulutukseen tai pakolaisten kotouttamiseen Suomessa käytettävät varat eivät ole kehitysyhteistyötä: avun saajien toivotaan jäävän Suomeen hyödyttämään suomalaista taloutta.

Tärkeätä on myös säilyttää suhteellisuudentaju.
    Kehitysyhteistyövarojen korotusten pysymiseksi aikataulussa olisi määrärahoja tarvittu kuluvana vuonna noin 26 miljoonaa euroa lisää.
    Vertailuksi todettakoon, tämän vuoden budjetissa uusiin puolustusmateriaalihankintoihin, esimerkiksi rypälepommeihin ja Hornettien ylläpitoon osoitettiin 624 miljoonaa euroa. Kataisen sanoin voikin kysyä onko se paljon, vai onko se vähän.
    Minun mielestäni se on paljon.

Elina Kervinen