Elokuville on tapana antaa ikärajoja. Sellaisen lisäksi Taxidermian yhteyteen sopisi varoitus: älä katso tätä heti syötyäsi.
György Pálfin toinen elokuva on groteski fantasia toisen maailmansodan jälkeisestä Unkarista. Se on myös elokuva kilpasyömisestä, yksipuolisesta seksuaalisesta himosta ja oman kehon äärimmäisestä muokkaamisesta ”ylevien” tarkoitusten palvelemiseksi.
Taxidermiassa laatta lentää ja nahka repeää. Shokkikuvaston tehosta kertoo, että elokuvaa on katsottu myös ”ruumiskauhuna”. Määritelmä saa helsinkiläisessä kahvilassa istuvan Pálfin hymyilemään.
”Taidettahan tämä on”, 33-vuotias ohjaaja sanoo ja hekottaa päälle. Taxidermian toinen käsikirjoittaja ja Pálfyn puoliso Zsófia Ruttkay yhtyy nauruun.
”Taxidermiassa on myös kauhuelokuvan elementtejä, lähinnä joidenkin kohtausten kuvaus- ja leikkaustyylissä. Jotkut haluavat nähdä kauhun elokuvan keskeisenä sisältönä, mutta itse en koe sitä sellaiseksi. Tärkeintä elokuvassa ovat ihmiskehon ja ihmissubjektin suhteeseen liittyvät fi losofi set kysymykset”, Pálfy filosofoi. Taxidermian tarina jakautuu toiseen maailmansotaan, 1960- ja 70- lukujen hyvinvoivan gulassikommunismin aikaan ja kapitalistiseen nykytodellisuuteen.
Sotavuosina kolhoosissa huseeraava himokas komennusmies siittää lehtolapsen, jolla on siansaparo. Seuraa aikahyppy sosialistisen ylettömyyden keskelle, missä aika mieheksi kasvanut saparopoika niittää mainetta kilpasyöjänä ja kamppailee naissyöppöjen ykköstähden huomiosta.
Spektaakkelimaisissa syömiskilpailuissa on nostattava tunnelma. Kohtaukset tuntuvat kirpeältä yhteiskuntakritiikiltä: henkisesti tyhjää oloa ei voi syödä täyteen ja ahtamista seuraa aina oksennus.
Kapitalistisessa Unkarissa ammattisyömärin poika täyttää kuolleita eläimiä eikä kykene kääntämään uusia vapauksia täyttymyksen tunteeksi. Muutosten myötä sankarin roolinsa menettänyt isä on lihonut muodottomaksi, ja purkaa katkeruuttaan pojalle.
Outojen sattumusten päätteeksi poika päättää uhrata itsensä taiteen alttarille. Pálfin hillittömyyksien kautta esitetty kritiikki muistuttaa Francon jälkeisessä Espanjassa nousseen uuden aallon tuotoksia.
Unkarilainen ei kuitenkaan harrasta yhtä suoraviivaista kuvainraastamista kuin Movidaksi kutsutun suuntauksen ykköstähti Pedro Almódovar.
Pálfi ei sano suoraan, mikä on korruptoitunutta, vaan pohtii, mikä tuottaa ihmiselle tyydytystä.
”Totta kai elokuvassa on kritiikkiä, mutta kuvatut teot eivät ole symboleja tai viestejä, vaan kysymyksiä.”
Politiikkaan ohjaaja haluaa tehdä täydellisen pesäeron.
”En hallitse poliittisia pelejä järin hyvin, siksi yritän pysyä mahdollisimman epäpoliittisena. Tässä onnistuminen vaatii kuitenkin vielä työtä”, Pálfy sanoo ja naureskelee arvoituksellisesti.
Kun rautaesirippu romahti Unkarin kohdalta, budapestiläissyntyinen Pálfi oli teinipoika.
”En muista sitä edeltävältä ajalta paljoa, mitä nyt sen, että pioneerileireillä oli hauskaa. Sosialismin viimeisinä hetkinä ilma oli puhdasta, koska autoja ei ollut lainkaan liikenteessä mielenosoitusmarssien ja saartorenkaiden takia.”
Ruttkay korostaa, ettei Taxidermia ole elokuva sosialismista.
”Se on elokuva ihmisten pärjäämisestä ja siitä, miten päätökset muokkaavat ihmisiä. Joskus todelliseen historiaan pääsee paremmin käsiksi, kun ei yritä kuvata sitä realistisesti. ”
Pálfin mielestä realismi ei olisi ollut edes mahdollista.
”Voin vain kuvitella, minkälaista elämä oli joidenkin kuvattujen aikakausien keskellä. Ja juuri siitä Taxidermiassa on kyse: mitä minä luulen tapahtuneen. Siinä mielessä elokuva on hyvin subjektiivinen.”
Taxidermian syntyhistoriassa on ironinen sivujuonne. Oudokki, joka on karkottanut saleista jopa erikoisuuksiin tottunutta festivaaliyleisöä, valmistui pitkälti Sundancen elokuvajuhlilla 2004 myönnetyn käsikirjoituspalkinnon ansiosta.
Pálfin mielestä riippumattoman elokuvan festivaaliksi brändätty Sundance ei voisi olla paljon vähempää riippumaton.
”Festivaali on kuin Hollywoodin eteinen, jonne ihmiset tulevat rakentamaan uraansa suurtuotantojen tekijöinä. Sundancessa riippumattomuus tarkoittaa suunnilleen samanlaista liikkumavaraa kuin puoluejyrillä on politiikassa. Minulle riippumattomuus on vapautta tehdä kokeellista elokuvaa.”
Sellaiselta Pálfi n seuraava elokuvaprojekti todellakin kuulostaa.
”Kuvaamme eräänlaisen satuelokuvan ilman käsikirjoitusta. Harjoitusten kautta kehittelemme elokuvaan tilanteita, joissa ihmiset hakevat yhteyttä toisiinsa. Näin olemme saaneet irti hyvin aidontuntuisia tunteita.”
Koko komeus toteutetaan niin halvalla kuin suinkin mahdollista: näyttelijät ovat amatöörejä, elokuva kuvataan videokameralla ja leikataan kotitietokoneella. Kyseessä on paitsi budjettikoe, myös henkilökohtainen haaste.
”Olen monta kertaa selittänyt elokuvaopiskelijoille, että älkää istuko luokassa kuuntelemassa minua, vaan ottakaa kamera ja menkää tekemään elokuvia – elokuvanteko ei ole rahasta kiinni. Nyt minun täytyy sitten todistaa itselleni, että pystyn tekemään elokuvan käytännössä ilman budjettia.”
Taxidermia elokuvateattereissa.
Matti Rämö
Kuva Satu Kemppainen
